Parasta pöytään

Jos joskus on tarve tarjota sitä ihan parasta ruokaa, niin tässä sitä tulee. Nyt ei sitten puhuta mistään sitkeästä sisäfileestä, joka onnistuu joka sadas kerta vahingossa. Tämä ruoka pysäyttää liikenteen ja muuttaa valtiomuotoja. Nyt tehdään Risottoa!

Sehän oli sitä keskiaikaa, kun arabit toivat riisinjyvät välimeren maihin. Kummastelun jälkeen todettiin, että hyväkäs kasvaa hienosti juuri sellaisessa ilmastossa. Risotto on Italialainen perinne ruoka, erityisesti pohjoisessa. Nyt mennään Po-joen suistojen sydänmaille ja tehdään klassikkojen klassikko Risotto alla Milanese. Sen kanssa voisi tarjota vaikka Ossobuccoa, mutta härkä ja hänen häntänsä jäivät tälle päivää pyydystämättä.

 

Ensin laitetaan pannulle oliiviöljyyn kuullottumaan sipulit ja valkosipulit. Tovin kuluttua lisätään riisi. En voi kyllin korostaa riisin laatuvaatimuksia, nyt sitten jätetään kaikki risellat sinne kaupan hyllyyn ja etsitään sitä ainoaa oikeaa Carnarolia. Nähtävästi tulikivenkatkuiset kirjeeni Keskon ja S-ryhmän johtoon ovat tuottaneet tulosta ja Carnarolia löytyy nyt ainakin Prismoista ja Cittarista. Älä myöskään sorru Arborion valheellisiin lupauksiin vaan hae oikeaa merkkiä. Riisit kuullottumaan sipuleitten kanssa pannulle.

 

 

Joukkoon lorautetaan valkoviiniä, voi tehdä ilmankin, mutta maku jää hiukan hailakammaksi. Sekoitellaan. Tässä vaiheessa sekoitteluun on syytä etsiä hyvä asento, sillä tätä herkkua piisaa...

 

Lisätään kanalientä pienissä erissä. Hyvälaatuinen Carnaroli imee nestettä sisäänsä 18 minuuttia. Että siinähän sitten sekoittelet. Mutta usko pois, se on vaivan arvoista.

 

Lisätään mukaan Sahrami. Sitä myydään tuollaisissa pienissä nyyteissä jotka kustantaa ihan kivasti. Ilmeisesti kyseisen kasvin viljely tapahtuu jotenkin niin, että niille pitää laulaa balladeja ryytimaalla aina tasatunnein, mikä selittää korkeahkon kilohinnan.

 

No miksi tämä sitten on niin hyvää, paljastuu tässä. Lumpsauta joukkoon hyväinen limppi voita ja raastettua Parmesaania. Johan alkaa massa kiinteytyä. Risotto kuuluu kuitenkin jäädä hiukan löysäksi ja 18min kohdalla itse riisin jyvä on sopivasti al dente. Joukkoon voi heittää persiljasilppua.

 

Ja tietenkin kun loppuvaiheessa lisää sieniä, merenelävää yms niin kaikki toimii, meidän perheessä ne vain herättävät yökötysrefleksin.

Voin luvata että tarttuu kylkiin. Kokemuksen mukaan jos syöt puolikiloa, niin paino nousee kaksi.

Kunnioittavasti
Michael

Valkosipuli

Sopii miltei kaikkeen. Ja on sitten niin maan perusteellisen terveellistä. Ja eikä tarvitse seuraavana päivänä kärsiä työkavereiden läheisyydestä. Joskus sitä vaan on sellainen tunne, että nyt vedetään överiksi oikein kunnolla.



 Tämän päivän Sunday tea oli meillä klassikko Braciola alla marinara valkosipulileivän kera.

Valkosipulileivälle tehtiin päällistä; voita, valkosipulia, persiljaa.

Vettä, kuivahiivaa, suolaa, ja 00 jauhoja. Niistä limppu nousemaan.

Puolen tunnin päästä pyöritellään palloiksi taikina ja isketään vuokaan joka on voideltu sillä valkosipulivoilla. Päälle loppu voi ja taas nousemaan tunniksi.

Braciolalle täytettä; paahdetaan pinjan siementä, valkosipulia, persiljaa, parmesaania, kaikki murskaksi. Vähän sitruunan mehua ja hunajaa.

Lihaksi leania tyttö tai poika lehmää. Jos ei ole itsellä navetassa, voi ostaa kaupasta. Nuijitaan ohueksi. Täyte sisään ja tiukaksi rullaksi. Voi varmistaa hammastikuilla että pysyy kiinni.

Padassa vähän väriä pintaan ja sitten lihat pois ja sipulit tilalle. Jonnin päästä murskatut tomaatit niskaan. Mustapippuri, suola, basilika ja lihat sinne mujumaan pienellä lämmöllä pariksi tunniksi.

 

Leipävuoka uuniin, puoli tuntia n. 200 astetta.

 

Tarjotaan salaatin kera.

Influenssa rokotus - no need.

Kunnioittavasti,
Michael Barn

Italialaisen mahan vierestä - Huomenta

Taannoin rouvan kanssa lomailimme Italiassa.

Roomassa opimme nopeasti, että kylmä kinkkusiivu lautasen reunalla

kasan pinaattia kanssa on järkyttävän kallis lounas. 

Rouvalle kun olin näyttänyt kaikki Rooman nähtävyydet, päivässä

ja kun kolosseumin portilla otteeni herpaantui jonotukseen ja poistuimme takavasemmalle

näkemättä tuota kivikasaa sen paremmin. (Mistä rouva muistuttaa vieläkin 10vuoden jälkeen) 

Suuntasimme makumatkalle Italian maaseudulle Fiat Punton voimin. 

Jossain kukkulan ja laakson välissä päätimme saada ihan aitoa sitä kuuluisaa Italian pizzaa. 

Voi Luizi mitä olit tehnyt, laittaa nyt leivän päälle juustoa ja ranskanperunoita. 

Edelleen epäilen, että suuriosa Italialaisista ei osaa kokata. 

Eilen illalla viikonlopun kunniaksi, meillä oli pizza kekkerit teiniemme kanssa. 

Nyt pizzan pohja tuli 00-jauhoista kun joukkoon heittää ruisjauhoja

tulee pohjasta mielestäni vähän rapsakampi ja mukavampi. 

(Michaelille tiedoksi, että 00-jauhoja voi saada ihan paikallisesta ruokakaupasta eikä 

tarvitse salakuljetta niitä laukussaan. Tämä siis jos valitsee asuinpaikkansa oikein) 

Pizzan makuhan määräytyy pohjanpäälle levitettävästä ketsupista. 

Olen jo aikoja sitten hyllyttänyt valmisketzupit kaappiin, niistä ei ole tähän vaan se pitää tehdä itse.

Tomaattipyrettä, hunajaa, diljo sinappia, wasabia, chili jauhetta, suolaa ja fish soosia pullosta. 

Tuon soosin päälle kun taas ripottelee vaikka kiviä ja siihen päälle juustoa, 

niin sillä menee alas kaikki. 

Meillä on perheessä erikoisruokavalioita kuten, sipuli äklö, kaiken äklö jne. 

Siksipä jokaiselle vähän jotain, uunista ulos pizzoja eri täytteillä. 

Mielestäni yksi parhaista Täytteistä on sieniä ja juustoa, juuston päälle ennen paistamista hunajaa

muutama sopiva raita tuomaan makubalanssia. 

Lautaset tyhjäksi ja Italiaa täynnä oleva maha sänkyyn ja sen viereen maate. 

Täydellä mahalla nukkuminen on parasta.

Hyvää huomenta 

Marcus Stone

Sushi

Harmittavasti nämä työt meinaavat häiritä tuota harrastusta.

Onneksi tässä ruoka harrastuksessa on kaksi osuutta, valmistus ja syöminen.

Täällä maailmalla retkeillessä jää harrastus vain tuohon syömiseen, ei sekään hassumpaa ole.

Ainut ongelma on, että ei meinaa hiihtosimulaattorissa kuntosalilla kalorit riittää. 

Mr. Timothy Jordaniasta otti meihin Michalelin kanssa yhteyttä ja ihmetteli kenellä riittää aika 

näin syvälliseen ruoan valmistukseen. Timothytille ja muillekkin ihmettelijöille voimme avautua, että meillä liikemiehillä on pitkät ja rauhalliset viikonlopput joita ei työt häiritse. Michaelillakin taitaa palvelusväki uurastaa läpi viikonlopun pitäen hänen konsernin tuloskunnossa. 

Näin viikolla joutuu siis hieman oikaisemaan ajan ja keittiön puutteen vuoksi.

Iltapalana on toiminut jo pitkään läjä salaattia kevät rullien kanssa. 

Sekä Japanilaisten perintö maailmalle riisiklöintti kalan kanssa - Sushi. 

Marcus Stone

Surf and Turf

Joskus hankin meille surf laudan ja kanootin.

Koska asumme rannalla, oletin niiden kuuluvan siihen listaan välineistöä mikä sinulla täytyy olla.

Nämä yhdessä khaki shortsien ja ylisuurten puolipäätä peittävien aurikolasien kanssa tekevät sinusta surffarin. 

No siinä kävi niin, että hyvin syötetty vatsani yhdessä lihaksikkaan vartaloni kanssa ovat ilmeisesti tuon surf laudan kantokyvyn ylärajassa. Siksi lauta muuttuu hetkessä sukellusveneeksi, niinpä se on saanut toimia lastemme uimaleluna. 

Ehkä tuo surf lautamme toimi innokina tähän soppaan.  

Surf and Turf tuo urbaanin maailman nimitys meillä päin tunnetulle löytölounaalle. 

Sotketaan siis lautaselle kahta erimaailman proteinia, maalla ja vedessä kasvanutta elukkaa. 

Kana ruskistui pannulla yhdessä sopivien mausteiden ja riittävän voi määrän kanssa. 

Kun kanalla on oikea rapsakka väri, pannu uuniin missä kana saa kysyä.

Katkaravuista pitää muistaa ottaa kuori pois ja leikata selkään viilto ja sieltä kaivaa 

niljakkaan suoli pois ja sitten vain pannulle. 

Paiston jälkeen kun ne pyörittelee sopivassa chili kastikkeessa, ne voi jopa maistua hyvältä. 

Kana herne- maissipedille ja mikä se ruoka ei olisi ilman perunamuusia. 

Perunamuusiin saa kivasti uuden tekstuurin ja maun kun sen tekeekin sulatejuustoon voin sijasta. 

Kanan päälle vielä kermainen hieman chilillä piristetty vaahto ja olkaa hyvä! 

Marcus Stone

Pitkän kaavan mukaan

Merkittävä osa ylipainostani on peräisin Italiasta. Paikallinen ruoka hivelee makuhermojani juuri oikealta kohdalta. Italialainen ruoka on yleensä aika yksinkertaista ja myös valmistaminen on helppoa ja nopeaa. Tomaatinsiivu, mozzarella ja basilikan lehti, voila, Insalata Caprese.

Onko siis edes olemassa monivaiheisempaa Italialaista ruokaa? Vastaus on tottakai, kyllä. Tänään ei tyydytä yksinkertaisiin ratkaisuihin, vaan lähdetään valmistamaan jokaisen työmaaruokalan perusmättöä, Lasagnea, niinkuin luoja sen on tarkoittanut.

   
Ensiksi valmistetaan Bolognaise kastike. Suomalainen pekoni korvaa panchettan kivasti. Pekoni kannattaa laittaa kylmälle pannulle jolloin sen rasva sulaa pannun lämmetessä ja pekoni ei pala karrelle. Sipulit, porkkanat ja sellerit joukkoon kuullottumaan. Tämän jälkeen jauheliha mukaan ruskistumaan kevyesti. Kun jauheliha on saanut väriä pintaan, lorautetaan niskaan punaviiniä. Viinin annetaan haihtua noin 5 minuuttia ja sen jälkeen mukaan kaadetaan loraus maitoa. Maito pyöristää Bolognesen maun sopivaksi. Annetaan rupsutella muutama minuutti ja sen jälkeen mukaan paseeratut tomaatit. Nyt joku sitten kysyy miksi et paseerannut itse tomaatteja. No sitäkin on tullut tehtyä, mutta siinä ei kyllä pääse tuntipalkoille. Ja sitäpaitsi Muttin perhe on ryöpännut tomaatteja yli 100 vuotta, että eiköhän siellä homma ala olemaan aika hyvin hallussa. Tämä soosi saa nyt olla hiljaisella lämmöllä hellalla pari tuntia. Siellä makuparit etsivät toisensa ja lopputuloksena on elämys joka vetää hiljaiseksi paatuneemmankin kriitikon.

Tässä vaiheessa on hyvä pyöräyttää pasta taikina. Itselläni on tähän aivan lyömätön kilpailuetu, näes 00 jauhatuksen jauhot Italiasta. Aina kun siellä päin käyn, tulee näitä laukussa mukana, Suomesta näitä ei näes saa. Pastataikinasta näillä tulee kimmoisa pallo, joka ei kaulitessa repeile, eikä tartu. Uskomatonta, mutta niin se on. Jos jauhoja voisi rakastaa, niin rakastaisin näitä jauhoja. Pastan pökäle jääkaappiin puoleksi tunniksi.

Bechamel kastike on hyvin yksinkertainen valmistaa. Voita, jauhoja, maitoa ja vähän muskottipähkinää. Muutaman vaiheen jälkeen saostettu valkoinen kastike on valmis.

Sitten pastaa myllyyn. Aloitan yleensä 8mm paksuudesta ja vedän pastan siitä läpi useamman kerran taittaen sen aina kaksin kerroin ja uusiksi myllyn läpi. Sitten tullaan alas 2mm välein ja lopuksi viimeinen paksuus tehdään 1mm:ksi. Sitten levyt voi katkoa sopiviksi Lasagne vuoalle. Eikä siinä vielä kaikki. Levyt heitetään puoleksi minuutiksi kiehuvaan veteen ja sitten puoleksi minuutiksi kylmään veteen. Tällä saadaan pasta kiinteämpään muotoon, koska se ei tule olemaan uunissa kovin kauan.

 

Sitten vaan latomaan kerroksittain vuokaan, aloittaen Bolognesesta ja lopettaen Bechameliin jonka niskaan raastetaan sopiva annos Parmesaania. Voipa pinnalle lumpsauttaa muutaman voinokareenkin näön vuoksi. Uuniin 220 astetta ja 20 minuuttia.

Lopputulos ei vastaa Knorrin pakettilasagnea. Ei kannata itseasiassa puhua näistä samana päivänäkään.

Buon Appetito!

Michael

Mexico

Meillä viikonloput ovat hitaita, viikon juoksut kun saa unohtaa hetkeksi - aika pysähtyy.

Ja se taas ei tahdo sopia vapaalle verenkierrolleni, täytyy saada jotain tekemistä käsilleni. 

Niinpä lähdimme lauantaina hakemaan vauhtia Mexicosta - Chilistä ja pavuista. 

Avaan hieman perus reseptiikkaani. Olen huomannut, että merenpohjasta kerätyt pienetkivetkin 

saa maistumaan syötäviltä kun käyttää oikeita aineita. Sopivasti voita, kermaa, hunajaa, sitruunaa, chiliä, inkivääriä ja erilaisia sipuleita yrttejä ja kaikki menee alas. 

Jos jotain näistä ei löydy kaapista voi vapaasti käyttää jotain muita makuja. 

Kulinaari hifistelijät puhuvat vielä umaamista ruoan makuviidakossa, meillä se on korvattu hyvällä ruokahalulla ja tilavalla vatsalaukulla. 

Chili Con Carne - tuo Mexico intiaanien jämäsoppa on löytänyt meidänkin kattilalamme. 

Papuja yhdessä jauhelihan kanssa porisemaan tomaattien ja sipuleiden kanssa, unohtamatta aimo annosta chilejä ja muita makuja. 

Tässä sopassa tuo tomaattipyree meinaa aina tuottaa oman haasteensa maustamisen suhteen. Pyreen törkeän paha maku meinaa puskea aina läpi, ei meinaa hunaja purkissa piisata sen maun hävittämiseen. 

Chili Con Carnelle tein lisukkeeksi keitetyn riisin ja sinappisen salaatin. 

Eilen alkoikin sitten arkiruokakailu, taas illalla sushi pöytä odottaa. 

Kylläisesti, 

Marcus Stone

Ranskalainen visiitti

Tuskin tiesi tuo herran Naigeon minkälaisia seuraamuksia tulisi olemaan, kun alkoi sormeilemaan sinapin reseptiä. Muun muassa tänään Dijon löysi itsensä samalta lautaselta Amerikkalaisen rahvaan seurasta, sekoitettuna Suomalaisen keittiön ylpeyteen, perunaan. Makujoukkueeseen kuului vielä olennaisena osana punajuuri. Yhteistä näille kaikille on, että yksistäänkin niitä pystyy syömään, mutta kun ne laittaa yhteen, on se kuin Mozart, Sibelius ja Jari Sillanpää soittaisivat samassa bändissä. Se vaan toimii.

Ladies and playboys, i give you;

• Pulled pork
• Dijon sinapilla maustettu perunamuusi
• Punajuuri suikaleet
• Kaikki ne kasvikset puutarhasta mitä madot ei olleet syöneet

Kunnioittavasti
Michael

Samettinen Kaurapuuro - Jälkiruokaa

Kuten Michael tuossa aikaisemmin jo avasikin tulevaisuuttamme, jatkuva matkustaminen alkoi muuttua rutiiniksi. Toki sitä se on edelleenkin.

Niinpä päätimme antaa nämä kirjalliset lahjamme kulinaarisen maailman raadeltaviksi.

Vuosi vuodelta matkustaminen on muovannut ulkoista hapitustamme yhä enemmän Michelinin näköiseksi, sitä ei tunnu pysäyttävän edes jatkuva hiihtosimulaattorin veivaaminen. Niinpä oli helpompi antaa periksi rakkaalle ja kiehtovalle harrastuksellemme - Ruokailulle. 

Syöminen yhdessä reseptiikan pikkutarkan hiomisen kanssa saa pullean kokin tuntemaan itsensä merkitykselliseksi, olemaan yhtä tämän universumin kanssa. Tämä tunne romuttuu hetkessä kun perheen ruokapöytään laahustaa teiniankstin riepoma nuorukainen joka toteaa ruoan olevan yhtä 

pellolla lojuvan lämpöisen läjän kanssa. 

Gordon R oli tiedustellut kaurapuuron keitto-ohjetta. Tässä pieni vinkki, mittaa vesi ja maito kattilaan ja lisää kylmään nesteeseen kaurahiutaleet. Keitä jatkuvasti hämmentäen, näin saat pehmeän ja samettisen puuron.

Micahel oli tänään tarjoilut perheeleen elegantin aamupalan, niinpä on jälkiruoan aika. 

Toinen teineistämme pitää kovasti Tartista meillä (kai suomeksi - torttu), päätin sen tässä kesällä harjoitella jotta voisin ylläpitää hänen ruokailulle asettamia korkeita laatuvaatimuksia. 

Tortunpohja syntyi kätevästi kun muisti sotkea riittävästi voita, sokeria ja jauhoja keskenään. 

Parit työpuhelut sotkivat pohjan paistoajan ja se pääsi ehkä vähän tummumaan. 

Torttu täytetään perinteisesti pastry creamella, sen tekemisessä on omat haasteensa tämmöiselle rohmukouralle, kun pitää saada keltuaiset ja valkuaiset erilleen. Muutenhan se on vain aineiden sekoittelua ja niiden lämmittämistä ja jäähdyttelyä. 

Tart perinteisesti päällystetään marjoilla tai hedelmillä, kaapista sattui löytymään raakoja mangoja ja litsejä jotka saivat hoitaa nyt koristeiden viran. Vähän karvaita olivat raakoina, mutta tomusokeri teki niistä syötäviä. 

Huomenna lähdemmekin ruokamatkalle Mexikoon. 

Täyteläisesti, 

Marcus Stone

Uusille urille

Olemme viime aikoina herra Stonen kanssa harjoittaneet itsekritiikkiä. Oli tarpeellista pysähtyä kysymyksen ääreen, onko olemassa jokin osa-alue, missä emme olisi erinomaisia? Vastausta tähän emme löytäneet, mutta opimme itsestämme jotain uutta. Paitsi että olemme erinomaisia ruuan syöjiä, löytyy meistä myös tarvittaessa se 5 tähden Michelin (enkä nyt tarkoita ulkomuotoamme) kokki.

Siispä laajennamme tämän blogimme sisältöä ja alamme julkaisemaan ruokapäivityksiä. Tämähän on hyvin trendikästä ja tätä meiltä on myös paljon pyydetty. Gordon R Lontoosta kirjoittaa: "Saisiko teiltä vinkkiä kuinka kaurapuuro ei pala pohjaan?" Noh nyt voimme Gordonille ja muille iloksemme kertoa että pysy kanavalla, täältä niitä niksejä oppii. Mitään kokonaista reseptiikkaa emme kuitenkaan julkaise. Reseptit saat ostamalla keväällä ilmestyvän kirjamme "Pullukat paistaa".

Tänään tuli brunssille valmistettua vähän klassisempaa annosta; Eggs Benedict. Hollandaisen kanssa saa olla tosi tarkkana, keltuaiset leikkaa aika nopeasti. Laiskuuttani käytin kaupan leipää, seuraavalla kerralla pitää leipoa itse. Uppomuna on aika helppo valmistaa, kannattaa kuitenkin varoa ettei tee liian kovaa pyörrettä kattilaan.

Kunnioittavasti
Michael

Juomaraha

Kiinassa hankittu kolera, jota vahvisti Dubain merellinen bakteerikanta, on hellittänyt otettaan. Nyt onkin sopiva hetki suunnata länteen. Tämä ja ensi viikko kuluu ensin Twin cityssä eli Minneapolis/St. Paulin alueella ja viikonloppuna sitten suunta kohti tuulista kaupunkia, Chicagoa. Matkaraporttia on luvassa ja kenties otteluraportti pelistä Blackhawks-Bruins.

Tuolla mantereella hankaluuksia aiheuttaa maan tapa, juomaraha. Jos se perustuisi hyvään palveluun, ei siinä mitään, mutta sillä kun ei ole palvelun kanssa mitään tekemistä. Se on ikään kuin laskutuslisä joka napsahtaa joka ostoksesta jossa on ihminen palvelemassa. Ja annapa olla jos et sitä maksa, varmaan vähemmästäkin on kyseisessä maassa lahdattu.

Ensimmäinen kosketus tähän maailmaan oli viisitoista vuotta sitten rouva Barnin kanssa tekemämme matka New Yorkiin. Meillä oli matkatoimiston kautta buukattu kuljetus lentokentältä hotellille. Löysimmekin pikkubussin ja lastasimme matkalaukut sisään. Bussin kuljettaja istui ratissa kuin myrskyn merkki. Kun kaikki olivat sisällä hän karjaisi täyteen ääneen, Attention! Sitten hän viisasi bussin konsolissa olevaa kylttiä; ”kuljettaja ei tiedä kaupungista mitään ja hänelle puhuminen ajon aikana on kielletty”. Ajomatka hotellille sujui hiljaisissa merkeissä. Perille päästyämme mörökölli asettui oven eteen seisomaan ja osoitti toista kylttiä; ”juomaraha ei sisälly hotellikuljetuksen hintaan”. Mielelläänhän sen toki maksoi kun tuollainen 200kg rastatukka sitä kiltisti pyysi.

Toisella kertaa olin työmatkalla Chicagossa ja minulla oli hotellin aamiaiselle kuponkeja, jotka kuuluivat huoneen hintaan. Olin hiukan kiireinen ensimmäisenä aamuna ja tarjoilija toi minulle kahvit, hain asiaankuuluvat pekonit yms, söin nopeasti, jätin kupongin pöytään ja läksin pois. Seuraavana aamuna vastassa oli tuimailmeinen tarjoilija. Kun olin päässyt istumaan, hän toi minulle laminoidun lapun jossa luki ”juomaraha ei sisälly hotelli voucheriin”. Hän oli ystävällisesti personoinut viestiä juuri minulle ja lisännyt siihen post-it lapun jossa luki” et muuten maksanut eilenkään…”.

Samalla reissulla matkustin taksilla kaupungin sisällä paikasta toiseen. Kysyin taksikuskilta, että voiko maksaa luottokortilla ja hän kertoi sen onnistuvan vallan mainiosti. Hän laittoi IPhonen liittimeen magneettiraidan lukijan ja swaippasi kortin siitä ketterästi. Sitten hän antoi puhelimen minulle. Hinta oli noin 40 dollaria. Seuraava valikko oli juomaraha ja siinä oli kolme valintaa; 15%, 20% ja 25%. Siis minimi oli 15% ja ohi ei päässyt kuin valitsemalla jotain. Aivan loistava apsi puhelimeen joten mielelläänhän tuon maksoi pois!

Kunnioittavasti,

Michael Barn

Se kosketus

Se on onni, että luoja syntymässäni antoi minulle invalidi luonteen. Olen tullut siihen tulokseen, että minulle on tehty lobotomia jo syntymässäni. Muuten en varmaankaan pystyisi selviämään elämästämme edes näennäisesti selväjärkisenä. Mutta tuon lobotomian ansioista tunteet eivät saa vietyä mukanaan.

Serkkuni Juhana joskus teki analyysiä elämästään ja tuli siihen tulokseen, että hänellä on taito muuttaa kilo kultaa köntsäksi yhdessä yössä. Tuntuu aika-ajoin, että tämä taito on meillä suvun miehillä tatuoitu meidän DNAhamme. No Juhanalla toki oli tuota analyysiä tehdessään riittävästi meriittejä tähän lopputulokseen tulemiseen. 

Aikoinaan kun SYP pankki oli yksi suomen johtavia pankkeja, meni Juhana onneton ostamaan pienellä summalla noita osakkeita. Siitä meni vain pieni aika, kun SYP pankki jo imeytettiin roskapanki Arsenaaliin, jonne se sitten katosi. 

Joitain vuosia sitten hän meni ostamaan maailman yhden vakaa varaisimman yhtiön osakkeita General Motorsin. Juhanan kosketus oli niin voimakas, että kokonainen manner ajautui syöksyyn ja lopulta General Motors lakkasi olemasta. Vuosi / Pari sitten Nokia kurssi teki hyväisen notkahduksen, heti soitin Juhanalle tarkistaakseni, se onneton oli niitäkin ostanut edellispäivänä. 

Minä en ole vielä päässyt sukelluttamaan maailman pörssejä, mutta oman autoiluni suhteen olen saanut noita samoja lahjoja. Nämä lahjat onkin diagnosoitu nimellä Stonen laki ja oireyhtymät. 

Kuten tässä joitakin aikoja sitten kerroin meidän iäkkäästä Saksalaisestamme. Ostimme sen hyvin terveenä ja poikkeuksellisen hyväkuntoisena autona ikäänsä nähden. Se oli hyvä löytö, köyhänmiehen luksusta. Reilut puolivuotta kaikki menikin hienosti, suun messingillä sillä huristelimme, kunnes ensimmäisen kerran tuo keltainen jäähdyttäjän varoitusvalo ilmestyi. 

Sen jälkeen se Sakemanni on syönyt ja tarvinnut kaikki talosta löytyneet rahat. Jo pitkään olemme aloittaneet hänen kanssaan päivämme konepelti ylhäällä, siis ihan jokainen aamu. 

Vaikka autossa on 5l bensamoottori, joka jaksaa juoda bensiiniä 100km:llä reilut 20l. 

Niin vedenkulutus on tainnut olla vieläkin kovempaa. 

Sitä on koitettu korjata ja tekohengittää. On koitettu myydä ja lahjoittaa. Mutta siellä meidän parkkiruudussa se uskollisesti meitä odottaa ihan jokainen armas aamu. Se on meidän uskollinen pahasti ontuva eläköitynyt vahtikoiramme. Kiva ja uskollinen, mutta ei sillä enään mitään tee. 

Olin varannut sille viime torstaille ajan lopetukseen. Mary oli sen oikein pessyt jotta se oikein hohtaisi tällä viimmeisellä matkallaan. Paikallinen auto joppari, joka ilmoittaa jokaisessa sillankaiteessa, että ostavat kaikki autot 30 minuutissa. Hän syynääsi autoani sen 30 minuuttia. Olin jo hyvin toiveikas, että nytkö se päätyy pois ja saa lopullisen tuomionsa. Mutta EI... se ei kuulema kelpaa kuin romuttamolle, ei voi enään edes lahjoittaa / viedä ambomaalle. 

Toki kauppias oli sanojensa mittainen mies ja tarjosi autosta nimellisen summan. Summa vain tuntui niin pieneltä, että taitaa olla pojillani Pentillä ja Jormalla enemmän siitä iloa, kun saavat sen kaivaa autiomaan hiekkaan piiloon. 

Auto oli pelannut ihan moitteettomasti koko aamun ja vielä kestänyt tämän kauppiaankin tutkimukset paljastamatta todellisia vaivojaan. Mutta sitten maailma synkkeni jopa saksalaisella, ei kukaan kestä määräänsä enempää. Kun lähdin niskojani nakellen kauppiaan luota pois, tyytymättömänä naurettavaan tarjoukseen. Pääsin kaartamaan nurkan taakse, kun se väsyi. 

Onneksi tunnen jo tämän auton luonteen ja tavat, niinpä sain maariteltua sen vielä kerran kulkemaan yhden yhteisen matkamme. Niin me linkutimme yhdessä takaisin kotiin, takaisin tuttuun parkkiruutuun. 

Auto ja minä, kumpikin jännitimme ja yskimme kilpaa, pääsemmekö perille vai taasko on edessä lavettikyyti. Mutta niin sitä vai sitkeästi kuin Lassie viimeisillä voimillaan raahautuen myrskyävästä merestä rannalle, kaikki varoitusvalot heleästi loistaen me teimme sen. 

Siinä se raato nyt makaa, kiltissä sovussa naapurin Ferrarin ja Bentleyn kanssa. Sinne hyytyi käsirahani uuden auton ostoon, onneksi vuokraamot palvelevat myös Stonen perhettä. 

Tähän kun lisätään kaikki muu sora saappaissa tällä hetkellä, niin alkaa käyrät olla kohdillaan. 

Kypsähtänyt, Marcus Stone.

Nimimerkillä; En syntynyt niiden oikeiden tähtien alla, vaan jäi köntsä lahkeeseen. 

Turvatarkastus

Oloni on taas hyvin puhdas ja turvallinenkin.

Tänävuonna pelkästään nuo maiden rajoilla partioivat valppaat, kaikkien matkalaisten ystävät ovat läpivalaisseet minun pyykkipussini jo 12 kertaa. Ilmeisesti jarrutus jälkiäni kalsareissani ei pidetä lentoturvallisuudelle suurena riskinä, koska taas olen onnellisina viemässä pyykkiä kotiin desinfiointia varten. 

Uskollisesti rakas Mary pesee ja silittää kalsarini takaisin kaappiin seuraavaa retkeä odottamaan.

Nöyränä joudun tunnustamaan, että 22 vuotta olemme kohta Maryn kanssa tuoneet iloa toisillemme. Kertaakaan näinä vuosina en ole koskenut silitysrautaan silittääkseni jotain. En kyllä osaisikaan... 

Hyvät feministi lukijamme, te jotka mielellänne ripustaisitte kaltaiseni miehet roikkumaan häpeäpaaluun miehisyydestämme. Ennen tätä ripustamista sallikaa puolustautuminen. Ymmärrän olla asiasta häpeissäni ja sekä kiitollinen, Kiitos Mary ja anteeksi kaikki naiset - olen ihmishirviö, kai? 

Palataan häpeäpaalusta takaisin turvatarkastus jonoon. Itselleni on turvatarkastukseen muodostunut ihan oma rutiini. Laukun määrättyihin taskuihin suhjahtaa tottuneesti kukkaro, puhelin ja vyö. Laukku hihnalle ja sitten jännittämään onko tänään virkaveljillä kenkä vai tietokone päivä. Vai haetaanko tänään fyysistä läheisyyttä tarkastamalla housun kaulukset? 

Kuten tänään täällä Jeddan kentällä oman tunnelmansa ja paljon kaivatun vaihtelun tuovat kanssa matkaajat. Passiini kun olin leiman saanut, koitin taas valita sen nopeimman ja lyhimmän jonon. 

Valitsin jonon missä oli muutama kymmenen Indonesialaista tekemässä exodusta kohti kotiaan.

Olen huomannut, että nämä kaverit matkustavat erittäin isoina laumoina. Yleensä heitä on paikalla paljon kun ovat retkelle lähteneet. Koska Indonesian veljet ovat säkäkorkeudeltaan korkeintaan 150cm et ensin huomaan heitä olevan niin paljon. Kunnes alat ihmetellä metakkaa, mistä se tulee? Sen jälkeen kun alat laskea, niin heitä on ememmän kuin JKK liiverissä alennus myynneissä. 

Siinä veljet seisovat iho ihoa vasten jonossa mitä merkillisimpien kantamustensa kanssa. Terhakkaana he odottavat vuoroaan lastata omaisuutensa hihnalle. Veljet tänäänkin olivat varanneet mukaansa kassin jos toisenkin, sekä kainaloonsaan muutama foliokääre kana currya. 

Kun lastin saivat hihnalle alkaa se joka kertainen jumppa sen metallinpaljastimen läpi, vyö pois - puhelin pois - metalli käädyt kaulasta pois - kolikot taskusta pois - kynä rintataskusta - turvakengät pois, ja kaikki tämä tehdään tavara kerralla hihnalle. Koetetaan onnea kuin lauantai-illan lotossa, josko nyt se kone ei piippaisi? 

Muut seuraavat jonossa silmät törröllään kaverin jumpan läpi. Tekisi mieli alkaa hurrata ja taputtamaan, kun viimein muutaman minuutin jumppa on saavuttanut kliimaksin ja exodus on saatu vietyä seuraavaan tehtävään. Se röykkiö tavaraa siitä hihnalta täytyy saada sullottua takaisin slipooverin taskuihin. Turpoaakohan ne niiden tavarat siinä läpivalaisusta, en tiedä mutta ei ne tahdo sopia sen jälkeen mihinkään. 

 Valitettavasti turhautuminen meinaa iskeä jonon perällä, kun olet seurannut tämän jumpan useamman kerran. Kun edellinen 150cm pikkumies on pullahtanut laukkuineen hihnan toiselle puolelle. Aloittaa saman jumpan seuraava herra jonosta. Tekisi mieli huutaa tai mennä koluamaan kaikkien taskut etukäteen. Mutta ei seiso tyynenä ja seuraa muiden kanssa näytelmää joka toistuu ja toistuu ja toistuu ja toistuu. ADHD potilaan pakkohoitoa, siedätystä. 

Ystäväni joskus kertoi kuinka amerikkalais rouva, jota oli kuulema hyvin reilusti oli turhautunut samaisessa tarkastuksessa. Häneltä oli evätty rasvapurnukan vienti, vedoten turvallisuuteen. 

Rouva oli kiskaissut mekon päältään pois ja levitellyt koko purkillisen rasvaa kehonsa pintaan, siinä hihnan päässä. Purkki rasvaa oli ollut liian iso koneeseen vietäväksi, mutta onnekseen rouvaa itseäänkin oli ollut paljon särmikkään luonteensa lisäksi. Eipä virkaveljet rasvanneet käsiään sen rouvan rasvoilla. 

Seuraava etappi odottaa määränpäässä, enenkuin pääsen kentältä pois Dubaissa. Veljet siellä ottavat läpivalaisun laukustani, josko olisin keksinyt ilmassa sulloa sinne jotain mukavaa? Valitettavasti saavat vain kuvan samoista etupuolelta kellertävistä kalsareistani. 

Marcus Stone

Viikkoraportti

Mr. Barnin matkat sattuivat osumaan Dubain kohdalle viime viikonlopulla. Pidimme viihdeyhtiömme hallituksenkokouksen rannalla jakaen viimevuoden tuloksesta kertyneet voittovarat keskenämme. Eipä ihme, että Mr. Barn aikaisti kotimaahan paluutaan, vedoten kehoaan riivaavaan Kiinalaiseen lintuepidemiaan. Voittovarat ne siellä taskussa polttivat, eräässä Lapualaisessa autotallissa taitaa Fordi tehdä vaihtoa.

Viikko aloitettiin reippaasti Sunnuntaina retkipäivällä Qatarin. Olin saanut kutsun osallistua Saksalaisen konsulentin järjestämään asiantuntija ryhmään. Olimme kertomassa Qatarin ympäristöministeriölle kuinka maassa voisi järjestää kalanjalostus teollisuuden. Minullahan on tästäkin alasta vahvaa osaamista, juuri pariviikkoa sitten ostin paikallisesta supermarketista yhden lohifileen.
Päivän ohjelma oltiin luotu saksalaisella säntillisyydellä ja minuutti aikataululla. Oman haasteen päivän rytmitykseen toikin paikallisten isäntiemme käsitys ajankulusta. Nämä Arabit ovat mukavia kavereita, jokaiseen palaveriin he tulevat myöhässä ja jokaisesta palaverista he lähtevät etuajassa. Jos jotain tärkeää haluaa viestiä eteenpäin, täytyy pyrkiä löytämään palaverista se hetki milloin paikalla on paras osallistuja määrä.

Tiistaiaamuna olikin vuorossa taas retki kohden Saudeja, tällä erää Dammamiin. Aamulla kentällä oli vastassa uusin työntekijäni Syrialainen myyntimiehemme. Tarkoituksena oli antaa hänelle paripäivää myyntikoulutusta. Olin pyytänyt häntä järjestämään joitain asiakaskäyntejä, jotta voin näyttää malia kuinka ei toimia.

Aamu 8:00 kun koneeni pyörät tarrasivat Dammamin viileään asfalttiin kiinni, siitä alkoikin tehokoulutus. Reippaasti olimme sulloutuneet hänen -90 luvun Nissan Sunny sisälle. Tykkimme iski kolmos vaihteen silmään ja sillä me puhalsimme moottoritietä 120km/h Nissanin ulvoessa punaisella. Mutta juttua piisasi samalla kun kiepuimme zik zakkia moottoritien kolmea kaistaa eteenpäin.

Täällä Saudeissa joku löysi joitakin vuosia sitten hyvän busineksen. Onneton meni tekemään reiän maahan ja onnistui kuopanpohjalta pumpata tynnyriinsä öljyä. Tykkimme oli järjestänyt meille palaverin erääseen näistä nykyisistä pumppaus firmoista. Heillä on alkamassa kohtuullinen rakennusprojekti. Tekevät työntekijöilleen asuntoja uuden kuopan reunalle. Sinne on nousemassa 10,000 omakotitaloa työsuhdeasunnoiksi näille pumppareille.

Tuo firma on kohtuullinen yritys. Tuotanto on tänään 9,500,000 barrelia. Tänään barrel maksaa n.50$ vielä viimekesänä se oli 100$. Nopeasti kun laskeskellaan, niin tuon firman liikevaihto on 110:ssä päivässä sama kuin koko Suomen valtion budjetti 2015. Päivässä he tekevät 0,5 Miljardia eli minuutissa 350,000$. Mikä taitaa olla lähellä keskiverto PK-yrittäjän vuotuista liikevaihtoa? Kovasti koitin tarjota heidän laskutukselleen omaa tilinumeroani käytettäväksi heidän laskuissaan. Oli kuulemma SWIFT koodi väärin, ei kelvannut.

Seuraavana aamu tykkini tulikin minua taas iloisella ilmeellä hakemaan hotellista. Taas löysimme Nissanista kolmos vaihteen ja kiirehdimme tapaamaan erästä projekti konsulttia.
Tämän palaverin jälkeen laskimme Nissanin taas moottoritielle ja kohden läheistä teollisuuskaupunkia. Nissan huusi punaisella seuraavan 1,5 tuntia. Se että ei käytä isompaa vaihdetta kuin kolmonen on jo sinänsä tapa ajaa. Mutta kun siihen yhdistetään jatkuva pumppaaminen kaasulla, aletaan saavuttamaan jotain autoilusta. Kahdenpäivän aikana minulle ei selvinnyt myöskään miksi ajaessa pidetään suuntavilkkua kokoajan oikealle päällä? Mutta varmasti siihen on jokin syy.

Mielestäni siinä kohden voidaan alkaa puhumaan teollisuudesta kun ajat tehdasalueen läpi 30min ajan nelikaistaista moottoritietä pitkin 120km /h.
Täällä minulla oli palaveri / seminaari alueen hallinnon jätektöörien kanssa. Näillä jätektööreillä oli myös suurehko projekti meneillään, toki selvästi pienempi kuin noilla pumppareilla. Nyt oli kyseessä vain jätehuollon järjestäminen 8,500 omakotitalolle, mitkä ovat rakenteilla tuonne hietikolle.

Nopeatempoinen retkemme alkoikin olemaan lopuillaan, tämän pitkäksi venyneen palaverin päätteeksi. Tykkini oikaisikin minut takaisin lentokentälle, kiertäen 50km ylimääräisen lenkin. Siinä Nissanin etupenkillä istuessani mietinkin, että onko tässä historia toistamassa itseään. Mr. Barn heilutti horisonttiin lipuvalle lautalle Kiinanmerellä ja nytkö minä näen kuinka sivilisaatio häipyy horisonttiin FlyDubain siivillä.
Mutta onneksi huoleni oli täysin turha, mikään ei ole niin palkitsevaa kuin hikisenä juokset viime minuutilla portille ja huomaat koneen olevankin myöhässä määrättömän ajan.

Jos nyt vain jotenkin saisimme tuon lentohärvelin taivaalle, niin ehtisin huomenaamuksi kotiin ja töihin odottamaan iltaa ja viikonloppua.

Marcus Stone

Töpseli

Kirjoitan tätä Etelä Kiinan meren yllä lennolla Honkkarista Dubaihin. Ruhtinaallisen neljän tunnin yön jälkeen, sekä herra Stonen kirjoitusten jälkeen, luulen saaneeni hiukan etäisyyttä eilisiin tapahtumiin. Pikkumaisena ja itseäänkorostavana henkilönä kertaan nyt kuitenkin päivän keskeiset tapahtumat.

Edellinenkin yö meni neljän tunnin yöunilla, koska lento Guanzhouhun oli pari tuntia myöhässä. Aamulla yhteistyökumppanimme herra Liu tuli hakemaan hotellilta ja ajoimme kohteeseen. Palaverit oli pidetty parissa tunnissa, jonka jälkeen pyysin Liuta selvittämään tapaa siirtyä Kiinasta Hong Gongin puolelle. Keinoja on monia, on junaa, laivaa, bussia. Olin etukäteen selvittänyt, että katamaraanilla pääsisi perille hiukan yli tunnissa ja satamaan oli parin tunnin matka. Niinpä Liu tutki Kantonin kielistä webbisivua ja ilmoitti viimeisen lautan lähtevän viideltä.

Tämä vaikutti oudolta, koska muistaakseni olin katsonut hotellilla sen lähtevän jo neljältä. Varmistin asiaa kysymällä Liulta nousevalla intonaatiolla ”are you sure it is not four”. Tähän väliin pitää todeta jotain Liun englannin kielen taidosta. Jos kohta omanikin muistuttaa ralli-englantia, niin Liun puhe on erittäin nopeaa, kaikki ”R” kirjamet lausutaan ”L” ja joka neljäs sana on ”diffelent”. Niinpä Liu vastasi minulle, ”no foul, five”.

Meillä oli neljä tuntia tuohon viiteen ja päätimme käydä lounaalla. Kantonilainen ruoka ei ole niin pröystäilevää kuin esimerkiksi Shanghaissa, pöytään tuodaan vain 7-8 ruokalajia. Lihassa on luut ja nahka kiinni, tämä on hankalaa varsinkin kun syö puikoilla, siksi pyrin syömään Kiinassa yleensä kasviksia. Saimme lounaan syötyä tunnissa ja tiedustelin pitäisikö nyt jo mennä. Liu halusi kuitenkin esitellä minulle ravintolan yhteydessä olevaan puutarhaa, joka oli ”diffelent”. Kohteliaisuuttani kiertelimme siellä hetken. Sitten menimme autolle ja Liu alkoi näpytellä osoitetta uuden Geelynsä navigaattoriin. Kosketusnäytössä oli kuitenkin probleemaa ja se otti välillä kolmea klikkiä kerralla, välillä ei yhtään. Liun mukaan se ei ollut kuitenkaan rikki, ainoastaan ”diffelent”. Lopulta pääsimme lähtemään liikkeelle kahdelta.

Matka joutui sujuvasti ja näytti vievän juurikin sen kaksi tuntia. Kaarroimme sataman parkkipaikalle 16:02. Katsoin kun katamaraani irrotti viimeistä köyttään rannasta. Hyräilin hiljaa mielessäni, ”vain vana jäi kun laivasi lähti”. Tästä pahaenteisestä näystä huolimatta marssimme reippaasti check in tiskille, jossa Liu alkoi ostamaan minulle lippua. Kun keskustelu jatkui ja jatkui, aloin alitajuisesti jo ymmärtää mitä oli tapahtunut. Hetken kuluttua Liu tulikin sen vahvistamaan, ”diffelent five, foul”. Noh, siitä sitten selvittämään seuraavaa askelta. Liu soitti pari puhelua ja lähistöllä olisi hotelleja, mistä lähtisi busseja Hong Kongin lentokentälle. Lähdimme matkaan, mutta samalla oli alkanut ruuhka, viiden kilometrin matka otti tunnin. Liu oli valinnut kansainvälisten hotellien sijasta Hiyatt (melkein Hyatt) hotellin kaksi euroa halvemman hieman eväslaatikkoa suuremman minibussin. Viideltä lähtevä bussi oli jo ahdettu täyteen. Kuuden bussiinkin oli jonoa. Siihen Kiinalaiset kuitenkin alkoivat meitä kaikkia tunkemaan. Matkalaukkujen kanssa oli sijoitusongelmaa, niitä pakattiin autoon tunti. Lopulta jouduin ottamaan syliini kymmenen kilon käsimatkalaukkuni. Istumatilaa oli noin puolet lentokoneen penkistä.

Edessä oli sama ruuhka ja otti kolme tuntia päästä rajalle. Rajalla oli ruuhkaa, siinä otti tunnin. Hong Kongin puolella vierähti vielä tunti, ennenkuin olimme lentokentällä. Siitä sitten etsimään taksia ja hotellille. Respassa oli luonnollisesti jonoa, Kiinalaisia turisteja kyselemässä kuinka huoneen vedenkeitin toimii. Pääsin huoneeseen puoliltaöin. Taksi tulisi hakemaan aamulla viideltä. Olin istunut autossa yhteensä kymmenen tuntia.

Niin miten tuo töpseli tähän liittyy. No, tuntui olevan just se viimeinen tippa kun tajusin että honkkarissahan on Englantilaisten perintönä kolmereikäiset pistotulpat ja minulla ei tietenkään adapteria mukana ja puhelimen akku veteli viimeisiä..

Kunnioittavasti

Michael Barn

Doctor from Bolywood

Makasin odotusaulassa kylmällä peltilaverilla, kymmenien epäuskoisten silmäparien tuijottaessa uteliaani repaleista ruhoani. Aulan jokaisella seinällä olevat isot pariovet aukeilivat vuorotahtia ohitseni kulkevien ihmisten toimesta. Oviaukoista virtaava iltaansa viilenevä tropiikin ilma heilutteli kehoni jokaista karvatukkoa vallattomasti. Peltilaverini työntökahvoissa oli Sanjay, tuo sama mies joka oli hetki sitten leikellyt kaikki vaatteeni matonkuteiksi.

Sitten aukenivat leikkausalin ovet ja minut työnnetti sisään hulmuten. Nopeammin kuin ehdin reagoida mihinkään, oli piikki työnnetty selkärankani seuduille ja koko alaruumis oli puudutettu.
Sitten areenalla asteli Bolywood tohtorimme. Saliin lyötiin kivan letkeät Bolywood tassimusiikit soimaan ja leikuri otti akkuporakoneen käteensä, jolla survoi kymmenkunta reikää sääreeni.
Samalla tanssahdellen tuon mukaansa tempaavan musiinkin tahdissa. Valitettavasti koko alaruumiini oli puudutettu, joten en onnistunut ottaa osaa näihin koreografioihin.
Hikihän siinä tohtorille tuli työntouhussa, niinpä tohtori riisui musiikin tahdissa takkinsa pois ja heitti sen kaaressa mahani päälle. No tavallani olin tästä tyytyväinen, sain jotain housun korviketta.
Lopulta oli tohtori saanut ruuvattua kierretangot koipeeni ja siihen kötöstettiin TV-antennia muistuttava hässäkkä. Leikkaukseni ei ilmeisesti ollut ihan ruutini syylänpoisto leikkaus, koska Medical collegen opiskelijoita lappasi salin ovesta sisään ja ulos kuin olisin ollut maitokaupassa operoitavana. Kaikki tulivat ja menivät ihan normi ulkovaatteissaan. Tämä leikkaus huipentui siihen, kun tohtori levitteli sideharsorullan salin lattialle, siihen oven eteen. Leikkaili siinä sopivat palat tuotteesta ja kietoi ne sitten leikatun jalkani ympärille.

Yöllä pääsin osastolle tarkkailuun. Osastolla oli n. 50 henkeä samassa huoneessa. Keskellä osastoa nukkui yksi hoitaja meitä valvomassa. Myöhemmin kuulin, että Mary oli myös samanlaisessa tarkkailussa ollut koko yön. Olihan oletettavaa, että hän olisi saanut iskun päähänsä pikku kolarissamme.

Yöllä alkoi alaruumiini puudutus loppua. Niinpä pikkuhiljaa alkoi myös nestettä poistumaan kehostani. Koska minut oli paketoitu kiinteäksi paketiksi jalkani suhteen, liikkuminen oli täysin mahdotonta. Aikani huutelin ja sain hoitajan heräämään osastolla. Sieltä hän kömpi luokseni pahalla päällä, kun olin hänet herättänyt, sorry! 

Pyysin apua, että pitäisi johonkin saada laskea ”juoma uhri” kehostani. Ensin hän suositteli minulle WC:n jalkautumista, mutta en oikein hallinnut kävelyä ilman jalkoja. Joten viimein hän toi minulle 2dl mini ankan. Kiitollisena otin sen vastaan ja käyttööni. No se oli vain 2dl kuppi, joten se oli täynnä heti. Taas huutelin hoitsua paikalla, josko hän voisi käydä tyhjäämässä ankan. No sepä ei sopinutkaan hänen työnkuvaansa, oli kuulemma muiden kuin sairaanhoitajien tehtävä.
Sen verran olen ylpeä mies, että sänkyäni en viitsinyt kastella ja koska tyhjentäminen ei virallisen protokolan mukaan onnistunut. Hoidin astian tyhjennyksen seinänvierustalle sinne muiden roskien ja torakoiden sekaan.

Seuraavana aamuna ajattelin ilmoittaa Gary Hurrylle Bihariin, että emme taida ehtiä sovitulla junalla takaisin. Jälleen pikku dialogi nyt vuorossa olevan hoitajan kanssa ja viimein saimme järjestettyä minulle kyydityksen sairaalan ainoaan yleisöpuhelimeen. Jälleen minut kammettiin tuolle eilisestä tutulle peltilaverille. Nyt sain kahmittua mukaani sängystäni lakanan tuomaan vähän verhoa puuttuvien housujen kohdalle. Jälleen mentiin vauhdilla jalat edellä sairaalan täysiä käytäviä pitkin. Tuulenvirrasta tuo mukaan kahmitun lakanhelma nousi yhä korkeammalle. Hyvin nopeasti totesin, että minut on kuitenkin tunnettu paremmin kasvoista kuin muista ruumiini osista. Niinpä annoin helman olla ylhäällä ja peittää kasvoni kokonaan. Luulen, että tuon vuosikurssin opiskelijat muistavat miltä näytti se herra joka kävi puhelimessa silloin eräänä tammikuisena päivänä 1999.

Lopulta me Maryn kanssa pääsimme sairaalasta toiseen sairaalaan ja sieltä hotelliimme aina lopulta Finnairin koneeseen ja Helsinkiin, jossa meitä oli vastassa -25C pakkanen.
         

Sen jälkeen ei tapahtunut yhtään mitään kokonaiseen 18kk aikana, lukuunottamatta 3 uusintaleikkausta. Olimme kuin normaalit ihmiset Mary oli töissä ja söimme perunoita. 

Marcus Stone

Pimenee

Olkapääni oli työntynyt sisään auton tuulilasista repien siihen muutaman vekin.

Makasin auton konepellillä kyljelläni kuin mursu. Vaikka harjoittelin koko Goan tulomatkan

semi-sikiöasennossa makaamista, valitettavasti hitaat aivoni eivät ehtineet antaa käskyä oikealla jalalleni palautu sikiöasentoon. Niinpä sääreni törrötti autonnokalta kuin peitsi ritarin kourassa. 

Tämä meihin törmännyt autonkuljettaja ei tiennyt kumpi on jarru- ja kaasupoljin, joten piti varmuudenvuoksi kaasua pohjassa törmäyksestä huolimatta. Varmistaen näin maksimaalisen nopeuden betonimuuriin törmätessä. 

Myöhemmin kävi ilmi, että tämä huippu kuljettaja oli tienvarressa olevan autoliikkeen omistajan alaikäinen poika. Hän oli päättänyt vähän testata isän myymälän kalustoa. Saihan hän tästä kepposestaan selvän tuomion 2 vuoden jälkeen. Hänet tuomittiin maksamaan meille yhteensä 4€ korvauksia. 

Mary on sitkeää sorttia oleva nainen. Voltin jälkeen hän hetkenpäästä alkoi tehdä kadulla istumaan nousuharjoituksia vimmatulla temmolla, lopulta raahautuen minun viereeni kadulle maata. Oikeasta korvasta pulppusi verta kuin siitä kuuluisasta härän kurkusta. Teimme nopean diagnoosin, että tuo lähde ei ollut peräisin korvan sisältä, vaan selässä ollut reppu oli repinyt korvanlehden pitsiliinaksi. 

Tunne oli epätodellinen siinä maatessa. Vielä äsken olimme viettäneet huoletonta lomaa ja nyt olimme riekaleina maantiellä. Niin pitkään olimme jo maassa olleet, että tiesimme nyt olevan tosi kyseessä. Ei ollut mitenkään varmaa löytyykö mistään osaavaa apua tai riittäviä välineitä. 

Oikea sääreni oli tohjona, se oli leikkautunut pohjelihasta myöten auki. Kaikki säärenalueella olevat luut olivat tuhoutuneet säleiksi 5cm matkalta. Vaistomaisesti asettelin käsin jalkani oikeaan asentoon, vaikka kuinka hassun näköinen se olikin, kantapään olessa polveni vieressä. 

Kuin varmistaakseni diagnoosin luiden puuttumisesta säärestä, tein experiementaalisia kokeita. Nostin jakaani ilmaan reidellä ja kyllä koko jalkaterä jäi maahan. 

Ystävälliset paikalliset kadun asukkaat tahtoivat meitä auttaa, mutta eihän heillä ollut siihen mitään mahdollisuuksia ja osaamista. Jostain ojanpohjalta he hakivat meille pulloon sameaa vettä jota juotavaksi tarjosivat. Kuivuminen ei tuntunut siinä hetkessä suurimmalta riskiltämme, niinpä jätimme juomat juomatta.

Odotimme kokoajan, koska tien toiselle puolelle pysäköidystä ambulanssista meidän luokse syöksyy ensihoitajat. Jos tuossa tilanteessa voi vielä enemmän pettyä, oli siihen mahdollisuus. Kun tajusimme, että sieltä ei apua tule koskaan. Se oli vain pysäköitynä siihen, ties mistä syystä. 

Tässä kohtaa tuli se raja meille vastaan, kun huokaisimme Jumalalle avunpyynnön. Olimme varmasti aika erikoisen näköinen pari siinä kadulla selällämme. Rouvalta päästä pulppusi verta ja isännällä jalkatohjona. Käteemme laitoimme toistemme käsiin ja pyysimme Jumalaa lähettämään meille apua. 

Kun aamentamme sopersimme, kuulimme jalkopäästämme kysymyksen. I'm doctor can I help you? 

Ohi oli kulkemassa Lontoolainen ambulanssi lääkäri ja tuli tarjoamaan apuaan. 

Ilman tuota lääkäriä, ei minulla varmastikaan olisi tänäpäivänä oikeaa jalkaani. Lääkäri antoi meille tarvittavan ensiavun ja lähti mukanamme sairaalaan. Minut pakattiin pienen pakettiauton lattialle poikittain. Koska jalkani oli lastoitettu eihän se sopinut kokonaan auton sisälle. Niinpä jokaisessa jarrutuksessa auton liukuovi törmäsi osittain ulkona törröttämään jalkaani. No siinä ei enään siinävaiheessa ollut muutoinkaan pinnassa tuntoa, joten se ei paljoakaan haitannut. 

Ensiapuun saapuessamme tuo Lontoon tohtori tyhjäsi melkoisen litramäärän puhdistusaineita jalkaani. Siihen oli kadulta tarttunut hieman koiran ja muiden elukoiden jätöksiä. 

Sitten tohtori antoi minulle hyvin yksinkertaisen ohjeen. Vaikka kuinka ottaa kipeää, pidä itsesi paikallaan pöydällä. Sitten hän alkoi vetämään kaikin voimin jalkaani paikoilleen. Sivusilmällä näin kuinka Mary oli viereisellä pöydällä parsittavana. Jollain karhunlangalla paikallinen tohtori ompeli hänen korvansa kokoon. 

Kipu yltyi ja sitten pimeni, seuraava muistikuva on kun makasin sairaalan odotusaulassa. 

Joku leikkasi kaikki vaatteeni päältäni pois, siis ihan kaikki! Toimitusta oli seuraamassa arviolta 50 henkeä, he ilmeisesti olivat odottamassa lääkärin vastaanottoa. 

Tokkuroissani koitin ensin vastustaa tätä julkista strippausta, mutta sitten tulin siihen tulokseen, tuskin minä näitä enään koskaan näen. 

To be continue

Marcus Stone