Viikkoraportti

Mr. Barnin matkat sattuivat osumaan Dubain kohdalle viime viikonlopulla. Pidimme viihdeyhtiömme hallituksenkokouksen rannalla jakaen viimevuoden tuloksesta kertyneet voittovarat keskenämme. Eipä ihme, että Mr. Barn aikaisti kotimaahan paluutaan, vedoten kehoaan riivaavaan Kiinalaiseen lintuepidemiaan. Voittovarat ne siellä taskussa polttivat, eräässä Lapualaisessa autotallissa taitaa Fordi tehdä vaihtoa.

Viikko aloitettiin reippaasti Sunnuntaina retkipäivällä Qatarin. Olin saanut kutsun osallistua Saksalaisen konsulentin järjestämään asiantuntija ryhmään. Olimme kertomassa Qatarin ympäristöministeriölle kuinka maassa voisi järjestää kalanjalostus teollisuuden. Minullahan on tästäkin alasta vahvaa osaamista, juuri pariviikkoa sitten ostin paikallisesta supermarketista yhden lohifileen.
Päivän ohjelma oltiin luotu saksalaisella säntillisyydellä ja minuutti aikataululla. Oman haasteen päivän rytmitykseen toikin paikallisten isäntiemme käsitys ajankulusta. Nämä Arabit ovat mukavia kavereita, jokaiseen palaveriin he tulevat myöhässä ja jokaisesta palaverista he lähtevät etuajassa. Jos jotain tärkeää haluaa viestiä eteenpäin, täytyy pyrkiä löytämään palaverista se hetki milloin paikalla on paras osallistuja määrä.

Tiistaiaamuna olikin vuorossa taas retki kohden Saudeja, tällä erää Dammamiin. Aamulla kentällä oli vastassa uusin työntekijäni Syrialainen myyntimiehemme. Tarkoituksena oli antaa hänelle paripäivää myyntikoulutusta. Olin pyytänyt häntä järjestämään joitain asiakaskäyntejä, jotta voin näyttää malia kuinka ei toimia.

Aamu 8:00 kun koneeni pyörät tarrasivat Dammamin viileään asfalttiin kiinni, siitä alkoikin tehokoulutus. Reippaasti olimme sulloutuneet hänen -90 luvun Nissan Sunny sisälle. Tykkimme iski kolmos vaihteen silmään ja sillä me puhalsimme moottoritietä 120km/h Nissanin ulvoessa punaisella. Mutta juttua piisasi samalla kun kiepuimme zik zakkia moottoritien kolmea kaistaa eteenpäin.

Täällä Saudeissa joku löysi joitakin vuosia sitten hyvän busineksen. Onneton meni tekemään reiän maahan ja onnistui kuopanpohjalta pumpata tynnyriinsä öljyä. Tykkimme oli järjestänyt meille palaverin erääseen näistä nykyisistä pumppaus firmoista. Heillä on alkamassa kohtuullinen rakennusprojekti. Tekevät työntekijöilleen asuntoja uuden kuopan reunalle. Sinne on nousemassa 10,000 omakotitaloa työsuhdeasunnoiksi näille pumppareille.

Tuo firma on kohtuullinen yritys. Tuotanto on tänään 9,500,000 barrelia. Tänään barrel maksaa n.50$ vielä viimekesänä se oli 100$. Nopeasti kun laskeskellaan, niin tuon firman liikevaihto on 110:ssä päivässä sama kuin koko Suomen valtion budjetti 2015. Päivässä he tekevät 0,5 Miljardia eli minuutissa 350,000$. Mikä taitaa olla lähellä keskiverto PK-yrittäjän vuotuista liikevaihtoa? Kovasti koitin tarjota heidän laskutukselleen omaa tilinumeroani käytettäväksi heidän laskuissaan. Oli kuulemma SWIFT koodi väärin, ei kelvannut.

Seuraavana aamu tykkini tulikin minua taas iloisella ilmeellä hakemaan hotellista. Taas löysimme Nissanista kolmos vaihteen ja kiirehdimme tapaamaan erästä projekti konsulttia.
Tämän palaverin jälkeen laskimme Nissanin taas moottoritielle ja kohden läheistä teollisuuskaupunkia. Nissan huusi punaisella seuraavan 1,5 tuntia. Se että ei käytä isompaa vaihdetta kuin kolmonen on jo sinänsä tapa ajaa. Mutta kun siihen yhdistetään jatkuva pumppaaminen kaasulla, aletaan saavuttamaan jotain autoilusta. Kahdenpäivän aikana minulle ei selvinnyt myöskään miksi ajaessa pidetään suuntavilkkua kokoajan oikealle päällä? Mutta varmasti siihen on jokin syy.

Mielestäni siinä kohden voidaan alkaa puhumaan teollisuudesta kun ajat tehdasalueen läpi 30min ajan nelikaistaista moottoritietä pitkin 120km /h.
Täällä minulla oli palaveri / seminaari alueen hallinnon jätektöörien kanssa. Näillä jätektööreillä oli myös suurehko projekti meneillään, toki selvästi pienempi kuin noilla pumppareilla. Nyt oli kyseessä vain jätehuollon järjestäminen 8,500 omakotitalolle, mitkä ovat rakenteilla tuonne hietikolle.

Nopeatempoinen retkemme alkoikin olemaan lopuillaan, tämän pitkäksi venyneen palaverin päätteeksi. Tykkini oikaisikin minut takaisin lentokentälle, kiertäen 50km ylimääräisen lenkin. Siinä Nissanin etupenkillä istuessani mietinkin, että onko tässä historia toistamassa itseään. Mr. Barn heilutti horisonttiin lipuvalle lautalle Kiinanmerellä ja nytkö minä näen kuinka sivilisaatio häipyy horisonttiin FlyDubain siivillä.
Mutta onneksi huoleni oli täysin turha, mikään ei ole niin palkitsevaa kuin hikisenä juokset viime minuutilla portille ja huomaat koneen olevankin myöhässä määrättömän ajan.

Jos nyt vain jotenkin saisimme tuon lentohärvelin taivaalle, niin ehtisin huomenaamuksi kotiin ja töihin odottamaan iltaa ja viikonloppua.

Marcus Stone

Töpseli

Kirjoitan tätä Etelä Kiinan meren yllä lennolla Honkkarista Dubaihin. Ruhtinaallisen neljän tunnin yön jälkeen, sekä herra Stonen kirjoitusten jälkeen, luulen saaneeni hiukan etäisyyttä eilisiin tapahtumiin. Pikkumaisena ja itseäänkorostavana henkilönä kertaan nyt kuitenkin päivän keskeiset tapahtumat.

Edellinenkin yö meni neljän tunnin yöunilla, koska lento Guanzhouhun oli pari tuntia myöhässä. Aamulla yhteistyökumppanimme herra Liu tuli hakemaan hotellilta ja ajoimme kohteeseen. Palaverit oli pidetty parissa tunnissa, jonka jälkeen pyysin Liuta selvittämään tapaa siirtyä Kiinasta Hong Gongin puolelle. Keinoja on monia, on junaa, laivaa, bussia. Olin etukäteen selvittänyt, että katamaraanilla pääsisi perille hiukan yli tunnissa ja satamaan oli parin tunnin matka. Niinpä Liu tutki Kantonin kielistä webbisivua ja ilmoitti viimeisen lautan lähtevän viideltä.

Tämä vaikutti oudolta, koska muistaakseni olin katsonut hotellilla sen lähtevän jo neljältä. Varmistin asiaa kysymällä Liulta nousevalla intonaatiolla ”are you sure it is not four”. Tähän väliin pitää todeta jotain Liun englannin kielen taidosta. Jos kohta omanikin muistuttaa ralli-englantia, niin Liun puhe on erittäin nopeaa, kaikki ”R” kirjamet lausutaan ”L” ja joka neljäs sana on ”diffelent”. Niinpä Liu vastasi minulle, ”no foul, five”.

Meillä oli neljä tuntia tuohon viiteen ja päätimme käydä lounaalla. Kantonilainen ruoka ei ole niin pröystäilevää kuin esimerkiksi Shanghaissa, pöytään tuodaan vain 7-8 ruokalajia. Lihassa on luut ja nahka kiinni, tämä on hankalaa varsinkin kun syö puikoilla, siksi pyrin syömään Kiinassa yleensä kasviksia. Saimme lounaan syötyä tunnissa ja tiedustelin pitäisikö nyt jo mennä. Liu halusi kuitenkin esitellä minulle ravintolan yhteydessä olevaan puutarhaa, joka oli ”diffelent”. Kohteliaisuuttani kiertelimme siellä hetken. Sitten menimme autolle ja Liu alkoi näpytellä osoitetta uuden Geelynsä navigaattoriin. Kosketusnäytössä oli kuitenkin probleemaa ja se otti välillä kolmea klikkiä kerralla, välillä ei yhtään. Liun mukaan se ei ollut kuitenkaan rikki, ainoastaan ”diffelent”. Lopulta pääsimme lähtemään liikkeelle kahdelta.

Matka joutui sujuvasti ja näytti vievän juurikin sen kaksi tuntia. Kaarroimme sataman parkkipaikalle 16:02. Katsoin kun katamaraani irrotti viimeistä köyttään rannasta. Hyräilin hiljaa mielessäni, ”vain vana jäi kun laivasi lähti”. Tästä pahaenteisestä näystä huolimatta marssimme reippaasti check in tiskille, jossa Liu alkoi ostamaan minulle lippua. Kun keskustelu jatkui ja jatkui, aloin alitajuisesti jo ymmärtää mitä oli tapahtunut. Hetken kuluttua Liu tulikin sen vahvistamaan, ”diffelent five, foul”. Noh, siitä sitten selvittämään seuraavaa askelta. Liu soitti pari puhelua ja lähistöllä olisi hotelleja, mistä lähtisi busseja Hong Kongin lentokentälle. Lähdimme matkaan, mutta samalla oli alkanut ruuhka, viiden kilometrin matka otti tunnin. Liu oli valinnut kansainvälisten hotellien sijasta Hiyatt (melkein Hyatt) hotellin kaksi euroa halvemman hieman eväslaatikkoa suuremman minibussin. Viideltä lähtevä bussi oli jo ahdettu täyteen. Kuuden bussiinkin oli jonoa. Siihen Kiinalaiset kuitenkin alkoivat meitä kaikkia tunkemaan. Matkalaukkujen kanssa oli sijoitusongelmaa, niitä pakattiin autoon tunti. Lopulta jouduin ottamaan syliini kymmenen kilon käsimatkalaukkuni. Istumatilaa oli noin puolet lentokoneen penkistä.

Edessä oli sama ruuhka ja otti kolme tuntia päästä rajalle. Rajalla oli ruuhkaa, siinä otti tunnin. Hong Kongin puolella vierähti vielä tunti, ennenkuin olimme lentokentällä. Siitä sitten etsimään taksia ja hotellille. Respassa oli luonnollisesti jonoa, Kiinalaisia turisteja kyselemässä kuinka huoneen vedenkeitin toimii. Pääsin huoneeseen puoliltaöin. Taksi tulisi hakemaan aamulla viideltä. Olin istunut autossa yhteensä kymmenen tuntia.

Niin miten tuo töpseli tähän liittyy. No, tuntui olevan just se viimeinen tippa kun tajusin että honkkarissahan on Englantilaisten perintönä kolmereikäiset pistotulpat ja minulla ei tietenkään adapteria mukana ja puhelimen akku veteli viimeisiä..

Kunnioittavasti

Michael Barn

Doctor from Bolywood

Makasin odotusaulassa kylmällä peltilaverilla, kymmenien epäuskoisten silmäparien tuijottaessa uteliaani repaleista ruhoani. Aulan jokaisella seinällä olevat isot pariovet aukeilivat vuorotahtia ohitseni kulkevien ihmisten toimesta. Oviaukoista virtaava iltaansa viilenevä tropiikin ilma heilutteli kehoni jokaista karvatukkoa vallattomasti. Peltilaverini työntökahvoissa oli Sanjay, tuo sama mies joka oli hetki sitten leikellyt kaikki vaatteeni matonkuteiksi.

Sitten aukenivat leikkausalin ovet ja minut työnnetti sisään hulmuten. Nopeammin kuin ehdin reagoida mihinkään, oli piikki työnnetty selkärankani seuduille ja koko alaruumis oli puudutettu.
Sitten areenalla asteli Bolywood tohtorimme. Saliin lyötiin kivan letkeät Bolywood tassimusiikit soimaan ja leikuri otti akkuporakoneen käteensä, jolla survoi kymmenkunta reikää sääreeni.
Samalla tanssahdellen tuon mukaansa tempaavan musiinkin tahdissa. Valitettavasti koko alaruumiini oli puudutettu, joten en onnistunut ottaa osaa näihin koreografioihin.
Hikihän siinä tohtorille tuli työntouhussa, niinpä tohtori riisui musiikin tahdissa takkinsa pois ja heitti sen kaaressa mahani päälle. No tavallani olin tästä tyytyväinen, sain jotain housun korviketta.
Lopulta oli tohtori saanut ruuvattua kierretangot koipeeni ja siihen kötöstettiin TV-antennia muistuttava hässäkkä. Leikkaukseni ei ilmeisesti ollut ihan ruutini syylänpoisto leikkaus, koska Medical collegen opiskelijoita lappasi salin ovesta sisään ja ulos kuin olisin ollut maitokaupassa operoitavana. Kaikki tulivat ja menivät ihan normi ulkovaatteissaan. Tämä leikkaus huipentui siihen, kun tohtori levitteli sideharsorullan salin lattialle, siihen oven eteen. Leikkaili siinä sopivat palat tuotteesta ja kietoi ne sitten leikatun jalkani ympärille.

Yöllä pääsin osastolle tarkkailuun. Osastolla oli n. 50 henkeä samassa huoneessa. Keskellä osastoa nukkui yksi hoitaja meitä valvomassa. Myöhemmin kuulin, että Mary oli myös samanlaisessa tarkkailussa ollut koko yön. Olihan oletettavaa, että hän olisi saanut iskun päähänsä pikku kolarissamme.

Yöllä alkoi alaruumiini puudutus loppua. Niinpä pikkuhiljaa alkoi myös nestettä poistumaan kehostani. Koska minut oli paketoitu kiinteäksi paketiksi jalkani suhteen, liikkuminen oli täysin mahdotonta. Aikani huutelin ja sain hoitajan heräämään osastolla. Sieltä hän kömpi luokseni pahalla päällä, kun olin hänet herättänyt, sorry! 

Pyysin apua, että pitäisi johonkin saada laskea ”juoma uhri” kehostani. Ensin hän suositteli minulle WC:n jalkautumista, mutta en oikein hallinnut kävelyä ilman jalkoja. Joten viimein hän toi minulle 2dl mini ankan. Kiitollisena otin sen vastaan ja käyttööni. No se oli vain 2dl kuppi, joten se oli täynnä heti. Taas huutelin hoitsua paikalla, josko hän voisi käydä tyhjäämässä ankan. No sepä ei sopinutkaan hänen työnkuvaansa, oli kuulemma muiden kuin sairaanhoitajien tehtävä.
Sen verran olen ylpeä mies, että sänkyäni en viitsinyt kastella ja koska tyhjentäminen ei virallisen protokolan mukaan onnistunut. Hoidin astian tyhjennyksen seinänvierustalle sinne muiden roskien ja torakoiden sekaan.

Seuraavana aamuna ajattelin ilmoittaa Gary Hurrylle Bihariin, että emme taida ehtiä sovitulla junalla takaisin. Jälleen pikku dialogi nyt vuorossa olevan hoitajan kanssa ja viimein saimme järjestettyä minulle kyydityksen sairaalan ainoaan yleisöpuhelimeen. Jälleen minut kammettiin tuolle eilisestä tutulle peltilaverille. Nyt sain kahmittua mukaani sängystäni lakanan tuomaan vähän verhoa puuttuvien housujen kohdalle. Jälleen mentiin vauhdilla jalat edellä sairaalan täysiä käytäviä pitkin. Tuulenvirrasta tuo mukaan kahmitun lakanhelma nousi yhä korkeammalle. Hyvin nopeasti totesin, että minut on kuitenkin tunnettu paremmin kasvoista kuin muista ruumiini osista. Niinpä annoin helman olla ylhäällä ja peittää kasvoni kokonaan. Luulen, että tuon vuosikurssin opiskelijat muistavat miltä näytti se herra joka kävi puhelimessa silloin eräänä tammikuisena päivänä 1999.

Lopulta me Maryn kanssa pääsimme sairaalasta toiseen sairaalaan ja sieltä hotelliimme aina lopulta Finnairin koneeseen ja Helsinkiin, jossa meitä oli vastassa -25C pakkanen.
         

Sen jälkeen ei tapahtunut yhtään mitään kokonaiseen 18kk aikana, lukuunottamatta 3 uusintaleikkausta. Olimme kuin normaalit ihmiset Mary oli töissä ja söimme perunoita. 

Marcus Stone

Pimenee

Olkapääni oli työntynyt sisään auton tuulilasista repien siihen muutaman vekin.

Makasin auton konepellillä kyljelläni kuin mursu. Vaikka harjoittelin koko Goan tulomatkan

semi-sikiöasennossa makaamista, valitettavasti hitaat aivoni eivät ehtineet antaa käskyä oikealla jalalleni palautu sikiöasentoon. Niinpä sääreni törrötti autonnokalta kuin peitsi ritarin kourassa. 

Tämä meihin törmännyt autonkuljettaja ei tiennyt kumpi on jarru- ja kaasupoljin, joten piti varmuudenvuoksi kaasua pohjassa törmäyksestä huolimatta. Varmistaen näin maksimaalisen nopeuden betonimuuriin törmätessä. 

Myöhemmin kävi ilmi, että tämä huippu kuljettaja oli tienvarressa olevan autoliikkeen omistajan alaikäinen poika. Hän oli päättänyt vähän testata isän myymälän kalustoa. Saihan hän tästä kepposestaan selvän tuomion 2 vuoden jälkeen. Hänet tuomittiin maksamaan meille yhteensä 4€ korvauksia. 

Mary on sitkeää sorttia oleva nainen. Voltin jälkeen hän hetkenpäästä alkoi tehdä kadulla istumaan nousuharjoituksia vimmatulla temmolla, lopulta raahautuen minun viereeni kadulle maata. Oikeasta korvasta pulppusi verta kuin siitä kuuluisasta härän kurkusta. Teimme nopean diagnoosin, että tuo lähde ei ollut peräisin korvan sisältä, vaan selässä ollut reppu oli repinyt korvanlehden pitsiliinaksi. 

Tunne oli epätodellinen siinä maatessa. Vielä äsken olimme viettäneet huoletonta lomaa ja nyt olimme riekaleina maantiellä. Niin pitkään olimme jo maassa olleet, että tiesimme nyt olevan tosi kyseessä. Ei ollut mitenkään varmaa löytyykö mistään osaavaa apua tai riittäviä välineitä. 

Oikea sääreni oli tohjona, se oli leikkautunut pohjelihasta myöten auki. Kaikki säärenalueella olevat luut olivat tuhoutuneet säleiksi 5cm matkalta. Vaistomaisesti asettelin käsin jalkani oikeaan asentoon, vaikka kuinka hassun näköinen se olikin, kantapään olessa polveni vieressä. 

Kuin varmistaakseni diagnoosin luiden puuttumisesta säärestä, tein experiementaalisia kokeita. Nostin jakaani ilmaan reidellä ja kyllä koko jalkaterä jäi maahan. 

Ystävälliset paikalliset kadun asukkaat tahtoivat meitä auttaa, mutta eihän heillä ollut siihen mitään mahdollisuuksia ja osaamista. Jostain ojanpohjalta he hakivat meille pulloon sameaa vettä jota juotavaksi tarjosivat. Kuivuminen ei tuntunut siinä hetkessä suurimmalta riskiltämme, niinpä jätimme juomat juomatta.

Odotimme kokoajan, koska tien toiselle puolelle pysäköidystä ambulanssista meidän luokse syöksyy ensihoitajat. Jos tuossa tilanteessa voi vielä enemmän pettyä, oli siihen mahdollisuus. Kun tajusimme, että sieltä ei apua tule koskaan. Se oli vain pysäköitynä siihen, ties mistä syystä. 

Tässä kohtaa tuli se raja meille vastaan, kun huokaisimme Jumalalle avunpyynnön. Olimme varmasti aika erikoisen näköinen pari siinä kadulla selällämme. Rouvalta päästä pulppusi verta ja isännällä jalkatohjona. Käteemme laitoimme toistemme käsiin ja pyysimme Jumalaa lähettämään meille apua. 

Kun aamentamme sopersimme, kuulimme jalkopäästämme kysymyksen. I'm doctor can I help you? 

Ohi oli kulkemassa Lontoolainen ambulanssi lääkäri ja tuli tarjoamaan apuaan. 

Ilman tuota lääkäriä, ei minulla varmastikaan olisi tänäpäivänä oikeaa jalkaani. Lääkäri antoi meille tarvittavan ensiavun ja lähti mukanamme sairaalaan. Minut pakattiin pienen pakettiauton lattialle poikittain. Koska jalkani oli lastoitettu eihän se sopinut kokonaan auton sisälle. Niinpä jokaisessa jarrutuksessa auton liukuovi törmäsi osittain ulkona törröttämään jalkaani. No siinä ei enään siinävaiheessa ollut muutoinkaan pinnassa tuntoa, joten se ei paljoakaan haitannut. 

Ensiapuun saapuessamme tuo Lontoon tohtori tyhjäsi melkoisen litramäärän puhdistusaineita jalkaani. Siihen oli kadulta tarttunut hieman koiran ja muiden elukoiden jätöksiä. 

Sitten tohtori antoi minulle hyvin yksinkertaisen ohjeen. Vaikka kuinka ottaa kipeää, pidä itsesi paikallaan pöydällä. Sitten hän alkoi vetämään kaikin voimin jalkaani paikoilleen. Sivusilmällä näin kuinka Mary oli viereisellä pöydällä parsittavana. Jollain karhunlangalla paikallinen tohtori ompeli hänen korvansa kokoon. 

Kipu yltyi ja sitten pimeni, seuraava muistikuva on kun makasin sairaalan odotusaulassa. 

Joku leikkasi kaikki vaatteeni päältäni pois, siis ihan kaikki! Toimitusta oli seuraamassa arviolta 50 henkeä, he ilmeisesti olivat odottamassa lääkärin vastaanottoa. 

Tokkuroissani koitin ensin vastustaa tätä julkista strippausta, mutta sitten tulin siihen tulokseen, tuskin minä näitä enään koskaan näen. 

To be continue

Marcus Stone

Kauppamatkailua

Jah, töitähän tänne on tultu tekemään. Nyt on kierretty firmasta toiseen ja yritetty edistää Suomalaista vientiä ja tuontia. Hiukan vaikuttaa siltä, että kasvutahti olisi heikentymässä paikallisilla yrityksillä. Siitä kertoo myös viime vuoden bruttokansantuote, joka kasvoi ainoastaan 7,4%. Ennuste oli 7,5% joten joku tuli laskeneeksi pahasti pieleen.

Shanghai on kaupunki joka ei tunnu loppuvan mihinkään. Kun lähtee ajamaan niin saman näköistä kujaa ja katua jatkuu ja jatkuu. Tällä hetkellä olen Wujianissa, joka on vähän niinkuin Hellanmaa, sivukylä. Jotkut tahot laskevat että nämä sivukylät, mukaan lukien 10 miljoonan asukkaan Suzhou, kuuluvat suur Shanghain alueelle. Shanghaissa itsessään asuu ilmeisesti 18 miljoonaa ihmistä. Viime syksynä Kiinan valtio kuitenkin tiedotti, että tämän lisäksi kaupungista löytyy 10 miljoonaa ”muuta asukasta”, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan.

Pitkän tauon jälkeen tuli taas kokeiltua kuinka ruoka löytää suuhun tikuilla. Ravintolassa kaikki muut vaikuttivat olevan syntyperäisiä paikallisia ja meikäläinen laitettiin istumaan keskeiselle paikalle. Vähän oli puikkoneuroosia ilmassa kun yritti saalistaa liukkaita katkarapuja kulhosta. Ei täällä kyllä lihomaan pääse, sen verran joutuu ponnistella syömisessä ja viimeistään silloin kun käsi kramppaa joutuu lopettamaan.

Matka jatkuu illalla etelä Kiinaan Kantonin maakuntaan. Sieltä palaverin jälkeen Hong Kongiin yöksi ja lauantai aamuna kohti Dubaita. Stone, be ready.

Kunnioittavasti,

Michael Barn

Pullean pojan syndrooma

Aikamme Goan hotellien ovia kolkuteltuamme löysimme lähes ilmaisen hotellin.
Uskottelimme itsellemme, että siinä olisi hyvä viettää muutama lomapäivä. Olihan taas edessämme paluu 50 vuotta ajassa taaksepäin, Bihariin. Se tapahtuisi taas Intialaisella aikakoneella, liikkuvalla kerrossängyllä ja savustusmadolla.
 
Sinänsä elämä on muuttunut viimeisen 16,5 vuoden kuluessa. Nykyisin osaa jopa varata hotellin etukäteen netistä, vielä sellaisen jonne kauppalan taksikuskit löytävät kohtuullisilla ponnisteluilla.
Tuon aikaiseen Amish henkeemme ei sopinut mikään suunnittelu, asiat kuulemma hoituvat parhaiten ja edullisimmin paikanpäällä. Niinpä jokaisen retkipäivämme iltana, kun olimme vaihtaneet kaupunkia. Hortoilimme vuorokauden viimeiset tunnit, epämääräisten taksikuskien kyydissä katsastamassa heidän siskon kaiman kummin samassa sateessa olleiden kavereiden edullisia majoitus ratkaisuja.
 
No nyt kuitenkin olimme löytäneet paikan, joka täytti näidenkin urbaanien sparttalaisten asketismi vaatimukset. Mehän emme rouvan kanssa olleet oikeasti koskaan aikaisemmin missään lomailleet. Suurin lomaan verrattava kokemuksemme oli Keskisen Vesalla pizzalla käynti.
 
Lapsena en ollut koskaan oppinut liikkumaan. Isäni Remote on näyttänyt tässä hyvää esimerkkiä. Kaikki yli 20metrin matkat on syytä kulkea autolla tai muulla moottoroidulla voiman lähteellä. Tämä elämäntapa ei suinkaan johdu laiskuudesta vaan elämää vaivaavasta suunnattomasta kiireen tunteesta. Joskus lapsena ajattelin, että isä ei varmaan ehdi kuunnella papin siunauspuhetta loppuun, edes omissa hautajaisissaan. Valitettavasti tämä hätä-geeni on ollut perinnöllistä laatua. Lapsena jos jouduin jonnekin menemään jalkaisin, tuntui se niin toivottoman hitaalta menemiseltä.
Tämä geenin aiheuttama kiire, pakottaa sinut liikkumaan nopeammilla apuvälineillä. Liikkumattomuus kuten kaikki tiedämme, se aiheuttaa lihavuutta. Samainen geeni tuo vielä lisähaasteen painonhallintaan, koska tämä samainen kiire vaivaa myös syömistäsi, paljon nopeasti ja riittävän usein.
 
Biharin tomaatit ja pinaatit olivat toki saaneet sulatettua ylimääräisiä makkaraleipiä minustakin pois, mutta pullea poika kantoi kuitenkin geeniään mukaan.
Muutaman päivän kun olin koittanut tepsutella sitä hotellin ympäristöä jalkaisin. Tuntui, että sillä konstilla en millään ehtisi nähdä koko Goan rannikkoa seuraavien päivien aikana. Sehän oli selvä, että koko Goa täytyi nähdä kolmessa päivässä.

Jääräpää keksii aina ratkaisun. Päätimme vuokrata moottoripyörän, sillä ne muutkin turistit koikkelehtivat siellä liikenteessä. Mehän olimme kokeneita mopoilijoita maassa, olihan meillä kotipuolessa Biharissakin skootteri.
Mutta jälleen kerran, kun mikään ei saa maksaa mitään. Ne onnettomat viralliset vuokraamot, nehän ottivat ihan ryöstöhintoja. Otsa kurtussa kun hotellimme nurkkia potkin, niin löysin taas ratkaisun ongelmaan. Joku hotellin henkilökuntaan kuuluva kaveri tarjosi omaa moottoripyöräänsä meille vuokralle. Mitä parasta hinta oli todella edullinen.
Voi kunpa olisin jo silloin oppinut kävelemään!
 
Siitä alkoi meidän elämämme yksi merkillisimmistä seikkailuista.
Ajelimme ympäri Goaa tuolla prätkällämme, kävimme katsomassa kuinka -70 luvulle pysähtyneet hipit edelleen tössyttelevät siellä jossain rannalla. Näimme upeita auringonlaskuja, ne olivat upeita retkipäiviä. 

Äitini on aina muistuttanut kun lapsilla on hauskaa kikatusta ja naurua, että kohta se muuttuu itkuksi. 

Joskus oletin, että naurun ja ilon normaali jatkumo on itku ja suru?

No valitettavasti äidit ovat monesti oikeassa.
Lähdimme aamusta kohden osavaltion pääkaupunkia. Asiantuntevasti näytin rouvalle kaupungin historiallisia nähtävyyksiä. Kävimme syömässä pikku ravintoloissa. Me vain nautimme, olihan nyt elämämme ensimmäinen loma!
 
Rantakatua ajellessamme ohitimme hienoja puistoja ja erilaisia katua reunustavia liikkeitä ja myymälöitä. Siinä rauhallisen liikenne jonon keskellä oli mukava ajella.
Jossain kaukana kuului kuinka jonkun autosta otettiin kaikki kierrokset irti, se kuului kaiken liikenne melun ylitse. Samassa hetkessä huomasin sivusilmällä, kuinka tiensivussa syöksyi pieni Maruti auto holtittomasti eteenpäin. Samassa hetkessä kun me olimme tuon auton kohdalla, nappasi auton etupyörä asfalttiin kiinni ja repäisi tuon pienen sardiinipurkin tien yli suoraan meidän moottoripyöräämme kohden.
Auton nokka iskeytyi suoraan meidän eturenkaaseemme täydellä vauhdilla jatkaen matkaansa kohden edessä häämöttävää betonimuuria. Törmäyksen voimasta minä lensin auton konepellille hyvin olkapäästäni lukittuna auton tuulilasiin kiinni. Mrs. Mary heittäytyi kadulle volttien saattelemana. 

Kuului rysähdys kun auto törmäsi betonimuuria vasten. Tuota törmäystä muuriin onnettomasti jäi vaimentamaan minun oikea sääreni, josta tuli hetkessä perunamuusia. 

 
Sitten oli hiljaista, ei ollut enää mitään nähtävää. Elämä teki äkkipysäyksen.
Mielessä vain pyöri, kuinka meidät kursitaan vielä tästä kasaan? 

Rakas Mary makasi kadulla liikkumattomana ja oikea kantapääni oli polven vieressä. 

To be continued…..

Marcus Stone

Olisi ehkä sittenkin pitänyt polttaa ne tötsyt?

Siinä kun olimme rinkkojemme päällä aikamme valkoisia silmäluomiamme räpytelleet, alkoi verikin kiertää aivoissani. Kai eteenpäin pääsee muutenkin kuin junalla?

Lentäminen oli täysin poissa laskuista, se ei olisi sopinut mitenkään tuon hetkiseen Amish henkiseen maailman kuvaamme. Mutta linja-autohan on vielä edullisempi kuin juna. Järjestelyt onnistuivat nopeasti ystävällisen paikkalisen nuorenmiehen toimesta.
Vielä kun olin tehnyt nopean kilpailija kartoituksen ja saanut kultakin vertailuhinnan tästä matkastamme, oli tämä ystävällinen kaverimme lyönyt kaikki laudalta tässä hintakilpailussa.
Olisi ehkä pitänyt ennen kaupan lukkoon lyöntiä tehdä pieni verifiointi myös toimittajan taustoista sekä heidän yrityksensä palvelu standarteista. Ehkä ensimmäisessä vaiheessa olisi ollut hyvä arvioida tämän projektipäällikkömme työkyky versus hänen keltaisena verestävät vetiset silmänsä seisovan katseensa kanssa.

Saimme siis Mumbain ehdottomasti edullisimman kuljetuksen kohden Goaa. Tyytyväisinä aloimme nostella rinkkojamme linja-auton katolle. Taas olisi ollut syytä arvioida tätä palvelun tarjoajaa. Mutta kun on halpa hinta se sokaisee niin helposti.
Bussiin kavutessamme kaikki terveellä järjellä varustetut matkalaiset olisivat kääntyneet ja kaivaneet rinkkansa katolta takaisin selkäänsä. Mutta halpa hinta yhdessä periaatteen kanssa, että me emme koskaan peräänny. Se johdatti meidät nyt linja-autoon kahden hengen maakuu soppeen. Niin se kuulostaa ensin hyvin kivalta ja romanttiseltakin. Mutta odotas kun kuulet!

Siinä oli joku peruskoulun alaluokka saanut toteuttaa luokan innovaatiopäivän projektin. Keksi uusi matkustusmuoto. Pikku Sanjay oli sitten keksinyt makuuBussin.
Linjurista oli revitty kaikki penkit pois ja niiden tilalle oli ihan omin pikkukätösin nikkaroitu vanerista koko linjurin mittaiset kerrossängyt kahta puolen käytävää. Kuhunkin sänkyyn laitettiin pari vierekkäin maate. Tämä kuljetus ei todellakaan sovellu matkapahoinvoinnista ja ahtaanpaikan kammosta kärsiville matkalaisille.
Laverin mitoituksen oli hoitanut pikku Sanjay. Hänen maailman katsomuksessaan 175cm pitkä henkilö on jättiläinen, jonka ei tarvitsekaan sopia minnekään. 

Vaikka kuinka koitin oikoa itseäni tai asetella sikiöasentoon tuntui aina jokin ruumiin osa olla jossain jumissa. Mutta niin se vain matkamme alkoi. Semi-Sikiö asennossa seljällään, jalat edellä kohden Goaa.
Ei ollut kerrossänkymme vielä päässyt Mumbaista ulos, kun tämä ystävällinen markkinointi päällikkömme tuli tarjoamaan virvokkeita ostettavaksi, kuten jokaisessa halpalento yhtiössä tuleekin olla. Hänen tuotevalikoimansa oli vain kovin vieras minulle, kun hän olisi kahvin sijasta meille myynyt mieltämme stimuloivia jauhopusseja.

Loppumatkasta kun 8 tunnin jälkeen edelleen tein matkaa siinä semi-sikiö asennossa, mikä osoittautui ainoaksi tähän koppiin sopivaksi asennoksi. Mietin jo siinä, olisiko ne jauhopussit kuitenkin auttaneet minua sopimaan tähän ruuheen?

Lopulta Goakin kuitenkin tuli sieltä vastaan, rinkat saatiin bussin katolta ja löysimme tuurilla itsemme hotellista. Loma voi siis alkaa….

Voi kumpa olisin jäänyt jumiin siihen bussin yläpuoliseen makuu ruuheen!

To be continued…..

Marcus Stone

Silmänreijät jäi valkoiseksi

Michael seikkailee paraillaan puolimaapalloa kierroksellaan, tuodaksemme syvyyttä tähän tarinan kerrontaan. Pyrin minä kuljettamaan meitä taas menneisyydessä.

Bihar on varmaan yksi maailman köyhimmistä maailman kolkista. Tai ei siellä ainakaan tuolloin vuonna miekka ja kirves ollut juuri muuta kuin tomaatteja ja pinaatteja. Siis ruokaa ja hyvää sellaista oli paljon tarjolla. Jos mielesi alkoi kaivata jotain niinkin eksoottista kuin WC paperia. Puhumattakaan muista länsimaisista luksus tuotteista oli silloin otetta ensiksi suunta osavaltion pääkaupunkiin, 70km päähän ja kun sieltä ei löytynyt seuraava osoite olikin Delhi 1500km päässä.

Jälleen kerran rouvan kanssa päästimme himomme ja tahtomme hallinnastamme vapauteen. Aloimme kaivata läntistä maailmaa. Pihassamme huojuvien palmujen humina alkoi kuulostaa raastavalta pirun viulun soinnilta. Ehkä tähän tunteeseen vaikutti jonkin verran viikkoja kestäneet jatkuvat sähkökatkot ja asuntoamme valloittavat rotat.

Kun sivukorvalla kuulimme, että olisi mahdollisuus lähteä käymään Mumbaissa ja jopa Goalla. Ei siinä Lapuan poika miettinyt 5:ttä minuuttia kun alkoi jo rinkan pakkaaminen.
Näin jälkeenpäin ajatellen, silloin jos joskus olisi ollut syytä antaa sen rinkan pakkaamisen olla. Muutaman päivän päästä olet sinäkin samaa mieltä, kunhan saan meidät kuljetettua näiden historian lehtien läpi.

Rinkka oli pakattu ennätysvauhdilla ja se oli Uncle Gary Hurryn auton peräkontissa ja me matkalla osavaltion pääkaupunkiin napataksemme jälleen junan. Tällä kertaa edessä olisi n. 2000km matka. Nepalin rajalta aina keskelle maata Intian valtameren rannalle.
Britit olivat ystävällisesti jättäneet joitakin kymmeniä vuosia sitten lähtiessään myös tähänkin junanvaunuun verhot hoitamaan makuuloosien jakoa. Niitä oli tässä ajassa hiplannut muutama miljoonaa sormea. Nimittäin päivittäin Intian rautateillä on liikkeellä 14 000 junavuoroa, joissa matkustaa päivittäin reilut 5milj ihmistä. Tässä väkimassassa ei Lapuan mies saa paljoakaan erikoiskohtelua. Siinä ollaan vain kappale, osa isompaa exodusta.

Taisimme kolkutella tuota väliä reilut pari vuorokautta. Se on jäänyt mieleen, kuinka lähdimme pohjoisesta kohden etelää. Lähtiessämme oli päällä villapaidat ja kaikki muutkin lämpimät vaatteet. Niitä sitten heittelimme pois päältämme etelän lähestyessä.

Nuo junat eivät osaa vielä kulkea sähköllä, vaan vahvat diesel veturit vetävät paksun mustan savun voimalla näitä luonnottoman pitkiä teräsmatoja eteenpäin.
Tämänkin matka organisoinnista vastasi Stonen halpamatkat Oy. Niinpä lippumme oli buukattu junan 3:sta luokasta. Koska ilmastoitu vaunu olisi ilmeisesti maksanut 2€ enemmän, oli hankintaosastomme hankkinut meille liput ilman ilmastointia. Sinänsä ilmastointihan on täyttä ylellisyyttä ja koska vielä tuolloin elämämme korosti sparttalaisen buritaanista askeettisuutta. Oli täysin selvää, että matkustamme jos emme jalan niin ainakin pyrimme pääsemään aasi kyydillä.

Kaksi vuorokautta kun junamme veturi oli vetänyt meitä tuon mustan savun voimalla eteenpäin. Ja meidän ikkunaton vaunumme oli niellyt tuon kaiken veturin tuottaman savun sisäänsä. Siis lasin reijät vaunussa oli, lasit olivat vain vielä tehtaalla.
Tämän kahden vuorokauden savustuksen jälkeen aloimme jo muistuttaa kylmäsavu kinkkuja. Silmäluomet ovat sinänsä mielenkiintoiset, ne kun räpsyvät ihan itsekseen. Ne jättävät sellaisen kivan valkoisen reunuksen silmien ympärille kun muu naama on täysin musta. Mrs. Marykin alkoi jo muistuttaa Zorron negatiivia.

Mumbai viimein saavutettiin, se olikin jopa Lapuaa isompi kauppala.
Näiden äkkilähtöjen ongelma on useimmiten se, että matkajärjestelyt eivät millään ehdi pysyä samassa vauhdissa. Niinpä sitä nytkin pariskunta Stone istui hämillään rinkkojensa päällä Mumbain rautatieasemalla, toteamassa, että ei ole saatavissa lippuja junaan Goaan seuraavaan 20pv. Mustat olivat naamamme ja muutenkin rähjäinen olemuksemme kahden vuorokauden matkustamisen jäljiltä. Siellä asemalaiturilla vilkkuivat vain meidät valkoisiksi jääneet silmäluomemme.

Milläs nyt pääsemme Goaan?
Voi kumpa emme olisi koskaan sinne päässeetkään, mutta valitettavasti jääräpää aina keksii jonkun onnettoman ratkaisun.

To be continued…..

Marcus Stone

Day 1 - Nirvana

Matka Kiinaan alkaa totuttuun tapaan, taksi tulee hakemaan puoliltapäivin Vaasaa kohti. Tänään lento on ajallaan ja Helsingissä tuo tunti- puolitoista riittää mainiosti koneen vaihtoon. Propsit sille hemmolle joka on keksinyt E-passit, siitä vaan automaatista jonottamatta läpi, kun polot ulkomaan elävät jonottavat humaanille tarkastajalle. Tällä kertaa olin nokkela ja valitsin 10eur lisämaksusta itselleni koneen perältä yksinistuttavan penkin. Eipä tarvi kuunnella kun joku kuorsaa ja kuolaa yhdeksän tuntia vierissä. Sen verran positiivista, että Finski on näyttänyt päivittävän ainakin tämän A-340 koneen viihdejärjestelmän softan, much better!

Lento lähtee siinä 6pm, eli periaatteessa etelän vetelä ihminen pystyy tekemään täyden päivän töissä ja lähtemään sitten vasta kentälle. Yhdeksän tunnin lennon ja kuuden tunnin aikaeron jälkeen lopputuloksena on työnantajalle varsin edullinen paketti; kohteessa kello on yhdeksän aamulla ja voit matkasta virkistyneenä aloittaa heti uuden työpäivän! Itselläni lennolla nukkuminen onnistuu kuitenkin erittäin huonosti ja matkan jälkeinen päivä vaelletaan twilight zonella, Nirvanassa. Tästä tietoisena järjestin ensimmäiseksi päiväksi ainoastaan omaa ohjelmaa. Tavoitteena on kömpiä copymarketille ostamaan Arthurille Ibran PSG 2015 kotipeli- ja Christiano Ronaldon 2015 Realin kotipeliasun. Saas nähdä löytyykö, yleensä copymarket on pettänyt vasta kotona kun ryijyt on pesty ensimmäistä kertaa.

Copymarketissa ostaminen on kuluttava kokemus. Lähtöhinnat on mitoitettu amerikkalaisille eläkeläisille, jotka yleensä tuputtavat vielä kauppiaalle juomarahaa kyytipojaksi. Vuosien varrella olen oppinut hintojen toimivan 15% periaatteella. Myyntihinta on yleensä 15% pyyntihinnasta. Tätä edeltää kuitenkin puolen tunnin soidintanssi, jossa hintaa lasketaan pykälä kerrallaan. Olen mielestäni pärjännyt tässä näytelmässä kohtuullisen hyvin, koska viime kerralla minulle annettiin lempinimi ”cheaper than an Indian”.

No kuluupa aika ainakin ilta kasiin vähintään että pääsee nukkumaan. Huomenna sitten on edessä pari paikkaa missä pitää viran puolesta mennä käymään.

Kunnioittavasti

Michael Barn

PS: Ei pettänyt...

Chai, ek rupia - ek gilash

Kun olimme rouvan kanssa päässeet  junailun tunnelmaan, eihän sitä voinut lopettaa.

Tämähän pätee kaikkeen harrastamiseen, täytyy harrastaa säännöllisesti. 

Ystäväni Mark Lapualta onkin omien sanojensa mukaan noudattanut tätä omassa kuntoilussaan. Säännöllinen liikunta on kuulema terveydelle hyväksi, siksi hän käy pyörälenkillä säännöllisesti kerran vuodessa. 

Kun olimme saapuneet viimein tuonne Biharin perukoille reilusti myöhäisellä junavuorollamme. 

Opimme pian, että tuossa maailman kolkassa aikaa ei mitata viisarikellolla vaan elämän rytmittää auringon valo. Jos on valoisaa juodaan teetä ja syödään aamulla ostettuja tomaatteja. Kun on pimiää silloin saa mennä koppaan maata ja nukkua. 

Nuori ja aktiivinen mielemme kuitenkin kaipasi jotain toimintaa. Piti nähdä ja kokea tätä uutta maailmaa. 

Oman kokemisen riemun elämään toi ihan jokapäiväiset askareet. Tuohon aikaan vielä oli puhelimella soittaminen hyvin kallista, varsinkin ulkomaille ja kun rahat olivat hyvin pienet millä elimme tuntui se vieläkin kalliimmalta.  

Taisi asuntomme 2mh vuokra olla luokkaa 30€/kk ja sen tuntui hyvin suurelta meidän rahoissamme. 

Niin yhteydenpitoa koti-Suomeen jääneisiin perheisiin hoidettiin FAXilla. Kaupungista löytyi yksi FAX laite, sinne onnistui pääsemään meiltä pienellä ponnistelulla. Kunhan oli puikkelehtinut n. 30min henkensä kaupalla lehmien, riksojen ja rekkojen välissä. 

Olin käynyt lähettämässä isälleni Remotelle jonkin faksin joitakin aikoja aikaisemmin. Nyt sain soiton fax-toimistosta, että minulle olisi tullut fax. Kun olin suoriutunut kunnialla skootterillani perille toimiston rähjäiselle ovelle. Kai silläkin matkalla muutama osuma otettiin riksan ja lehmän kanssa, hyvin pienestä oli jälleen kiinni se, että tulevat lapseni olisivat jääneet vaille isää jo ennen syntymäänsä. 

Toimistoon astuessani virkailija ojensi minulle virallisesti saapuneet faksin, jossa komeile haalealla tekstillä isäni Remotin sydämellinen viesti pojalleen tuonne eksoottiseen kaukomaan kohteeseen. 

" Ei näkynyt kunnolla, laita uudestaan" 

Tunnekuohustani kun aloin selvitä, pystyin identifioimaan mihin suurten linjojen mies, isäni viittasi. 

Ilmeisesti aikaisemmin lähettämästäni faksista oli jokin alkukirjain ollut hieman hankalasti luettava ja halusi varmistua tervehdinkö häntä Hei vai Vei sanalla?

Puikkelehtiessani takaisin kotiin lehmien, riksojen, ihmisten, pyörien, rekkojen ja ihan kaiken ja minkä tahansa välissä. Eittämättä meinasi nousta mieleeni ajatus, että olisihan siihen A4 sivuun sopinut vähän muutakin tekstiä! 

Koska olimme päässeet junailusta hyvään makuun jo heti maahan saavuttuamme. Reissasimme tulevien vuosien kuluessa tuolla hitaasti etenevällä teräsmadolla ympäri maata melkoisen määrän. 

Näissä lentokoneissa, missä nytkin istun. Näissä on totutusti kohtu hyvä palvelu tarjoilun suhteen. Varsinkin nämä halpalentoyhtiöt, hyvin mielellään ovat myymässä kaikkea meille matkailijoille. Toki kotimainen Finnair tekee tässä poikkeuksen. Viimevuoden 60:nestä lennostani tuli yksi lennettyä Finnairilla, täytyy sanoa, että ymmärrän nyt miksi sen yhtiön tähdet ovat kaartumassa horisonttiin. Siellä juuri käytävälle sopivat ylikokoiset eläkevöityvät stuertit koittavat myydä vesipulloa 2€ hintaan matkalaisille. Ei ihme, että siinä alkaa stuertillakin rypistyneen kauluspaidan helma lepattaa housunkauluksesta. Nämä Reinot ovat olleet joskus aallon harjalla ratsastavia aikansa city hipstereitä, mutta valitettavasti tänäpäivänä heidän kohdallaan on kalenterissa jo käännetty liian monta kertaa Tammikuu näkyviin. 

Niin olimme Maryn kanssa matkalla tuolla teräsmadolla Delhistä kohden Rajesthania, silloiseen kotiimme Udaipuriin. Tuolla välillä kunhan juna pääsee ulos Delhin kaupungista, loppumatka onkin melkein vain hiekkaista tasankoa. Aina siellä täällä juna ohittaa komeasti viheltäen pieniä hyvin alkeellisia kyliä. Noista kylistä löydät jotain sellaista tunnelmaa, mitä ei edes Lapuan Raamatun kylä voi lakeuksien kasvatille tarjota. Siellä pysähtyy kaikki. Noissa kylissä kaikki on pysähtynyt jo 50vuotta sitten, myös kehitys. 

Matkaa olimme jo tehneet useita tunteja, kun konduktööri tuli kyselemään meiltä, että maistuisiko tee? 

Aina on hyvä hetki laittaa jotain pientä suuhunsa, joten ilmanmuuta olimme valmiita teelle. Konduktööri poistui paikaltamme jonnekin. Samassa hetkessä juna alkoi jarruttamaan pysähtyäkseen keskelle ihan tyhjää maailmaan. Siellä ei ollut sitten yhtään mitään, kuin juna olisi ohjastettu kuun pinnalle. 

Kuitenkin vaunumme ovi osui sopivasti pienen mökin edustalle ja sieltä junaan kapusi 10vuotias poika mukanaan muutama kertakäyttökuppi ja tee pannu. Reippaasti ja kuuluvasti poika kailotti

CHAI, EK RUPIA EK GILASH..... CHAI... CHAI (teetä, yksi rupia kuppi... Teetä ... Teetä) 

Teemme ostimme tuolta reippaalta pojalta, kun hän oli palvellut meitä kahta asiakastaan hyppäsi hän vaunumme ovesta ulos ja junamme nytkähti liikkeelle. 

Puhvelin rasvaiseen maitoon tehtyä teettämme hörppiessämme totesimme, että koko pitkä juna oli pysäytetty meitä varten tuon pojan teekojulle. Olisko tästä reseptiksi Finnairin uudelleen nousulle? 

Marcus Stone

The Big Bang

Taiteilijan luovuus vaatii oikeaa hetkeä ja tilaa. Olen pitänyt hiljaisuutta ja etsinyt kynääni oikean väristä mustetta. Nyt luulen sen löytäneeni, vien teidät matkalle alkuun seuraavien viikkojen kuluessa.
Taiteilijat pitävät kiertueita aina tasavuosina, niin mikseipä mekin muisteltaisi sitä mitä tasan 16 ja puolivuotta sitten tapahtui. Sitä miten me Mrs. Maryn kanssa jäimme maailmalle ja siitä maailmasta tuli meidän kotimme. Jotta pääsette mukaan elämämme juoneen. Johdattelen teidät Mr. Barnin kirjoitus oppien mukaisilla pienillä jutuilla matkallemme mukaan.

Pyöritetään kalenteria taaksepäin muutamia vuosia ja palata aina sinne lähes alkuun. Kun olimme Maryn kanssa lähteneet ensimmäiselle muuttomatkallemme toiseen maahan.

Olimme saapuneet Intiaan New Delhiin suoraan Lapualta. Shokki ja järkytys on varmaan ne oikeat sanat mitkä siihen hetkeen sopivat. Johtuen päivämäärä sekoiluista kontaktimme kanssa Intiassa, meitä ei ollutkaan ketään vastassa lentokentällä. Päädyimme sitten taksin kyytiin ja lopulta kontaktimme ovelle koputtelemaan, siinä silmät pyöriällä toivottelimme toisillemme hyvää huomenta. Täysin vieraiden ihmisten ovella, määrätietoisesti ylisuuria rinkkojamme heidän kotiinsa työntäen.
Seuraavana päivänä nousimme junaan Delhin rautatieasemalla, minne raahauduimme rinkkoinemme. Aseman väkimassat olivat vähintäänkin järkytys Lapuan kauppakadun jälkeen. Ei ole Kosolan ristillä nähty vielä koskaan sitä väkimäärää, mikä siellä oli pyrkimässä juniin.
Tunnetilaa vahvisti huomattavasti yhdellä asemalaitureista yltynyt ottelu, johon paikalliset poliisit ottivat osaa hyvin tarmokkaasi omilla bambu seipäillään.   

Päädyimme viimein luultavasti oikeaan junaan, siitä ei oikein ollut varmuutta. Junissa ja laiturilla oli kyllä kylttejä ja opasteita, mutta ehkä ne olivat palvelleet jo Brittejä silloin joskus?
Silloin vielä suomen VR liikennöinti aikataulu toimi kellon eikä kalenterin mukaan. Johtuen tästä painolastistamme, kiirehdimme junaamme ajoissa. Siinä vaiheessa vaunussamme tuntui vielä olevan mukavasti väljyyttä ja tilaa. Mutta hei, ei se juna lähtenytkään viisarin naksahtaessa koloonsa. Matkatoverimme rahtasivat vielä pitkään sukunsa omaisuutta vaunuumme ja saatiinhan se täyteen, kun monen miehen voimin sitä aikansa täytettiin.

Junamme lähti iltahämärissä kolkuttamaan kohti itää, lapulle olin saanut paikkakunnan nimen. Siellä meidän pitäisi hypätä junasta pois. Ohjeen mukaan matkamme kestää kuulemma vajaat 20 tuntia. Koska matkaa olisi edessä yö ja osa seuraavaa päivää, olimme varanneet evästä mukaan kohtu niukasti. Ja täytyyhän junassa olla ravintola vaunu. Vähän suolenmutka jo huusi kun juna vielä teki matkaansa 30 tunninkin kuluttua.


Vaunumme oli jaettu 6 sängyn looseihin, jotka oli erotettu toisistaan Brittien hylkäämillä vanhoilla verhoilla. Onneksi vaunussa oli sentään AC jäähdyttämässä vaunua sekä tuomassa sinne edes oletettua raitista ilmaa.
Me kaksi valkonaamaa osuimme ihan jokaisen silmiin siinä vaunussa. Siinä koitimme sopeutua simpanssin rooliin eläintarhassa. ”Apinan tuntee kaikki, apina ei ketään” Kuulumiset kun oli vaihdettu jes ja nou sanoilla, oli aika vetäytyä nukkumaan tekonahkaiselle laverille sinne yläilmoihin katonrajaan.  


Aamun sarastaessa aloimme tähystää asemalaitureita, missä olisi saman näköisiä koukeroita, kuin yönaikana ruttaantuneessa paperin palassamme. Laverilla nukuttu yö ei täyttänyt mitään niistä kriteereistä mitä levollinen yöuni tarkoittaa. Siitä piti huolen petiämme jakaneet torakat yms. ei pohjanmaalta kotoisin olevat elukat.


Aamuauringon valossa näimme lukemattoman määrän hahmoja Vladimir Putinin tapaisessa syvässä slaavi kyykyssä. Heitä oli lähes joka kohdassa ja suunnassa minne vain silmä kantoi. Nopeat kun hoksottimeni ovat, ei vain aina niin tarkat. Tein nopean päätelmän asian suhteen ja valistin Mrs. Marya.
”Nämä Intialaisethan ovat tunnetusti hyvin syvästi uskonnollista kansaa. Heillä on tapana tehdä rituaalejaan näille erilaisille savannin kasveille näin aamutuimaan.”


Joskus oikeastaan aika pian tämä syvällisyys minulle selvisi, kun muutaman päivän päästä astuin sandaalini tievarteen jääneeseen slaavikyykyn jäänteeseen. Se haisi ja tursusi kamalasti varpaideni välistä.


Marcus Stone

 

Superstition

Aloitetaan uusi vuosi oikein jymy paljastuksella; minä olen taikauskoinen. Itse en pidä näitä asioita kuitenkaan minään taikoina, vaan omaan elämääni kuuluvina rajoituksina. Koska ne tuntuvat toimivan 100%:lla tarkkuudella, antavat ne myös elämääni tiettyä turvallisuuden tunnetta ja jatkuvuutta. Käyn tässä läpi tärkeimmät.

1.       Aurinkolasit

En ota aurinkolaseja mukaan rantalomalle. Miksi? No jos otan, niin pilaan sillä samalla muidenkin loman kun aurinko pysyy pilvessä ja parhaimmillaan istumme hotellissa trooppisen hurrikaanin riehuessa ulkona. Työmatkoille otan yleensä aurinkolasit mukaan, tällöin on mukava katsella neukkarin lasista ulos kun porukka säntäilee sateenvarjot väärinpäin kaduilla.

2.       Aikavyöhyke

En käännä kelloa seuraavalle aikavyöhykkeelle ennen kuin lentokone on laskeutunut kohde maan kentälle. Tämä sääntö on kulkenut mukanani jo pitkään. Viimeksi uhmasin tätä sääntöä vastaan noin vuosi sitten, kun olimme menneet koneeseen Arlandassa. Ovet pantiin kiinni ja konetta alettiin työntämään portilta platalle. Tässä vaiheessa minä hullu menin siirtämään kelloa. Kuten arvata saattaa, konetta työntänyt puskutraktori jumiutui koneeseen kiinni. Seuraava koneenvaihto Saksassa oli vain 45min joten tiesin heti missaavani jatkon. Verenpaineeni nousi, kun kuvittelin Ruotsalaisen hienomekaanikkoryhmän järjestävän parhaillaan möteä asian tiimoilta. Noin puolen tunnin odottelun jälkeen paikalle saapui esimies. Noin puoli tuntia tästä esimies lähti. Vihdoin vartti siitä näin jo alussa odottamani ratkaisumallin. Paikalle laahusti Shrekin näköinen (ilman väriä) ilmiselvästi Suomalais sukuinen maatalon poika kolmen kilon pajavasaran kanssa. Kuului KLONK ja pian olimme jo matkalla kohti Muncheniä.

3.       Auton pesu

En pese autoa muutakuin porkkanoiden istutuksen jälkeen. Ja ehkä joskus kun on ollut oikein pitkään satamatta ja nurmikko meinaa palaa. Auton pesun jälkeen näes on 6-12 tunnin aikaikkuna, jolloin pilvet alkavat kertyä taivaalle Pekka Poudan ennustuksista huolimatta ja pian alkaa kaatosade.

4.       Makkarakeitto

Tässä säännössä ovat mukana vahvasti lapseni Ruusulinda, Arthur ja Snowywind. Uskon jopa heidän keskenään sopivan asioita. Ehkä ovat jopa kehittäneet pokeri pöydistä tuttuja merkkejä, yksi nostaa kulmakarvaa, toinen koskettaa nenää yms. En ole kuitenkaan päässyt vielä perille kuinka se tapahtuu, mutta jos keitän pienen kattilan keittoa kaikilla on kiljuva nälkä, ”eiks oo lisää” ”missä keittoo on” ”mä kuolen nälkään”. Jos taas keitän sen isomman padallisen niin reaktio on päinvastainen, ”mullei oo nälkä” ”yäk onko täs sipulia” ”mä söin justiin leivän”. Tähän sääntöön ei ole vielä löytynyt ratkaisua.

5.       Lumikola

Viime vuosina olemme saaneet vastaanottaa Suomessa aika poikkeuksellisia talvia. Sukset ja pulkat on saaneet pysyä varastoissa kun lumen tilalta on satanut vettä. Innokkaimmat ovat ehtineet jo tuomita maapallon loppuräjähdyksen olevan kulman takana. Tänä vuonna aloin katselemaan lapsieni kaihoisia ilmeitä; eikö vieläkään päästä pulkkamäkeen. Kun lisäksi herra Stone perheineen oli tulossa lumilomalle Suomeen päätin tehdä sen. Jätin Talkkari 3000 lumikolan välikatolle mahdollisimman hankalaan paikkaan. Nostin alas ainoastaan tyttöjen noin 3dl kokoisen sievän keltaisen lumilipparin. Lopputuloksen näette kuvasta.

Kunnioittavasti

Michael Barn