Urani alkuvaiheessa, yhdeksänkymmentä luvun lopulla, vietin
kahden kuukauden unohtumattoman jakson talvisessa Espanjassa. Asuin suurimman
aikaa Barcelonan eteläpuolella kauniissa uimaranta bungalowissa. Kaikki muuten
hyvin, mutta kämpässä ei ollut muuta lämmitystä, kuin yksi pyörillä kulkeva
öljypatteri. Kun yhdistetään kivitalo, yksinkertaiset ikkunat ja mereltä
puhaltava hyinen tuuli nolla-asteiseen ilmaan, oli etelän loma fiilis kaukana.
Lämpöpatteri sängyn vieressä kun nukkui, ja käänsi kylkeä puolen tunnin välein
niin pysyi suht tasalämpöisenä koko yön. Vessaan piti mennä patteria mukana
taluttaen kuten potilas sairaalassa tippapullotelineen kanssa.
Tuon jakson ollessa viimeisellä viikolla, tuli vielä
komennus ”erittäin tärkeälle” asiakkaalle. Koneessa oli klappia ja supermies
Suomesta oli saatava paikalle. Homma piti saada kuntoon ennen Suomeen lähtöä.
Kaveriksi minulle tulisi senor Sintu, tuo parrakas viisikymppinen kaveri, joka
oli juuri aloittanut firmassa. Jo automatkalla tajusin, että reissusta tulisi
raskas. Sintu oli näes ollut joka paikassa ja tehnyt kaikki asiat vähän
paremmin, enemmän, isommin jne. kuin minä. Tiedätte ihmistyypin, jos sanot
käyneesi kuussa, hän on ollut siellä valukökässä Elviksen kanssa. Nämä
konehommat Sintu myös osasi jo ennestään, eikä koulutuksia kuulemma tarvinnut.
Puhetta tuli, ei tarvinnut kuin olla ja yrittää ajatella muita asioita.
Saavuimme asiakkaalle ja aloimme tutkia tilannetta.
Koneistossa oli toden totta klappia. Totesin että välys oli todennäköisesti
planeettavaihteessa. Koska oli jo perjantai-iltapäivä, tiesin että varaosa ei
lähtisi Suomesta ennen kuin seuraavana maanantaina ja saisin sen tiistaina
paikalle. Asennuksen jälkeen kotiinlähtö myöhästyisi siis melkein viikolla.
Aloin kuitenkin olla aika täynnä Iberian niemimaata ja perässä vedettävää
lämpöpatteria, joten päätin kokeilla onneani ja katsoa olisiko vaihteen akselin
kiila kenties murtunut. Pieni todennäköisyys, mutta jos näin olisi niin sen
saisi teetettyä paikallisesti ja pääsisin huomenissa kotiin suunnitelman
mukaan. Homma olisi myös aika helppo toteuttaa, pari pulttia irti ja vaihde
ylös kokonaisena. Sintu papatti tulemaan omia ideoitaan, jotka päästin samoin
tein toisesta korvasta ulos.
Ystäväni Sintu pyöri innokkaasti ympärilläni ja yritti
availla ruuveja sieltä täältä. Pyysin häntä laittamaan avaimet pois ja kädet
taskuun, nyt ei ollut varaa virheisiin ja oli parempi oppia ensin ja tehdä
vasta sitten. Ennen kuin pääsin kunnolla aloittamaan hommaa, tehtaan sihteeri
kipitti sanomaan että minulle oli puhelu. Tuohon aikaan kännykät ei olleet
vielä yleisiä, saati sitten verkkoa ollut joka paikassa. Menin puhelimeen ja
siellä olikin pomoni Suomesta, joka halusi raportin tilanteesta tärkeällä
asiakkaalla. Selostin asian hänelle ja spekuloimme mahdollisuuksilla ja arvioimme
yhdessä että tämä paras tapa edetä. Puhelu kesti yhteensä varmaan kymmenen
minuuttia.
Lähdin kävelemään takaisin koneelle. Mielessä pyöri jo
kotimatka, mikäli kaikki natsaisi kohdalleen. Kaukana hallin toisella laidalla
näin, kun trukki yritti nostaa jotain painavaa ylös haarukat alaspäin taittuen.
Ei näytä kovin hyvältä, naureskelin, mutta kävellessäni lähemmäksi aloin
ymmärtää että tapahtuma oli lähellä omaa työmaatani. Todella lähellä. Laitoin
juoksuksi ja pääsin juuri näköetäisyydelle sen tapahtuessa. Sintu oli
irrottanut planeettavaihteen kannen pultit ja kangotti trukilla vaihdetta auki.
Pjojooiinggg kuului kun trukin piikit vapautuivat kuormasta. Sadat rattaat ja
akselitapit lensivät ilmassa kuin hidastetussa filmissä. Suustani purkautuva
huuto Nooooo takertui kurkkuun, kun tajusin sen olevan liian myöhäistä.
Aika pysähtyi. Kiire oli loppu. Pihalla puhalsi tuuli. Sintu
oli vaiennut.
Kunnioittavasti
Michael Barn