tiistai 25. marraskuuta 2014

Sintu

Urani alkuvaiheessa, yhdeksänkymmentä luvun lopulla, vietin kahden kuukauden unohtumattoman jakson talvisessa Espanjassa. Asuin suurimman aikaa Barcelonan eteläpuolella kauniissa uimaranta bungalowissa. Kaikki muuten hyvin, mutta kämpässä ei ollut muuta lämmitystä, kuin yksi pyörillä kulkeva öljypatteri. Kun yhdistetään kivitalo, yksinkertaiset ikkunat ja mereltä puhaltava hyinen tuuli nolla-asteiseen ilmaan, oli etelän loma fiilis kaukana. Lämpöpatteri sängyn vieressä kun nukkui, ja käänsi kylkeä puolen tunnin välein niin pysyi suht tasalämpöisenä koko yön. Vessaan piti mennä patteria mukana taluttaen kuten potilas sairaalassa tippapullotelineen kanssa.

Tuon jakson ollessa viimeisellä viikolla, tuli vielä komennus ”erittäin tärkeälle” asiakkaalle. Koneessa oli klappia ja supermies Suomesta oli saatava paikalle. Homma piti saada kuntoon ennen Suomeen lähtöä. Kaveriksi minulle tulisi senor Sintu, tuo parrakas viisikymppinen kaveri, joka oli juuri aloittanut firmassa. Jo automatkalla tajusin, että reissusta tulisi raskas. Sintu oli näes ollut joka paikassa ja tehnyt kaikki asiat vähän paremmin, enemmän, isommin jne. kuin minä. Tiedätte ihmistyypin, jos sanot käyneesi kuussa, hän on ollut siellä valukökässä Elviksen kanssa. Nämä konehommat Sintu myös osasi jo ennestään, eikä koulutuksia kuulemma tarvinnut. Puhetta tuli, ei tarvinnut kuin olla ja yrittää ajatella muita asioita.

Saavuimme asiakkaalle ja aloimme tutkia tilannetta. Koneistossa oli toden totta klappia. Totesin että välys oli todennäköisesti planeettavaihteessa. Koska oli jo perjantai-iltapäivä, tiesin että varaosa ei lähtisi Suomesta ennen kuin seuraavana maanantaina ja saisin sen tiistaina paikalle. Asennuksen jälkeen kotiinlähtö myöhästyisi siis melkein viikolla. Aloin kuitenkin olla aika täynnä Iberian niemimaata ja perässä vedettävää lämpöpatteria, joten päätin kokeilla onneani ja katsoa olisiko vaihteen akselin kiila kenties murtunut. Pieni todennäköisyys, mutta jos näin olisi niin sen saisi teetettyä paikallisesti ja pääsisin huomenissa kotiin suunnitelman mukaan. Homma olisi myös aika helppo toteuttaa, pari pulttia irti ja vaihde ylös kokonaisena. Sintu papatti tulemaan omia ideoitaan, jotka päästin samoin tein toisesta korvasta ulos.


Ystäväni Sintu pyöri innokkaasti ympärilläni ja yritti availla ruuveja sieltä täältä. Pyysin häntä laittamaan avaimet pois ja kädet taskuun, nyt ei ollut varaa virheisiin ja oli parempi oppia ensin ja tehdä vasta sitten. Ennen kuin pääsin kunnolla aloittamaan hommaa, tehtaan sihteeri kipitti sanomaan että minulle oli puhelu. Tuohon aikaan kännykät ei olleet vielä yleisiä, saati sitten verkkoa ollut joka paikassa. Menin puhelimeen ja siellä olikin pomoni Suomesta, joka halusi raportin tilanteesta tärkeällä asiakkaalla. Selostin asian hänelle ja spekuloimme mahdollisuuksilla ja arvioimme yhdessä että tämä paras tapa edetä. Puhelu kesti yhteensä varmaan kymmenen minuuttia.

Lähdin kävelemään takaisin koneelle. Mielessä pyöri jo kotimatka, mikäli kaikki natsaisi kohdalleen. Kaukana hallin toisella laidalla näin, kun trukki yritti nostaa jotain painavaa ylös haarukat alaspäin taittuen. Ei näytä kovin hyvältä, naureskelin, mutta kävellessäni lähemmäksi aloin ymmärtää että tapahtuma oli lähellä omaa työmaatani. Todella lähellä. Laitoin juoksuksi ja pääsin juuri näköetäisyydelle sen tapahtuessa. Sintu oli irrottanut planeettavaihteen kannen pultit ja kangotti trukilla vaihdetta auki. Pjojooiinggg kuului kun trukin piikit vapautuivat kuormasta. Sadat rattaat ja akselitapit lensivät ilmassa kuin hidastetussa filmissä. Suustani purkautuva huuto Nooooo takertui kurkkuun, kun tajusin sen olevan liian myöhäistä.

Aika pysähtyi. Kiire oli loppu. Pihalla puhalsi tuuli. Sintu oli vaiennut.

Kunnioittavasti

Michael Barn

lauantai 15. marraskuuta 2014

Dear Moby Dick

Kuten Michael avautui, olemme saaneet paljon palautetta ja jopa ylistävää ihmetystä. Kuinka voi olla syvää kokemusta entisillä nuorilla miehillä. Michael on täysin oikeassa, tuo vihreä Green Mile, Morris Marina viitoitti elämämme uuden suunnan. Siihen asti lapsuuteeni oli lähinnä kulunut ihmetellen mistä lumihiutaleet tippuvat ja mihin ne katoavat osuessaan avoimeen suuhuni? Vapaa-aika ei sopinut lorvailuun, lorviminen opetti laiskuuteen. Tämä pelko oli käsin kosketeltavissa, siinä varmaan yksi syy miksi emeritus mekaanikko Remote Stone salli tämän pelastavan hankkeemme.

Tuo projektimme opetti meille hyvin monia asioita. tutkijoille joitakin listatakseni.

Ihminen sekin on, joka tämän on tehnyt.
Tuon vaihteen rusahtaminen oli todellinen ongelma, välikaasulla oli todella hankala saada oikaistua ylimennyttä sivuluisua auton ollessa holtittomassa luisussa kohden Airyn kesämökin kuistia.
Meillä kellään ei ollut mitään käsitystä mistä kohden autoa kyseinen vaihdelaatikko tai kytkin voisi löytyä. Epäilen, että edelleen serkullani Johnnylla ei ole asiasta paljoa tietoa. Hänen oppimisprosessinsa keskittyi tuossa vaiheessa konserni johtamiseen sekä asiakas rajapintaan.
Kaikki kuitenkin selviää, kun tyhjää kasan työkaluja juoksuojan pohjalle ja avaa kaikki ruuvit mitkä auki saa. Tällä samalla asenteella työelämässä olen saattanut itseni moneen ahtaaseen paikkaan, mutta kaikista raoista on vielä ulos tultu. Ihmisiä ne muutkin tekijät ovat!

Britteillä on hankala, mutta kestävä tekniikka.
Jossain vaiheessa kun automme kytkimen osat oli saatu kerättyä takaisin autoon, sieltä pimeästä ja loskan täyttämästä juoksuojasta, iski autoomme aivoverenvuoto. Siinä koneessa ei saanut nestettä pysymään millään sisässä. Siinä ei auttanut vaikka visakoivusta vuolimme korkin jäähdyttäjään ja nuijimme sen kirveellä sisään. Mutta koska kone vielä kehräsi, niin nappilautaan ja uutta rotvallia puskemaan.
Ei siis ole mitään syytä korjata sellaista mikä ei ole oikeasti rikki.


Läheltä menneitä ei lasketa.
Morriksella koetut sydämen irtautumiset rintakehästä läheltäpiti-tilanteiden jälkeen, ovat varmasti pelastaneet minut perheineni useista liikenne kuolemista Intian liikenteessä. Se hetki kun autosi holtittoman sivuluisun päätteeksi on pysähtynyt 5cm päähän tippumasta hiekkamontun pohjalle. Siinä hetkessä kun kapuat autosta ulos täysin pokeri ilmeellä, huikaten kavereille, että eikös mennyt hienosti justiin oikeaan paikaan? Siinä opit jäädyttämään kauhun sinne navan seudulle.
Voi kun rouvakin tietäisi kuinka monta kertaa kuljettaja autossamme Intiassa on ollut kauhuissaan tilanteesta, vaikka ulkokuori onkin viestinyt romanttista kesäpäivää alajoella.

Markkinointi lähtee sloganista.
En olisi tuolloin finniposkena uskonut, että autostamme luopuminen tulisi olemaan työelämäni yksi tärkeimmistä opeista. Vaikka kytkin pelasi, mutta nestehukka automme konehuoneessa laittoi meidät epäilemään loppua yhteiselle matkallemme. Pörssikaupassakin ajoitus on a ja o voiton maksimoinnin kannalta, olisiko nyt se oikea hetki automme realisoinnille?
Onneksemme Johnny oli Sir Acorn Stonen kisällinä, konserni johdon koulutuksessa. Johnny valitsikin autollemme sen oikean markkinapaikan ja me laadimme lehti-ilmoituksen
”Ei mikään ruusu, mutta kukkiihan se perunakin, myydään Morris Marina”
Vetävä ilmoitus herättää aina, saimmekin heti vastatarjouksen. Veljet Ilmajoelta olisivat vaihtaneet Morriksemme kahteen Datsun 100A:n. Jostain syystä emme hyväksyneet tätä tarjousta vaan automme päätyi Lapuan VPK:n raiskaamaksi heidän pelastusnäytökseensä. Sitä ennen oli edeltänyt auton kauppa Härmäläiselle veljelle, joka sukelsi autolla Alajoella juoksuojaan. Liekö automme kokenut tarvetta kytkinremonttiin?

Marcus Stone
  

perjantai 14. marraskuuta 2014

Moby Dick

Olemme saaneet paljon kysymyksiä koskien lapsuuttamme ja nuoruuttamme. Muun muassa eräs Professori S. Hawkins kysyy ”Marcus  ja Michael, mistä suuri viisautenne kumpuaa? Voisimmeko käyttää materiaalianne Oxfordissa? Ps. Oletteko Lapuan Mensan jäseniä?”. On siis paikallaan raottaa tätä Pandoran lipasta ja avata teille välähdyksiä lapsuudestamme.

Varhaisesta lapsuudestani minulla on lähinnä sekavia muistikuvia. Niistä löytyy lumipesuja, kukkulan kuningasta, pystypainia ja ihmetystä siitä, miksi koulut on keksitty. Kun saavutin mopo iän, tapahtui elämässäni käänne, joka tuolloin tuntui ehkä merkityksettömältä, mutta myöhemmällä iällä olen ymmärtänyt sen olleen eräänlainen riitti aikuisuuden maailmaan. Ostimme nimittäin Marcuksen ja hänen serkkunsa Johnnyn kanssa Morris Marinan. Kertaan tässä tuon ajan opetukset, joita voitaisiin kai kutsua Morriksen laeiksi:

1.       Vaihde menee sisään välikaasulla ilman kytkintä. Tämä viisaus paljastui meille Morriksen potiessa kroonista kytkinvikaa. Tätä lakia olen yrittänyt soveltaa vaihtelevalla menestyksellä myös työelämässä. Joskus asiat vaan vaativat hieman runttausta että ne etenisivät.
2.       Brittiläiset eivät osaa suunnitella autoja. Kovin kauan ei nimittäin tuota välikaasua jaksanut hakea, vaan päätimme ajaa Morriksen ojan päälle ja avata kytkimen. Juurisyyksi ongelmaan paljastui painelaakeria painava haarukka, joka ei pysynyt tilassaan. Kun tuon keksinnön näki, pääsi suusta ”ei hyvänen aika, mitähän tässä on ajateltu”. Luultavasti siinä oli jäänyt osa komponenteista imperiaalisen mitoituksen aikakaudelle. Myöhemmin elämässäni olen saanut useita lisätodisteita tästä ”Proper British Engineering” ilmiöstä.
3.       Työmaalla tarvitaan johtaja. Meitähän oli tässä sijoituksessa mukana kolmaskin henkilö, herra Johnny Stone. Johnny oli kuitenkin kovin kiireinen, varsinkin ruuvauspäivinä, yleensä ehtien suorissa housuissa loppupäivästä ojan reunalle hiukan viisomaan mihin suuntaan mutteria pitää kääntää. Onneksi ajopäivinä aikaa kuitenkin liikeni Johnnyllä yleensä paremmin. Mutta työelämässä olen oppinut arvostamaan kuopanreunalla viisaajia, tärkeää työtä sekin on!
4.       Jos kuovitat puolimetriä syvän ojan, joku saattaa olettaa että myös peität sen. Tämän koimme karvaasti, kun suoritimme Morriksella  endurance ajoa kesämökkimme ympärillä. Isäni Airy ei osannut arvostaa moottoriradan luonteeseen kuuluvaa rotvallia, jonka muokkasimme mökkimme pihaan, vaan määräsi liikekannallepanon vallia tasoittamaan. En muista ehtikö Johnny tähän hyökkäykseen.

Näiden neljän lain turvin olen porskuttanut elämässä eteenpäin. Olisi mielenkiintoista kuulla jakaako Marcus samat muistikuvat, uskon että ainakin osittain.

kunnioittavasti
Michael Barn


PS: Vastatakseni vielä Professori S. Hawkinsin kysymyksiin. Materiaaliamme saa kyllä käyttää vapaasti. Ja emme kuulu Mensaan, Lapualla on toki jalkapalloseura, sen nimi on Virkiä, mutta emme siis ole jäseniä.

Kalajorma

Jormalla meidän perheessä on se niin sanottu, kaikkeen innostumisen geeni. Se on geeni mikä sytyttää ihmisessä innostuksen kaikkeen uuteen. Paljon harrastamisen pelastus on se, että onneksi tulee aina uusi ”se juttu” mihin panostetaan kaikella saatavilla olevalla kapasiteetilla.
Viimekesänä oleillessamme Penttiläntien Lomakylässä Lapuan kauppalassa, Jorma pääsi kalastuksen makuun. Siihen tarjosi mitä parhaat mahdollisuudet Lapuan joen kivet ja kannot. Jos jollain teistä joskus on puutetta uistimista, kiskaise snorkkelit naamaan ja käy hakemassa Koveron sillan kupeesta pojan uistimet pois.
Tämä harrastus näytti tavallista pitkäkestoisemmalta, niinpä syyskylmän ahdistaessa meitä Lapualta pois ja takaisin kotiin lämpimään, pakkasimme virvelit ja kasan uistimia mukaan. Tulevat vonkaleet siinsivät jo varmoina mielessämme. Lähinnä mieltämme askarruttavat kysymykset olivat, kuinka monta kymmentä kiloa pienimmät vonkaleemme tulevat painamaan, kestääkö siima ja koukut uistimissamme.
Ei aikaakaan kulunut kun olimme kotiin palanneet, kun työnsimme Jorman kanssa aluksiamme Persianlahden aalloille. Mielestämme jokainen ilma on hyvä kalastus ilma. Päätimme, että +45C lämpötilassa Barrakuda syö erinomaisesti.
Pakkasimme virvelit kanoottiini, Jorma hyppäsi laudan päälle ja lähdimme melomaan kohti läheistä saarenkärkeä.
Kuinka viikkoja pumpattu nuorenmiehen into, voikaan lopahtaa muutamassa sekunnissa?
20min melottuamme pääsimme saarelle ja viritimme virvelit lyöntiin. Jorman ensimmäinen heitto ja uistin suihahti sentin päästä vasenta korvanlehteäni. Nuo valtamerelle tarkoitetut Rapalan ruostumattomat koukut näyttivät kovin pelottavilta silmäkulmassani, profetaalisesti jo näin seuraavan heiton seuraukset, kuinka jokin ruumiini ulokkeista tulisi päätymään barrakudalle syötiksi.
Uistimen loiskahtaessa kaaressa mereen käännyin selin valmistelemaan omaa kalustoani tuota suunnatonta saalista varten. 13 vuotta isyyttä, eikä vieläkään osaa!
Kaikkeen lasten kanssa harrastamiseen pätee sama ohje, minkä joku viisas antoi minulle, kun olin Jorman ja Pentin kanssa uimahallissa, pojat olivat n. 3-4 vuotiaita. ”Laita itsesi ensin kuntoon”
Taisi seurata kaveri touhujani. Olin tietysti tehnyt sen virheen, että laitoin pojille uimahousut ensin jalkaan ja löin omat housuni nilkkoihin alkaen kaivamaan uimahousujani pussista. Näin siis ei tule toimia, siinä hetkessä olivat pojat kadonneet uimahallin käytäville. Sitten juoksentelin niiden perässä vielä toinen jalka ulkona uimahousuistani.

Niin siitä mitä Jorman vieheelle tapahtui tuon ensimmäisen molskauksen jälkeen, siitä ei ole tietoa kenelläkään. Se kuulemma vain meni niin, mutta kun loin seuraavan silmäyksen kalastajaan oli kelan kaikki siima valtavana tukkona nuorenmiehen kourassa. No olin juuri saanut oman virvelini valmiiksi, siinä vauhdissa vaihdoimme kalustoa miesten kesken.
Antamani hyrräkela ei ilmeisesti ollut yhtään paremmassa lyönnissä, koska siitä pärkösi samanlainen tukko pihalle jo ennen heittoa. Taisi siinä kohtaa isyys ottaa jo sydämelle, istuin pitkän tovin hietikolla, koittaen selvittää kalustoa. Taisi siinä poikakin saada isällistä sanallista palautetta.
Barrakudat jäivät mereen yhdessä valtavien siimatukkojen kanssa. Hiljaisina poikina meloimme takaisin kotirantaan ilta-auringon laskiessa meren taakse. Jotenkin tuntuu, että nuo barrakudat pitävät meitä pilkkanaan, koska eilen meloessani kävi yksi yksilö läimäyttämässä kanoottini kylkeen pyrstöllään.   
Marcus Stone
     

tiistai 11. marraskuuta 2014

Stereotyypit

Tehdäänpä seuraavaksi matka hieman lähemmäksi ulkomaille. Olen työni puolesta matkustanut paljon Viroon, en pelkästään Tallinnaan, vaan myös muihin kaupunkeihin. Tällä kertaa olin kuitenkin menossa neuvotteluun Tallinnaan erääseen hotelliin, jossa sattuu sijaitsemaan myös kasino. Odotin Helsingissä lentokonetta Tallinnaan, joka oli vaivaiset neljä tuntia myöhässä. Juuri sen verran, että lautan ottaminen ei olisi saattanut minua perille yhtään sen aiemmin. Siirsin tapaamistani eteenpäin, mutta kontaktillani Andrejilla olisi vielä edessään ajomatka Narvaan, joten lupasin tulla paikalle heti kun ehtisin.

Lentokentällä odottaessani tapasin Jannen, joka oli menossa Tallinnaan niinikään bisnes mielessä. Koneen ollessa myöhässä, hän kuitenkin totesi siirtävänsä työhommat seuraavaan päivään ja keskittyvänsä illalla ihan muihin bisneksiin. No, kukin tyylillään, ajattelin samalla kun katsoin näytölle jossa kerrottiin koneen myöhästyvän vielä puoli tuntia lisää. Totesin minulle tulevan kiire tälläkin kertaa.

Koneen laskeuduttua Ulemisten kentälle pyysin taksia ajamaan suoraan kasino hotellille. Kello oli jo kahdeksan illalla ja Andrejilla oli kova kiire hoitaa tapaaminen pois alta. En saanut kuitenkaan häntä puhelimella kiinni, joten kiiruhdin puolijuoksua hotellin respaan soittamaan hänelle huoneeseen. Jo kaukaa näin, että tiskillä oli ainoastaan mies ja nainen, joten arvelin että pääsen ongelmitta ottamaan yhteydet kontaktiini. Mutta mutta, tiskilläpä olikin herra Juri Oligarkki turkissaan tuhannen juovuksissa, vierellään siperian kyyhky pikkumustassa mekossaan. Jurin probleema liittyi kasinon ala-arvoiseen samppanjaan, parempaa kun ei löytynyt vaikka heilutteli tuuman paksua nippua dollareita suuressa kaaressa ilmassa. Kasinon henkilökunta juoksenteli baarikaapilta toiselle etsien parempia herkkuja jotka Juri taas kuuluvalla Venäjän kielellä hylkäsi.


Kun henkilökunta oli kokonaisuudessaan kadonnut ties minne, Juri huomasi minut takanaan ja alkoi kiivaasti keskustella kanssani, Venäjäksi. Koska oma Venäjän kieleni rajoittuu sanoihin ”Stoi, rukiveer” totesin että vastaan hänelle Suomeksi. Puhelimmekin siinä aika kiivaasti hetken verran, kunnes Juri vaihtoi sujuvaan Englannin kieleen kysyen olenko kenties Suomesta. Samalla hän muutti puheensa sävyn huomattavan leppoisaksi ja kertoi minulle olevansa lomalla tyttöystävänsä kanssa. Tiedustellessani häneltä mikä täällä on ongelma, hän kertoi että ei ole mitään ongelmaa, hän haluaa ainoastaan näyttää paikallisille heidän paikkansa. Tämän päälle hän repesi spontaaniin nauruun paljastaen kimaltavat kultahampaansa. Ennen kuin ehdin kommentoida mitään, näin Andrein tulevan hissistä ja pääsimme aloittamaan palaverimme.

Tapaamisemme päätyttyä tarvoin räntäsateessa Viru hotellia kohti, mielessäni tuo kohtaaminen Jurin kanssa. Miettiessäni kuinka minun olisi tullut reagoida moiseen käytökseen näin tulomatkalla tapaamani Jannen. Janne oli toteuttanut lupauksensa. Hän makasi sammuneena hotellin pyöröovissa ja ihmiset hyppivät hänen ylitseen hotelliin kulkiessaan. Hotelliin sisään kirjautuessani sätin itseäni laiskuudestani ylä-asteella. Nyt oli nimittäin paikka, jossa olisi ollut mukava olla väärennetty tre kronor passi taskussa, Ruotsin kieli hallussa ja todeta hotellin henkilökunnalle ”Den Finska!”



kunnioittavasti

Michael Barn

perjantai 7. marraskuuta 2014

Hovi kuljettaja

Ystävämme oli rakastunut palavasti, mutta rakkaus ei todellakaan hyväksynyt mitään raja-aitoja. En tiedä mistä Mr. D oli saanut tuon rohkeutensa ylittää nuo rajat, fyysisiä avuja kun hänellä ei siihen ainakaan ollut. Hän muistutti lähinnä Hessu Hopon varjoa, pitkä ja hyvin ohut kaveri. Kaiken toki korvasi -80 luvulle pysähtynyt muodin seuraaminen, josta jäänteenä oli pitkä takatukka. 
Mr. D oli nimittäin rakastunut kaupungin pahamaineisen rikollisjoukkion johtajan tyttöön. Intiassa kaikki avioliitot olivat vielä tuohon aikaan järjestettyjä liittoja. Rakastuminen tuollaisen kaverin tyttöön oli sama kuin alkaisi leikkomaan ruumiinsa ulokkeita irti tylsällä taskuveitsellä.

Jotenkin tämä Mr. D:n riiustaminen tyttönsä kanssa oli tullut ilmi tuolle gangsterille. Siitä tiedosta suivaantuneena hän laittoi pojat pyssyjen kanssa MR. D perään, tarkoituksenaan laskea ilmat pojasta ulos. 
Siitä alkoi Mr. D piilottelunsa ympäri Intiaa. Juna vei poikaa idästä lähteen ja pohjoisesta etelään. Onneksi Intiassa on maailman laajin rautatieverkosto niin ei loppunut latu ihan heti. Koti-ikävähän sitä meille kaikille matkalaisille aina lopulta tulee. Niinpä Mr. D palasi lähikaupungin asemalle josta ukkimme Mr. Gary Hurry kävi hänet hakemassa.

Monien vaiheiden kautta tilanne alkoi saada onnellisia käänteitä. Gangsteri appiukkomme alkoi lauhtua ja sulaa nuorten rakkauden edessä. Eräänä päivä tuli uutinen täysin puskan takaa meille kaikille; häitä kuulemma juhlittaisiin muutaman päivän kuluttua.

Koska meidän pihassamme taisi olla kauppalamme yksi harvoista autoista, siis se liikkuva leivänpaahtimemme, johon tutustuimme tässä aikaisemmin, sain minä kutsun toimia sulhasen hovikuljettajana hääpaikalle. Häitä juhlittaisiin morsiamen isän kotona.
Ilmoitettu päivä koitti, kaarsin kaarani sovitusti sulhasen pihaan noin tuntia ennen kuin olimme sopineet lähtevämme hääpaikalle. Astellessani sisään totesin taas olevani aivan eri maan kasvatti. Muistan kun omissa häissämme odotimme sekuntiviisarin naksahtavan koloonsa, jotta kinkerit voisivat alkaa.

Aikani huhuiltuani joku talon apulaisista väläytti hymynsä ja ilmoitti, että Mister ei ole kotona vaan kaupungilla kaupoilla. Kännykät kun olivat vielä tuossa vaiheessa Nokian kumisaappaissa, aloitin tuossa maassa opitun ja totutun odottamisen. 
Sulhanen ilmestyikin siinä heti tunnin kuluttua kaupoiltaan. Oli käynyt ostamassa vähän uutta kenkää ja parturissa, sekä jotain muuta pikku sälää oli kaupoilta jäänyt mukaan. Nyt kun oltiin kotona ja juhliinkin oltiin menossa, suihkussa käynti olisi varmaan kohdallaan.
Hetkenkuluttua alkoi kylpyhuoneesta kuulua selviä ohjeita talon apulaisarmeijalle, kun kävi ilmi että katolla olevasta tankista oli vesi loppu. Veden pumppaaminen katolle ei kuitenkaan nyt vain onnistunut, koska oli sähkökatkos.
Sulhanen se siellä odottelin shampoo päässään kaupungin sähköinsinöörien ruokatauon päättymistä.
Lopulta saatiin kaupungin verkkoon virtaa, vettä katolle ja sulhaselta shampoot pois päästä. Vielä viimeiset viimeistelyt -80 luvun hohtavalle takatukalle ja kohti hääpaikkaa. 

Sulhasta hääpaikalle ajaessani, en voinut välttyä ajatukselta, että ei hän appiukolleen hänen hyväksymistään ainakaan helpoksi tehnyt. Talon pihatielle kaartaessamme olimme häiden alkamisesta jo myöhässä reilut 3 tuntia. En tiedä alkoiko sulhasta mikä näistä monista ongelmista siinä pihatiellä jännittää, mutta siinä hän pyöri autoromuni etupenkillä, kuin Lapualaispoika Mannerheimilla. 
Syytä kyllä olikin jännittää. Appiukko kun oli ensin luvannut ampua hänet kun saa käsiinsä, ja nyt kun sopu oli syntynyt, sulhanen tuli nyt häihinsä 3 tuntia myöhässä parturissa käyntinsä vuoksi. Sulhasen olotilaa ei yhtään helpottanut pihassa seisovat appiukon turvamiehet kiväärit selässään.
Marcus Stone

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Laukun sisältö


Matkailuun kuuluu valitettavasti matkalaukku ja sen sisältö. Rouva on tässä aikojen saatossa useamman kerran lentokentällä purkanut miehensä pakkaamia laukkuja, poistaen ja jakaen ylikiloja toisiin laukkuihin. Ehkä on ollut tapana laittaa noihin kapsäkkeihin muutamia ylimääräisiä kiloja. Virkailijan niistä alkaessa periä täysin turhia ja järjettömiä maksuja ovat neuvottelumme ajautuneet karille, jonka rouva on sitten pelastanut tällä laukkujen uusiojärjestelyllä, siinä kaiken kansan edessä.
Näin siis on ollut aikaisemmin, kun vielä sain perheemme matkoille viimeistely-pakata laukkumme. Nykyisin sekin vastuuni on viety pois, mistä olen hyvin tyytyväinen. Rouvan päätökselle syykin on hyvin selvä, kuunnelkaapa tätä;
Aikojen alussa olimme menossa Intiaan, lipuissamme toki luki 20kg matkalaukku. Päätin sen hieman ylittää, olimmehan menossa pitkälle matkaa. Taisi laukkuja tulla yksi ylimääräinenkin, jota tyttö tiskillä jääräpäisyyttään ei hyväksynyt kyytiin. Tilanne ajautui siihen, että laukkumme lähti kohti Intiaan ihan yksin toisella koneella. Päätyen sitten muutaman päivän kuluttua New Delhin tulliin minun tullattavakseni. Voi kuinka ihminen voikin olla typerä.
Rouvan kanssa vietimmekin sitten ihanan ja romanttisen päivän juosten New Delhin lentotullin kuumaa ja kolkkoa rakennusta läpi, hakien muistaakseni 12 allekirjoitusta ja leimaa papereihimme, jotta saimme tuon rinkkamme sieltä ulos.
Koko päivä huipentui siihen, että lopulta oltiin saatu leima viimeiseen paperiin. Tuon virkailijan toimisto on jäänyt mieleen, koska siellä oli tuossa rakennuksessa harvinainen AC eli kylmäkone. Noissa ikkunamallisissa AC laitteissahan tuo taka puoli puhaltaa tulikuumaa ilmaa poispäin ja toinen puoli tuota kaivattua viileää ilmaa sisään. Tässä toimistossa oli asennus hieman epäonnistunut, nimittäin koneen takamus lykkäsi sisälle kuumaa ilmaa, lämmittäen huoneen entistäkin kuumemmaksi. Mahtoi New Delhin kaduilla olla sinä päivänä viileää?
Todellinen kliimaksi päivässä koettiin, kun viimein ojensimme hyvin leimatut paperit rinkkaamme hallussaan pitävälle virkailijalle. Huolellisesti hän ensin kävi kaikki leimat läpi ja sitten ilmoitti tekevänsä tullitarkastuksen laukullemme. Tässä vaiheessa oli hänen virkaveljensäkin kerääntyneet rinkkamme ympärille.
Hymy alkoi pyrkimään huulilleni, tiesin nimittäin mitä seuravaksi tuleman piti, olinhan minä vielä elämämme tuossa vaiheessa pakannut tuonkin laukun. Aikansa rinkan remeleitä ratuutettuaan sai viiksivallu sen auki, paljastaen laukun päältä rouvan vuodeksi itselleen varaamat "räsyt" ja tamppoonit. Tavattoman nopeasti oli rinkkamme jokainen nyöri kiinni ja se minun selässäni, aivan kuin tuon virkailijan suklaanruskeat posket olisivat hehkuneet kilpaa punaisena laskevan ilta-auringon kanssa.  
Nyt kun pakkaaminen on minulla rajoittunut vain omiin retkikasseihini, ei sekään tahdo onnistua. Seisoipa taksi tässä kerran pihassa ja kentälle olisi ollut jo kiire, kun ovensuussa totesin jotain puuttuvan. Olin unohtanut koko laukun, ja kun sen hain, totesin sen olevan täysin tyhjä.
Sitten joskus tulee mukaan sellaista, mitä ei osaa kaivatakaan. Alkuviikosta lähdin retkelle ja paiskoin edellisiltana tavarat laukkuun. Seuraavana iltana hotellissa kun availin laukkua suihkussa käyntini jälkeen, ei kaikki kalsarit istuneetkaan jalkaani. Rouvalla on ilmeisesti pikkuhousuissa hieman eri muotoilu ja koko? Hetken jo mietin, pitikö hänenkin lähteä mukaan, olinko kenties hukannut vaimoni lentokentälle. Kuitenkin vain hänen pikkuhousunsa selvisivät viimeisestä rajanylityksestä?

Marcus Stone

tiistai 4. marraskuuta 2014

Kopio

Vieraskynä on ollut tylsänä messuilemassa viime viikkoina, mutta nyt on tullut aika jälleen terävöityä. Tulipa tuossa joku aika sitten käytyä Kiinassa melko syvällä maaseudulla. Tai no, kaikki on tietenkin siinä maassa suhteellista, mutta kuitenkin oltiin alueilla jossa ei muita gringoja näkynyt. Paikallinen yhteyshenkilöni oli varannut minulle hotellin paikkakunnalta. Täytyy rehellisyyden nimissä sanoa, että hän suositteli alun perin hotellia suuremmasta kaupungista. Kieltäydyin tästä kuitenkin, koska ajattelin yöpyväni samalla paikkakunnalla missä palaveri seuraavana aamuna olisi.

Ja olihan hotellin nimi ”Holiday Inn”. Ihmettelin kuitenkin hieman jo taksissa, kun taksikuski toisti hotellin nimen ja sen perään värsyn Kuselan naurulaulua. Tiedättehän, sen ha ha ha haa haa haa haa hah hah hah haa ha. No kaarroimme hotellin pihaan ja totta tosiaan hotellin nimi oli Holiday Inn ja se jopa näytti melko komealta ulkoa päin. Respaan mennessäni henkilökunta alkoi säntäillä edestakaisin ja kassan tyttökin lähti niin kuin talkkari peltikatolta. Pian etulinja palasi työntäen edessään mr Pingiä, joka oli arvatenkin byroon lingvisti. Pingin sanavarasto kuitenkin paljastui hiukan rajoittuneeksi ja toistelimmekin yhdessä hänen voimasanaansa ”Hello” jonka turvin sain huoneen avaimen ennen pitkää taskuuni.

Päästyäni huoneeseen, huomasin pohjaratkaisun olevan identtisen edellisessä paikassa olleeseen Holiday Inniin. Ja huonekin olisi näyttänyt samalta; sadan metrin päästä ohi juosten. Huoneen seiniltä oli tapetit rullautuneet huomattavan kosteuden seurauksena, huoneessa ei ollut minkäänlaista ilmanvaihtoa. Pahiten damagea oli ottanut kylpyammeen taustan seinä. Kylppärin puolella oli nääs lähdetty linjalle ”kyprokki on köyhänmiehen klinkkeri”. Tässä kuvaa seinän toiselta puolelta sängyn vierestä.



Koska kyseessä oli ainoastaan yksi yö, ajattelin hengittää nenän kautta ja pysyä koordinaatissa. Menin kuitenkin ulos, koska päätin minimoida home pesässä viettämäni ajan. Ulkona  sähkömiehen kiinnostus heräsi hotellin seinällä olevaa ryhmäkeskusta kohtaan. Totesin sen kuitenkin olevan paikallisen standardin mukaisen ja jätin sen rauhaan, koska valot hotellissa kuitenkin paloivat.


Kun astelin aamulla respaan, huomasin herra Pingin olevan jälleen vuorossa. Hotelliyön hinta 17€ ei päätä huimannut, mutta maksaa se silti piti. Sanavarastolleen uskollisena herra Ping tervehti Master Cardiani ystävällisesti ”Hello”. Pin koodi ei kuitenkaan toiminut. Ei sitten millään, vaikka koitettiin useamman kerran. Herra Ping kirjoitti paperille numeron kuusi, tarkoittaen että minun piti syöttää kuusi numeroa neljän sijaan. Pudistelin päätäni. Seuraavaksi herra Ping sai idean, että minun pitäisi kirjoittaa koodi paperille ja hän menisi takahuoneeseen yrittämään arvatenkin paremmalla koneella. Pudistelin jälleen päätäni. Onneksi minulla oli laukussa jonkin verran rämpylöitä ja sain homman kuitattua kylmällä käteisellä, muuten olisin luultavasti edelleen tiskaamassa Pingin seurana. Hotellin oven avattuani aurinko häikäisi silmiäni ja kuulin konetuliaseen nakuttavan edessäni parkkipaikalla…


…Lievän säikähdyksen jälkeen muistin, että ilotulitteet on keksitty vissiin Kiinassa ja niitä voi ihmiset paukutella kun siltä tuntuu.

kunnioittavasti
Michael Barn

PS: Tämän hotellin ravintolassa eteeni asetettiin herra Joustava Toukka, josta voi lukea enemmän aikaisemmasta kirjoituksestani Fine Dining.