Juomaraha

Kiinassa hankittu kolera, jota vahvisti Dubain merellinen bakteerikanta, on hellittänyt otettaan. Nyt onkin sopiva hetki suunnata länteen. Tämä ja ensi viikko kuluu ensin Twin cityssä eli Minneapolis/St. Paulin alueella ja viikonloppuna sitten suunta kohti tuulista kaupunkia, Chicagoa. Matkaraporttia on luvassa ja kenties otteluraportti pelistä Blackhawks-Bruins.

Tuolla mantereella hankaluuksia aiheuttaa maan tapa, juomaraha. Jos se perustuisi hyvään palveluun, ei siinä mitään, mutta sillä kun ei ole palvelun kanssa mitään tekemistä. Se on ikään kuin laskutuslisä joka napsahtaa joka ostoksesta jossa on ihminen palvelemassa. Ja annapa olla jos et sitä maksa, varmaan vähemmästäkin on kyseisessä maassa lahdattu.

Ensimmäinen kosketus tähän maailmaan oli viisitoista vuotta sitten rouva Barnin kanssa tekemämme matka New Yorkiin. Meillä oli matkatoimiston kautta buukattu kuljetus lentokentältä hotellille. Löysimmekin pikkubussin ja lastasimme matkalaukut sisään. Bussin kuljettaja istui ratissa kuin myrskyn merkki. Kun kaikki olivat sisällä hän karjaisi täyteen ääneen, Attention! Sitten hän viisasi bussin konsolissa olevaa kylttiä; ”kuljettaja ei tiedä kaupungista mitään ja hänelle puhuminen ajon aikana on kielletty”. Ajomatka hotellille sujui hiljaisissa merkeissä. Perille päästyämme mörökölli asettui oven eteen seisomaan ja osoitti toista kylttiä; ”juomaraha ei sisälly hotellikuljetuksen hintaan”. Mielelläänhän sen toki maksoi kun tuollainen 200kg rastatukka sitä kiltisti pyysi.

Toisella kertaa olin työmatkalla Chicagossa ja minulla oli hotellin aamiaiselle kuponkeja, jotka kuuluivat huoneen hintaan. Olin hiukan kiireinen ensimmäisenä aamuna ja tarjoilija toi minulle kahvit, hain asiaankuuluvat pekonit yms, söin nopeasti, jätin kupongin pöytään ja läksin pois. Seuraavana aamuna vastassa oli tuimailmeinen tarjoilija. Kun olin päässyt istumaan, hän toi minulle laminoidun lapun jossa luki ”juomaraha ei sisälly hotelli voucheriin”. Hän oli ystävällisesti personoinut viestiä juuri minulle ja lisännyt siihen post-it lapun jossa luki” et muuten maksanut eilenkään…”.

Samalla reissulla matkustin taksilla kaupungin sisällä paikasta toiseen. Kysyin taksikuskilta, että voiko maksaa luottokortilla ja hän kertoi sen onnistuvan vallan mainiosti. Hän laittoi IPhonen liittimeen magneettiraidan lukijan ja swaippasi kortin siitä ketterästi. Sitten hän antoi puhelimen minulle. Hinta oli noin 40 dollaria. Seuraava valikko oli juomaraha ja siinä oli kolme valintaa; 15%, 20% ja 25%. Siis minimi oli 15% ja ohi ei päässyt kuin valitsemalla jotain. Aivan loistava apsi puhelimeen joten mielelläänhän tuon maksoi pois!

Kunnioittavasti,

Michael Barn

Se kosketus

Se on onni, että luoja syntymässäni antoi minulle invalidi luonteen. Olen tullut siihen tulokseen, että minulle on tehty lobotomia jo syntymässäni. Muuten en varmaankaan pystyisi selviämään elämästämme edes näennäisesti selväjärkisenä. Mutta tuon lobotomian ansioista tunteet eivät saa vietyä mukanaan.

Serkkuni Juhana joskus teki analyysiä elämästään ja tuli siihen tulokseen, että hänellä on taito muuttaa kilo kultaa köntsäksi yhdessä yössä. Tuntuu aika-ajoin, että tämä taito on meillä suvun miehillä tatuoitu meidän DNAhamme. No Juhanalla toki oli tuota analyysiä tehdessään riittävästi meriittejä tähän lopputulokseen tulemiseen. 

Aikoinaan kun SYP pankki oli yksi suomen johtavia pankkeja, meni Juhana onneton ostamaan pienellä summalla noita osakkeita. Siitä meni vain pieni aika, kun SYP pankki jo imeytettiin roskapanki Arsenaaliin, jonne se sitten katosi. 

Joitain vuosia sitten hän meni ostamaan maailman yhden vakaa varaisimman yhtiön osakkeita General Motorsin. Juhanan kosketus oli niin voimakas, että kokonainen manner ajautui syöksyyn ja lopulta General Motors lakkasi olemasta. Vuosi / Pari sitten Nokia kurssi teki hyväisen notkahduksen, heti soitin Juhanalle tarkistaakseni, se onneton oli niitäkin ostanut edellispäivänä. 

Minä en ole vielä päässyt sukelluttamaan maailman pörssejä, mutta oman autoiluni suhteen olen saanut noita samoja lahjoja. Nämä lahjat onkin diagnosoitu nimellä Stonen laki ja oireyhtymät. 

Kuten tässä joitakin aikoja sitten kerroin meidän iäkkäästä Saksalaisestamme. Ostimme sen hyvin terveenä ja poikkeuksellisen hyväkuntoisena autona ikäänsä nähden. Se oli hyvä löytö, köyhänmiehen luksusta. Reilut puolivuotta kaikki menikin hienosti, suun messingillä sillä huristelimme, kunnes ensimmäisen kerran tuo keltainen jäähdyttäjän varoitusvalo ilmestyi. 

Sen jälkeen se Sakemanni on syönyt ja tarvinnut kaikki talosta löytyneet rahat. Jo pitkään olemme aloittaneet hänen kanssaan päivämme konepelti ylhäällä, siis ihan jokainen aamu. 

Vaikka autossa on 5l bensamoottori, joka jaksaa juoda bensiiniä 100km:llä reilut 20l. 

Niin vedenkulutus on tainnut olla vieläkin kovempaa. 

Sitä on koitettu korjata ja tekohengittää. On koitettu myydä ja lahjoittaa. Mutta siellä meidän parkkiruudussa se uskollisesti meitä odottaa ihan jokainen armas aamu. Se on meidän uskollinen pahasti ontuva eläköitynyt vahtikoiramme. Kiva ja uskollinen, mutta ei sillä enään mitään tee. 

Olin varannut sille viime torstaille ajan lopetukseen. Mary oli sen oikein pessyt jotta se oikein hohtaisi tällä viimmeisellä matkallaan. Paikallinen auto joppari, joka ilmoittaa jokaisessa sillankaiteessa, että ostavat kaikki autot 30 minuutissa. Hän syynääsi autoani sen 30 minuuttia. Olin jo hyvin toiveikas, että nytkö se päätyy pois ja saa lopullisen tuomionsa. Mutta EI... se ei kuulema kelpaa kuin romuttamolle, ei voi enään edes lahjoittaa / viedä ambomaalle. 

Toki kauppias oli sanojensa mittainen mies ja tarjosi autosta nimellisen summan. Summa vain tuntui niin pieneltä, että taitaa olla pojillani Pentillä ja Jormalla enemmän siitä iloa, kun saavat sen kaivaa autiomaan hiekkaan piiloon. 

Auto oli pelannut ihan moitteettomasti koko aamun ja vielä kestänyt tämän kauppiaankin tutkimukset paljastamatta todellisia vaivojaan. Mutta sitten maailma synkkeni jopa saksalaisella, ei kukaan kestä määräänsä enempää. Kun lähdin niskojani nakellen kauppiaan luota pois, tyytymättömänä naurettavaan tarjoukseen. Pääsin kaartamaan nurkan taakse, kun se väsyi. 

Onneksi tunnen jo tämän auton luonteen ja tavat, niinpä sain maariteltua sen vielä kerran kulkemaan yhden yhteisen matkamme. Niin me linkutimme yhdessä takaisin kotiin, takaisin tuttuun parkkiruutuun. 

Auto ja minä, kumpikin jännitimme ja yskimme kilpaa, pääsemmekö perille vai taasko on edessä lavettikyyti. Mutta niin sitä vai sitkeästi kuin Lassie viimeisillä voimillaan raahautuen myrskyävästä merestä rannalle, kaikki varoitusvalot heleästi loistaen me teimme sen. 

Siinä se raato nyt makaa, kiltissä sovussa naapurin Ferrarin ja Bentleyn kanssa. Sinne hyytyi käsirahani uuden auton ostoon, onneksi vuokraamot palvelevat myös Stonen perhettä. 

Tähän kun lisätään kaikki muu sora saappaissa tällä hetkellä, niin alkaa käyrät olla kohdillaan. 

Kypsähtänyt, Marcus Stone.

Nimimerkillä; En syntynyt niiden oikeiden tähtien alla, vaan jäi köntsä lahkeeseen. 

Turvatarkastus

Oloni on taas hyvin puhdas ja turvallinenkin.

Tänävuonna pelkästään nuo maiden rajoilla partioivat valppaat, kaikkien matkalaisten ystävät ovat läpivalaisseet minun pyykkipussini jo 12 kertaa. Ilmeisesti jarrutus jälkiäni kalsareissani ei pidetä lentoturvallisuudelle suurena riskinä, koska taas olen onnellisina viemässä pyykkiä kotiin desinfiointia varten. 

Uskollisesti rakas Mary pesee ja silittää kalsarini takaisin kaappiin seuraavaa retkeä odottamaan.

Nöyränä joudun tunnustamaan, että 22 vuotta olemme kohta Maryn kanssa tuoneet iloa toisillemme. Kertaakaan näinä vuosina en ole koskenut silitysrautaan silittääkseni jotain. En kyllä osaisikaan... 

Hyvät feministi lukijamme, te jotka mielellänne ripustaisitte kaltaiseni miehet roikkumaan häpeäpaaluun miehisyydestämme. Ennen tätä ripustamista sallikaa puolustautuminen. Ymmärrän olla asiasta häpeissäni ja sekä kiitollinen, Kiitos Mary ja anteeksi kaikki naiset - olen ihmishirviö, kai? 

Palataan häpeäpaalusta takaisin turvatarkastus jonoon. Itselleni on turvatarkastukseen muodostunut ihan oma rutiini. Laukun määrättyihin taskuihin suhjahtaa tottuneesti kukkaro, puhelin ja vyö. Laukku hihnalle ja sitten jännittämään onko tänään virkaveljillä kenkä vai tietokone päivä. Vai haetaanko tänään fyysistä läheisyyttä tarkastamalla housun kaulukset? 

Kuten tänään täällä Jeddan kentällä oman tunnelmansa ja paljon kaivatun vaihtelun tuovat kanssa matkaajat. Passiini kun olin leiman saanut, koitin taas valita sen nopeimman ja lyhimmän jonon. 

Valitsin jonon missä oli muutama kymmenen Indonesialaista tekemässä exodusta kohti kotiaan.

Olen huomannut, että nämä kaverit matkustavat erittäin isoina laumoina. Yleensä heitä on paikalla paljon kun ovat retkelle lähteneet. Koska Indonesian veljet ovat säkäkorkeudeltaan korkeintaan 150cm et ensin huomaan heitä olevan niin paljon. Kunnes alat ihmetellä metakkaa, mistä se tulee? Sen jälkeen kun alat laskea, niin heitä on ememmän kuin JKK liiverissä alennus myynneissä. 

Siinä veljet seisovat iho ihoa vasten jonossa mitä merkillisimpien kantamustensa kanssa. Terhakkaana he odottavat vuoroaan lastata omaisuutensa hihnalle. Veljet tänäänkin olivat varanneet mukaansa kassin jos toisenkin, sekä kainaloonsaan muutama foliokääre kana currya. 

Kun lastin saivat hihnalle alkaa se joka kertainen jumppa sen metallinpaljastimen läpi, vyö pois - puhelin pois - metalli käädyt kaulasta pois - kolikot taskusta pois - kynä rintataskusta - turvakengät pois, ja kaikki tämä tehdään tavara kerralla hihnalle. Koetetaan onnea kuin lauantai-illan lotossa, josko nyt se kone ei piippaisi? 

Muut seuraavat jonossa silmät törröllään kaverin jumpan läpi. Tekisi mieli alkaa hurrata ja taputtamaan, kun viimein muutaman minuutin jumppa on saavuttanut kliimaksin ja exodus on saatu vietyä seuraavaan tehtävään. Se röykkiö tavaraa siitä hihnalta täytyy saada sullottua takaisin slipooverin taskuihin. Turpoaakohan ne niiden tavarat siinä läpivalaisusta, en tiedä mutta ei ne tahdo sopia sen jälkeen mihinkään. 

 Valitettavasti turhautuminen meinaa iskeä jonon perällä, kun olet seurannut tämän jumpan useamman kerran. Kun edellinen 150cm pikkumies on pullahtanut laukkuineen hihnan toiselle puolelle. Aloittaa saman jumpan seuraava herra jonosta. Tekisi mieli huutaa tai mennä koluamaan kaikkien taskut etukäteen. Mutta ei seiso tyynenä ja seuraa muiden kanssa näytelmää joka toistuu ja toistuu ja toistuu ja toistuu. ADHD potilaan pakkohoitoa, siedätystä. 

Ystäväni joskus kertoi kuinka amerikkalais rouva, jota oli kuulema hyvin reilusti oli turhautunut samaisessa tarkastuksessa. Häneltä oli evätty rasvapurnukan vienti, vedoten turvallisuuteen. 

Rouva oli kiskaissut mekon päältään pois ja levitellyt koko purkillisen rasvaa kehonsa pintaan, siinä hihnan päässä. Purkki rasvaa oli ollut liian iso koneeseen vietäväksi, mutta onnekseen rouvaa itseäänkin oli ollut paljon särmikkään luonteensa lisäksi. Eipä virkaveljet rasvanneet käsiään sen rouvan rasvoilla. 

Seuraava etappi odottaa määränpäässä, enenkuin pääsen kentältä pois Dubaissa. Veljet siellä ottavat läpivalaisun laukustani, josko olisin keksinyt ilmassa sulloa sinne jotain mukavaa? Valitettavasti saavat vain kuvan samoista etupuolelta kellertävistä kalsareistani. 

Marcus Stone