Tarinan kerronta

Meiltä on usein kysytty kuinka paljon tarinoissamme on faktaa ja kuinka paljon fiktiota. Lukija Hellanmaasta kysyy ”mitä nämä teidän jutut oikein on, meillä suurin tapahtuma on puimurista puhkee rengas”. Tämä on erittäin hyvä kysymys ja lähdenkin pohdiskelemaan sitä tässä teidän kanssanne.

Olemme kaikki olleet tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa. Hyvä suustansa, karismaattinen, sanavalmis, tuppisuu, hyssykkä, keskipiste, seinäruusu, hölöttäjä, harmaa varpunen. Näitähän piisaa. Kaikki ihmiset elävät omaa elämäänsä. Väitän tässä nyt; keskimäärin elämän tapahtumat ovat kaikilla kuitenkin yhtä mielenkiintoisia. On tietenkin ääripäitä, joku asuu erakkona lapissa ja on rampa ja sokea ja kuuro. Toinen kiipeilee torneihin ja kuvaa itseänsä roikkumassa yhdellä kädellä ja tippuu mutta sillä onkin base varjo. Mutta suurin osa on meitä John Doe tyyppejä jotka käy töissä, viettää vapaa-ajan perheen kanssa, harrastaa jotain typerää kuten melonta (anteeksi Marcus, mutta miksei vesiskootteri?). Miksi sitten toisille tuntuu sattuvan ja tapahtuvan? Istukaa tukevasti alas, kerron teille salaisuuden. Ei niillekkään mitään erikoista tapahdu. Kyse on vaan siitä kuinka asia esitetään.

Tarinan kertomisella on Suomessakin pitkät perinteet. Miettikää nyt vaikka Lönnrotia joka lähti keräämään Kalevalan tarinoita 1828. Lukekaapa muuten Kalevalaa, eihän tuollaista potaskaa voi kukaan selvin päin keksiä. Ja luuletteko että nuo tarinat on tulleet sanasta sanaan Lönnrotille noin. Ei-hän-nyt-toki. Siellä on sanottu ”meällä perkkas ukko havven, pyyssi keitemmän sithä keiton”. Elias poika sen sitten kirjoitti ylös ”Vaka vanha Väinämöinen veti veitsen huotrastansa, kyleltänsä kylmän rauan, jolla hauin halkaisevi, pahkovi kalan paloiksi. Itse tuon sanoiksi virkki: "Ken on nuorin neitosista, sepä hauki keittämähän murkinaisiksi muruiksi, kalaisiksi lounahiksi!" (Kalevala, runo 20)

Kaikki siis kiteytyy tähän. Täytyy osata liioitella sopivasti, kuitenkaan jäämättä siitä kiinni. Tarina pitää osata kertoa niin, että se on lukijalle kiinnostava. Sen pitää olla sopivan mittainen (terveisiä Waltarille – eikö sitä Sinuhea olisi saanut millään tiivistettyä?). Tarinan pitää rakentua jotain päämäärää kohti. Ja kun tämä päämäärä saavutetaan, lukijan pitää olla tyydytetty. Mutta samalla kylläinen ja nälkäinen, että haluaa lukea aina vaan enemmän tarinoita. Niin, tämä on se taito, joka joillain on ja toisilla ei. Lönnrotilla tämä taito oli ja yhdistettynä sopivaan määrään kärpässienen syöntiä, syntyi Kalevala. Ja teillä monella on varmasti lempikirjailija, häneltä tätä taitoa myöskin löytyy.

Mutta siis vielä vastaus tuohon lukijan kysymykseen faktan ja fiktion suhteesta. Minulla ja Marcuksella ei tätä taitoa ole, niinpä nämä meidän tarinat ovat kaikki totta.

Kunnioittavasti

Michael Barn

Lukijapostia

Hyvät blogin lukijat ja fanit. Olemme saaneet teiltä toimitukseen runsaasti postia ja kysymyksiä. Täytyy myöntää, että suuri suosiomme pääsi hiukan yllättämään meidät ja kohtasimme tyypillisen nopeasti kasvavan yrityksen ongelman, organistaatio ei tahtonut pysyä kasvun mukana. Olemmekin viime viikkoina suorittaneet rekrytointeja vahvistamaan joukkoamme, että lopulta pystyisimme parantamaan palveluamme Teille rakkaat lukijamme.

Esittelen tässä lyhyesti uusimmat jäsenemme. Professori Gary Hamel London Business Schoolista on nimitetty Hiekkaa Kengässä Ltd. Strategiseksi johtajaksi (VP Business Strategy). Hän kuuluu johtoryhmään ja raportoi CEO Marcus Stonelle. Tohtori Pentti Kouri Cayman saarilta on puolestaan nimitetty Hiekkaa Kengässä Ltd. Talousjohtajaksi (CFO). Hän kuuluu myös johtoryhmään ja raportoi yrityksen Taiteelliselle johtajalle Michael Barnille sekä hyväksyy tämän edustuskulut. Tässä yhteydessä haluan vielä kerran ilmoittaa Professori S. Hawkinsille; kiitos hakemuksista, älkää soittako meille, me soitamme teille.

Sitten sitä lukijapostia. M. Grönholm Inkoosta kysyy: ”Olen ajellut Citikalla ja Fordilla, mutta nopeus ei tunnu riittävän. Olisiko Morriksella vapaita tallipaikkoja?”. Hyvä M. Grönholm. Morriksen tallipaikkoihin on erittäin korkeat kriteerit ja Englannin parlamentin ylähuone käsittelee hakemukset kerran kymmenessä vuodessa. Seuraavana jonossa näyttää olevan joku Ranskalainen Loeb, never heard.

G. Ramsay Lontoosta puolestaan kysyy: ”Kirjoititte taannoin molemmat meduusasta. Oliko kyseessä kenties sama meduusa?” Vastaan tähän lukemalla otteen Hiekkaa Kengässä Ltd. laatukäsikirjasta. ”Mikäli joku tahi jotkut puree jotakuta johtoryhmän jäsentä tulee tämä kyseinen purija keittää ja syödä jonkun johtoryhmän jäsenen toimesta.”

H. Harkimo Helsingistä kysyy: ”Olen lähtemässä uudelleen maailmanympärys purjehdukselle. Ehdin jo hankkia purjeveneen, mutta ihastuin Marcuksen kanoottiin. Onko se myynnissä ja mitä luulette pohjaako se Suezin kanavalla?”. Jätän tähän vastaamisen CEO Stonen huoleksi.

Lapuan yläasteen opettajat ovat lähettäneet yhteisen kysymyksen: ”Ilmeisesti puhutte useita kieliä koska tulette hyvin toimeen paikassa jos toisessa. Voisitteko kertoa nykyisille opiskelijoillemme että on erittäin tärkeää opiskella kieliä!”. Hyvät opettajat. Puhumme maailmalla pääsääntöisesti Suomea. Olemme huomanneet että sillä pärjää yllättävän hyvin kunhan vaan muistaa vaihdella äänen painoa (huutaa). Lisäksi haluan huomauttaa, että peruskoulun oppilaita kutsutaan koululaisiksi eikä ”opiskelijoiksi”, joudun tästä valitettavasti vähentämään yhden pisteen.

Lopuksi haluan kiittää kaikkia Teitä lukijamme. Blogia lukemallahan olette hyväksyneet toimitusehtomme ja muodollisen kymmenentuhannen USD vuosimaksun. Organisaatiomuutosten myötä kulumme valitettavasti hieman nousivat, joten ettehän ihmettele seuraavassa laskussa olevaa uutta ensimmäistä numeroa.

Kunnioittavasti

Michael Barn

Egg can!

Tämä menee nyt vähän vanhojen muisteluksi, mutta onpa sitten valmiina materiaalia elämänkertaa varten. Kuten todettua asuimme rouva Barnin kanssa 90-luvun lopulla Englannissa. Tuolta ajalta on monia mieleenpainuvia muistoja, tässä niistä eräs.

Yrityksellämme oli eräs merkittävä asiakas Pohjois-Irlannin puolella ja vietinkin Belfastin seudulla suurin piirtein joka toisen viikon. Aika tuolloin oli jännittävää, Falls roadilla kuului vielä laukauksia ja tietyillä alueilla Springvalessa ei ollut turvallista liikkua. Englannista tullessa ja takaisin mennessä sai aina erityisen tarkastuksen lentokentällä, kummankin osapuolen ollessa hieman varautuneita toistensa kansalaisista. Työkalupakin kanssa matkustaessa oli aina sama rutiini, pakki auki, yleismittari päälle, taskulamppu päälle, meriselitys vatupassin toiminnasta ja sitten kaikki taas pakkiin. Joka viikko.

Tulin tutuksi erään Nelson nimisen vanhemman miehen kanssa. Nelson oli Man saaren ajot moneen kertaan kisannut mies. Muistona tästä oli vasemman jalan puuttuva polvilumpio. Hän kertoi ajaneensa pitkässä mutkassa noin satasta polvi maata lähellä kantaten. Muuten hyvä, mutta mutkan apex pointissa oli ollut kivinen rajapyykki. Auts.

No sinänsä onni matkassa kun ei käynyt pahemmin. Tuossa maailman vanhimmassa, yhä vuosittain ajettavassa kilpailussa, on tähän mennessä kuollut 240 ihmistä.

Olin taas kerran tällä asiakkaalla ja istuimme kahvilla koneenkäyttäjien kanssa. Heitä oli ollut viiden miehen ryhmä Suomessa koulutuksessa. Suurimmalle osalle Brittejä Suomi on hyvin eksoottinen ja kaukainen kohde, moni ei edes tiedä missä Suomi on. Kerrankin minulle tultiin esittelemään ihminen joka oli Hollannista, ilmeisesti minun olisi pitänyt tuntea yhteenkuuluvuutta toisen mannereurooppalaisen kanssa?

No, kyselin siinä miehiltä miten matka Suomeen oli sujunut. Kaikki oli kuulemma ollut vallan mainiota. Olivat nähneet luntakin, mikä oli mieleenpainuvaa. Ihmiset olivat olleet ystävällisiä ja puhuneet hyvää englantia. Vaistosin kuitenkin että tarinassa oli jotain mitä minulle ei haluttu kertoa. Lähdin tenttaamaan lisää mitä olivat pitäneet ruuasta kun aloin huomaamaan että sieltä löytyisi nyt joku puoli mistä ei oltu pidetty. Kukaan ei halunnut aluksi puhua, mutta viimein eräs kaveri takarivistä sanoi, että aamupalalla hotellissa kaikki oli muuten hyvää, mutta scrambled eggs (munakokkeli) oli hyvin erikoista. Kohteliaana miehenä Nelson tuli pelastamaan tilannetta kertoneensa pitäneensä munakokkelia juuri parhaana osana koko aamupalaa. Itse asiassa hän oli popsinut joka aamu noin kahden litran vetoisen vadin tuota mainiota herkkua, vaikkakin se tarjoiltiin kylmänä. Ihmettelin suuresti, koska mielestäni kokkeli piti olla kyllä hyvin samanlaista paikalliseen verrattuna. Lisää asiaa selvitettyäni se lopulta minulle valkeni. Nelsonin munakokkeli löytyy alla olevasta kuvasta!

kunnioittavasti

Michael Barn