Tarinan kerronta

Meiltä on usein kysytty kuinka paljon tarinoissamme on faktaa ja kuinka paljon fiktiota. Lukija Hellanmaasta kysyy ”mitä nämä teidän jutut oikein on, meillä suurin tapahtuma on puimurista puhkee rengas”. Tämä on erittäin hyvä kysymys ja lähdenkin pohdiskelemaan sitä tässä teidän kanssanne.

Olemme kaikki olleet tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa. Hyvä suustansa, karismaattinen, sanavalmis, tuppisuu, hyssykkä, keskipiste, seinäruusu, hölöttäjä, harmaa varpunen. Näitähän piisaa. Kaikki ihmiset elävät omaa elämäänsä. Väitän tässä nyt; keskimäärin elämän tapahtumat ovat kaikilla kuitenkin yhtä mielenkiintoisia. On tietenkin ääripäitä, joku asuu erakkona lapissa ja on rampa ja sokea ja kuuro. Toinen kiipeilee torneihin ja kuvaa itseänsä roikkumassa yhdellä kädellä ja tippuu mutta sillä onkin base varjo. Mutta suurin osa on meitä John Doe tyyppejä jotka käy töissä, viettää vapaa-ajan perheen kanssa, harrastaa jotain typerää kuten melonta (anteeksi Marcus, mutta miksei vesiskootteri?). Miksi sitten toisille tuntuu sattuvan ja tapahtuvan? Istukaa tukevasti alas, kerron teille salaisuuden. Ei niillekkään mitään erikoista tapahdu. Kyse on vaan siitä kuinka asia esitetään.

Tarinan kertomisella on Suomessakin pitkät perinteet. Miettikää nyt vaikka Lönnrotia joka lähti keräämään Kalevalan tarinoita 1828. Lukekaapa muuten Kalevalaa, eihän tuollaista potaskaa voi kukaan selvin päin keksiä. Ja luuletteko että nuo tarinat on tulleet sanasta sanaan Lönnrotille noin. Ei-hän-nyt-toki. Siellä on sanottu ”meällä perkkas ukko havven, pyyssi keitemmän sithä keiton”. Elias poika sen sitten kirjoitti ylös ”Vaka vanha Väinämöinen veti veitsen huotrastansa, kyleltänsä kylmän rauan, jolla hauin halkaisevi, pahkovi kalan paloiksi. Itse tuon sanoiksi virkki: "Ken on nuorin neitosista, sepä hauki keittämähän murkinaisiksi muruiksi, kalaisiksi lounahiksi!" (Kalevala, runo 20)

Kaikki siis kiteytyy tähän. Täytyy osata liioitella sopivasti, kuitenkaan jäämättä siitä kiinni. Tarina pitää osata kertoa niin, että se on lukijalle kiinnostava. Sen pitää olla sopivan mittainen (terveisiä Waltarille – eikö sitä Sinuhea olisi saanut millään tiivistettyä?). Tarinan pitää rakentua jotain päämäärää kohti. Ja kun tämä päämäärä saavutetaan, lukijan pitää olla tyydytetty. Mutta samalla kylläinen ja nälkäinen, että haluaa lukea aina vaan enemmän tarinoita. Niin, tämä on se taito, joka joillain on ja toisilla ei. Lönnrotilla tämä taito oli ja yhdistettynä sopivaan määrään kärpässienen syöntiä, syntyi Kalevala. Ja teillä monella on varmasti lempikirjailija, häneltä tätä taitoa myöskin löytyy.

Mutta siis vielä vastaus tuohon lukijan kysymykseen faktan ja fiktion suhteesta. Minulla ja Marcuksella ei tätä taitoa ole, niinpä nämä meidän tarinat ovat kaikki totta.

Kunnioittavasti

Michael Barn