Paluu autoilun pariin

Valitettavasti virkavallan tehtävänä näyttää olevan rajoittaa meidän muiden tiellä liikkujien improvisointia liikenteessä. Tämä sama valitettava tehtävä tuntuu seuraavan jokaista koppalakkia, oli valtio mikä tahansa.

Intiassa nämä valtion edustajat olivat paikoitellen hieman korruptoituneita, aina aika-ajoin he näkivät meissä albiinoissa mahdollisuuden vaurastumiseen.
Olin kerran palaamassa liikkuvalla leivänpaahtimellamme yömyöhään takaisin kaupunkiin. Jotenkin onnistui tulemaan kaupunkiin aikaan, kun siellä ei juurikaan ollut muuta liikennettä. Pörryytin erääseen liikenneympyrään, pyhänä tarkoituksenani kyllä se kiertää oikein päin. Kuinka ollakaan ympyrän siinä kaarteessa minne minun olisi täytynyt kurvata, seisoi pari konstaapelia tupakalla.
Nopeat kun ovat liikkeeni, vaikka ei aina niin järkevät, niin taitoin notkeasti koslani ympyrän toiselle puolelle vastakarvaan. Sinänsä tässä ei ollut mitään erikoista Intiassa, koska siellä liikenteen perusajatus on. "Mene sieltä mistä pääset, kunhan et vahingoita ketään."
Kun olin päässyt kurvaamaan ympyrän toiselle puolelle, havahtui toinen konstaapeleista ja alkoi hengittää pilliinsä. Vihellyksen kuullessani ajattelin kohteliasuuttani pysähtyä. Konstaapeli asteli ikkunani taakse hyvin vihaisena, olihan selvästi rikkonut lakia. Ohje oli selvä, poliisi päällikkö on ruokailemassa viereisessä hotellissa, nyt minun pitäisi mennä pyytämään häneltä sakkolappu minulle.
Ajatus tuntui lähinnä huvittavalta, että menisin hotelliin huhuilemaan poliisi päällikköä hattu kourassa pyytäen itselleni sakkoa.
Lupasin konstaapelille odottaa paikallani seuraavat 10min, jos siihen mennessä eivät osaa minulle sakkoa kirjoittaa, niin taidan lähteä kotia nukkumaan. 
Konstaapeli ei oikein pitänyt ajatuksestani, sakkolappu pitäisi noutaa hotellin ravintolasta - sehän oli hänen selvä käskynsä. Jos kuulema poistuisin paikalta ilman sakkoa, lupasivat ampua perääni.

Pelkääjän paikalla oleva paikallinen kaverini alkoi jo vähän huolestua, tulisiko tässä vielä reikä hänenkin valkoiseen puuvillapaitaan? Kun 10 minuuttia oli kulunut, päätin siis nostaa kytkintä sakkoa ei nimittäin näkynyt, pohojalaanen miäs on sanojensa mukaanen miäs.
Siinä vaiheessa kaverini heittäytyi lentokoneista tuttuun pakkolasku asentoon, kuinka ihminen saakaan nopeasti leukansa jalkaterien päälle ja vielä niin pienessä tilassa? Taustapeilissäni konstaapeli kyllä nosti kiväärin poskelleen, mutta liekö ruuti ollut kosteaa?

Täysin päinvastainen kokemus osui joku aika sitten täällä Arabien keskuudessa. Olin puhaltamassa 140km/h tuossa moottoritiellä. Meillä on siellä 120km/h rajoitukset, mutta kaikki tietävät, että kamerat on säädetty 140km/h, siispä kaikki vetävät sitä maksimi vauhtia. Paikallinen ystäväni antoikin neuvon, että jos ei sakkoja halua tulee ajaa alle 140km/h tai yli 200km/h, kamera ei kuulema ehdi laueta siinä vauhdissa enää.
Niin loikottelin menemään, taakseni tuli yksi Lexus välkytellen valoja. Ajattelin, että kun nyt menen jo maksimi vauhtia ja vieressä on 4 tyhjää kaistaa, siitä vain anna mennä ohi.
Aikansa valoja välkyteltyään tuli kaveri vierelleni ja heilutti jotain poliisin kylttejä. Ohjasi minut tienvarteen. Sain vakavat nuhtelut siitä, että olin liikenteen tukkona. Hieman olin hämilläni tästä, koska mielestäni menin jo hyvää vauhtia. Koitin inttää vastaan konstaapelille, että kun minähän jo ajoin ylinopeutta, että vieläkö kovempaa pitäisi mennä? Ohje oli hyvin selvä, konstaapelilla oli kuulemma kiire ja olin hänen edessään. Oikea toimintatapa olisi kuulemma, joko antaa hänelle tietä tai edetä hänen kiireensä vauhdilla.

Sehän on heikkoutta väistellä ja antaa tietä. Senhän arvaa miten loppumatka ajettiin konstaapelin kanssa, siitä pitivät huolta automme 300 hevosta.

Marcus Stone

Sosiaalihuolto

Tässä muutama vuosi sitten meillä oli perheessä kaikki rahat syötynä ja tämän isännän PK-yrittäjyys pohojanmaalla oli hyvin voimakkaassa vastatuulessa. Kunnan sosiaalihuolto otti meidät siinä kohden syytingille, rouva nimittäin sai sosiaalihuollosta töitä. Taas oli kersoilla leipää riittävästi.

Intiassa sosiaalihuoltoa toimittaa sinun sukusi. Kunkin vanhemman tavoite on kouluttaa lapset mahdollisimman pitkälle, koska se mitä lapset tienaavat aikuisena. Se tulee olemaan sinun elintasosi vanhuksena. Lapset pitävät täysin selvänä, että heidän tehtävä on elättää miehen vanhemmat, kun alat tienaamaan.
Tämän Persianlahden siirtotyöläisten olemassa olon yksi perusta juontaa juuri tästä aasialaisesta ja afrikkalaisesta yhteisöllisestä ajattelusta. Eihän mitään muuta rotua ole näin itsekästä kuin tämä eurooppalainen ylväs rotumme. Ei ole tavatonta, että vanhemmat ja lapset tekevät kauppaa keskenään tavarasta ja omaisuudesta. Mikä on täysin pöyristyttävä ajatus monessa muussa kulttuurissa!

Monista perheistä on valittu se ”paras” aines maailmalle lähetettäväksi. Tämän henkilön tarkoitus on olla töissä täällä, tienata mahdollisimman paljon ja itse kuluttaa mahdollisimman vähän.
Joka palkkapäivää seuraavana perjantaina voit löytää heidät rahanvaihto luukuilla ympäri persianlahtea. He ovat tekemässä toista velvollisuuttaan, lähettämässä kuukauden tienestiään kotimaahan perheelle.

Tänään pääsin tutustumaan Arabialaiseen sosiaalihuoltoon. Olin sopinut palaverin Saudeissa erään Sheikin kanssa. Heidän perheensä taitaa läträtä tuon maasta kumpuavan öljyn kanssa. Ilmeisesti vuosien aikana öljystä ovat saaneet jalostettua vähän käteistäkin maitokaupassa käyntiä varten.

Siinä istuskelin heidän toimistorakennuksensa aulassa odottamassa palaveria alkavaksi. Kuten aina, olin taas liian aikaisin ja Sheikki myöhässä. Seurailin kun tuon muuten niin varakkaan toimistorakennuksen ovesta raahautui aina tasaiseen tahtiin elämän koulimia miehiä ja naisia. Oli vanhuksia, keski-ikäisiä ja nuoria. Kellä pää oli vähän kallellaan, eikä kuola pysynyt oikealla puolella poskea, kenellä oli jalka huonosti ja askel keinuvaa tai sitten vain oli jo askel kovin lyhyt. Tarpeessa olevien näköisiä he kaikki olivat. Siinä heidän habituksessaan ei ollut mitään tietoa tämän maailman onnesta tai rikkauksista.

Tasaisena virtana noita elämän murjomia arabeja tuli sisään Sheikin toimiston karuselliovesta. Joillekin tuo massiivinen karuselliovi tuntui olevan liian raskas pyöräytettäväksi, siinä joutui jo porttieripoika auttamaan, että ovi saatiin pyörimään.
Kukin suuntasi totuttuun tapaan kiiltävän marmorilattian yli kohti firman vastaanottotiskiä. Nopea vilautus jotain henkilökorttia ja välittömästi virkailija kaivoi oikean dokumentin tarvitsijan käteen.

Aivan kuin heillä olisi ollut palatessaan nopeampi ja keveämpi askel kohti karuselliovea ja siitä häviten kadun vilinään.

Aikani kun oli tätä seurannut aloin ottaa selvää mistä oli kysymys, en ollut ennen vastaavaa nähnyt.
Sain selvityksen asialle, Sheikki kuulemma jakaa avustuksia niitä tarvitseville. Kukin tarvitsija oli todettu tarpeessa olevaksi.

Sen olen oppinut täällä maailmalla, että se ei tee ihmisestä pahaa tai huonoa jos hän on rikas tai hänellä on valtaa. Mutta rikkaus ja valta, pahan ihmisen käsissä tekee todella paljon pahaa.  

Marcus Stone

Vakavoituminen

Laitetaanpas hymy hetkeksi taskuun ja otetaan kantaa. Viimekeväänä ja kesällä suomessa käydessäni pisti silmään keskustelu suomessa aiheesta Suvivirsi.
Minun on hyvin hankala ymmärtää sitä suomalaista ajatuksen juoksua, että jos maahamme on tullut muutama maahanmuuttaja joka uskoo eritavalla kuin me. Niin jotta emme loukkaisi heitä, romutamme koko meidän arvomaailmamme. Mitä tapahtui selkärangalle?

Vähän syvyyttä tuon tähän kysymykseen täältä pallonkolkasta missä me olemme se vähemmistö. Ei ole puhettakaan täällä, että yhteiskuntaa oltaisiin muuttamassa siihen suuntaa, jotta meitä ei loukattaisi tai meille ei tulisi paha mieli. Asetelma on, että täällä eletään näin ja jos ei kelpaa, rajalla viranomaiset leimaa sinun passisi ulos oikein mielellään.

Muutamia esimerkkejä mitä se tarkoittaa. Nykyisin vähän aurinkoa saanut nahkani, leikkaamaton parta poskessa hämää aika-ajoin ihmisiä luulemaan minua alueen asukkaaksi. Vielä kun vanhempani onnistuivat Ylistaron kauppalassa arpomaan minulle täysin arabialaisen kutsuma nimen, sekaannukset ovat valmiita.

Täällä käydään oikeudessa vähän väliä leimaamassa jotain kuponkeja liittyen lähinnä yrityksen papereihin. Aina välissä sinne itsekin sitten ahdistuu menemään vaikka työväki ne yleensä tekee. Jokaiseen paperiin tarvitaan tuomarin allekirjoitus omien lisäksi. Nämä omat allekirjoitukset sitten pitää jonkun kolmannen osapuolen todistaa. Siellä oikeustalon käytävillä sitten kirjoitellaan nimiä ristiin rastiin miesten kanssa.
Mutta minunpa nimeni ei kelpaakaan siellä todistajaksi. Syy on hyvin yksinkertainen, minä edustan väärää uskomista ja siksi nimeni on epäluotettava.

Projekti mitä vedän, sijaitsee alueella, minne pääsevät vain oikein uskovat ihmiset, siksi en ole koskaan työmaalla käynyt vaikka siitä projektista vastuussa olenkin. 

Tänään saavuin tapaamaan asiakasta yhden uuden projektin tiimoilta kaupunkiin missä on tärkeä rakennus keskellä kylää. Rakennuksen ympärillä on 8km säteellä ns. suoja-alue minne eivät saa tulla ketkään toisin uskovat. Pitkin kaupungin katuja ja aavikon kukkuloita on isoja betonisia tauluja, missä kerrotaan alueen rajat.
Niinpä nytkin istun alueen rajalla sijaitsevassa hotellissa, odottamassa asiakkaan projektipäällikköä palaveriin.

Mielestäni me suomalaisetkin voitaisiin kasvattaa takaisin selkärankamme. Se joka ei halua suvivirttämme laulaa, hyräilköön omia joikujaan hiljaa nurkassa sen aikaa. Niin lapsenikin tekevät paikallisessa koulussa kun siellä on omat joikunsa menossa. Ei 9 vuotiaalta tytöltämme kysytä loukkaako tämä sinun kotikasvatustasi. Jos meinaat oppia lukemaan, joka aamu joikut kuuntelet.

Loppujenlopuksi onko se suvaitsevaisuutta, että kumartaa joka suuntaan?
Ainakin nämä ihmiset täälläpäin maailmaa arvostavat selkäraisuutta, vaikka se ranka olisi heidän näkökulmastaan kiertynyt väärään suuntaan.

Sinulla on arvot joiden mukaan sinä muodostat maailman kuvasi ja mihin he voivat peilata omaa maailman kuvaansa.  

Marcus Stone

 

 

Sukellus

Riippumatta kulttuurista, uskonnosta tai oikeastaan mistään muustakaan, lomat tuntuvat olevan ympärimaailmaa aikoja jolloin ystävät ja perheet kokoontuvat yhteen. Monikulttuurisissa tai varsinkin moniuskontoisissa yhteiskunnissa näitä juhlapyhiä piisaa. 

Joskus Intiassa mietin, että saadaanko vuodessa edes yhtä viikkoa kasaan, jotta ei jollain hiippakunnalla olisi jotain juhlapyhää. Siellä kun on edustettuna kaikki maailman uskonnot ja vielä niiden kaikki alagenret, hippaloita siis piisaa. 

Meillä täällä nykyisessä Hiippakunnassa, Dubai on muuten hiippakunta! Oli hiljattain yksi juhlapyhä, ehkä sen innoittamana mieleeni alkoi nousta yksi ehkä mieleenpainuvimpia juhlapyhämuistojani.   

Meille oli kokoontunut erinäinen joukko ihmisiä viettämään Joulua. Näin ulkosuomalaisena sen lähiperheen ollessa kotimaassa, juhlapyhiksi tuntuu kokoontumaan yhteen hyvin risainen joukko ihmisiä, joita tuntuu yhdistävän jokin sama kalvava tunne. 
”Ei piisannut tänäkäänvuonna rahat kotimaahan lomalle”

Olimme siis Joulun vietossa vuosia sitten Intian perukoilla Biharissa. Bihar on hyvin köyhä alue Intiassa. Siis taloudellisesti köyhä kun taas väestömäärältään hyvin rikas. Jouluaterian loihtiminen ei sielä ollut ihan yksinkertainen prosessi, mutta niin olivat emännät sen siellä loihtineet. Tanskalaisesta säilykepurkkista oli plumpsautettu ulos vetisen-limainen kinkku, nötköt oli pöydässä.

Juuri kun keittiöstä kantautui painekattiloiden viimeisiä vihellyksiä totesin, että asunnossamme ei ole nyt ihan kaikki kunnossa. Vaikka Mrs. Stone oli kuinka nuohostanut hajustekynttilöiden kanssa. Asunnossa leijaili hyvin voimakas lemu. No sinänsä näihin voimakkaisiin metaanikaasujen hajuihin ei tuossa maassa juurikaan tullut reakoitua se on osa sitä kansallista aromirakennetta. 
Mutta jotenkin tämä lemu nyt tuli liian voimakkaana ja tuntui, että asuntomme on nyt lähde tähän saastepilveen.

WCn oven avatessani henkeni salpaantui, ei pelkästään hajusta vaan myös siitä näystä mikä siellä minua vastassa oli. Tilannetta hetken arvioituani ei siinä auttanut muu kuin laittaa tonttulakki syrjään. 

Meillä oli tuohon aikaan perinteinen aasialainen WC istuin tai siis se istuin osaa ylhäällä pitävä pöntönrunko oli jäänyt tehtaalle. Näinollen latiassa oli posliiniset jalankuvat ja reikä. 
Tilanne oli päässyt jo pahaksi olihan talo täynnä vieraita joita syötettiin kovalla vauhdilla, kun tämä ihmisen keno nyt vain toimii niin, että mitä laitat ylhäältä sisään se tapaa tulla jalostettuna alhaalta pois. 
Ainoastaan WCn putki ei ollut tukossa ja täynnä vaan myös koko lattia lainehti. Aikani siellä laineiden keskellä sukelleltuani alkoi ongelmakin löytyä. Kainaloani myöten kun oli putkeen kurotellut sain sieltä kaivettua erinäisiä tavararoita ylös. 

Täytyy sanoa, että sinä Jouluna Tanskalaisessa nötköt siivussani oli hyvin erikoinen tuoksu. Se tuoksu tuntui kulkevan mukanani useamman viikon, vaikka pesin ja kuorin ihoni melkoisilla myrkyillä.  

Jälkeenpäin joku vieraistamme avautui, että sinnehän voi epähuomiossa tippua ihan mitä vain, juu niin voi!

Marcus Stone

Liikkuva leivänpaahdin

Kuten aikaisemmin jo avauduin, meidän perheessä ei ole koskaan autojen kanssa päästy pröystäilemään. Isäni Remote Stone on tästä jo viitoittanut tietä meille jälkipolville. Lapsuuden kaikki kesät jouduttiin viettämään siskoni Mary Hen os. Stonen kanssa junaksi kutsutun Patroolin perällä, me olimme karavaanareita. Patrooli oli toki suuri parannus kalustoomme vaikka lokasuojassa olikin ammottava reikä, koska varhaislapsuus kului häkäpöntön takapenkillä, yskien häkää, taisi volkkarin pakoputkessa olla joitain vuotoja?

Todellinen nousukausi nähtiin Remoten kalustossa, kun hän ovimattojen piirimyyjänä meni hankkimaan seinäjokisen taksikuskin loppuun ajaman ja hylkäämän MB 200 dieselin. Siinä oli auto missä kuski ainoastaan kiihtyi, autosta oli unohtunut mersun tehtaalla moottori pois.
Siitä hetkestä alkoi perheemme lähipiirin keskellä veikkaukset käydä kuumana ajaako Remote autolla hautaan saakka? Kestäväthän nuo 200:set miljooneja kilometreja. Pahaksi onnekseen sai MB aivoverenvuodon jäähdyttimen kylkeen, kun ystävämme Matt Buddy oli sillä menossa kohti etelää. Sieltä Riihimäen ABCn pihasta lähti MB viimeiselle matkalleen lavetilla kohti Suvilahden autopurkaamoa, jatkaen sieltä matkaansa aina Kiinalaiseen sulattamoon saakka. Siellä Kiinalaisessa sulattamossa MB sai uuden elämän teräsputkena palaten taas takaisin suomen talveen liikennemerkkipylvääksi. Hienoa tämä globalisaatio!

Intiassa ostimme rouvan kanssa ensimmäisen automme Maruti Vanin, se oli sellainen pieni taskuun laitettava pakettiauto. Sinne pikkuriikkiseen lasitettuun peräkoppiin oli pultattu takaistuimeksi rahi. Autossa oli 0,8 litrainen 3 sylinterinen pikkuriikkinen moottori. Järkevät Intialaiset insinöörit olivat luonnollisesti jättäneet autosta tehoja vievän ilmastointikojeen pois, mutta Pohojalaaselle tuli siinä akvaariossa todella kuuma. Koitimme rouvan kanssa ajella sillä ensin ikkunat auki, mutta kun jokaisen matkan jälkeen oli naama musta kuin nuohoojalla päätin toiminnan miehenä tehdä asialle jotain.
Aikani kun olin asiaan perehtynyt. Sain tietää, että 350km päässä kaupungissa olisi jollain myynnissä kylmäkone, joka sopisi tuohon liikkuvaan leivänpaahtimeen.
Muutaman päivän kuluttua oli tuo haaveiltu kylmäkone asennettu leivänpaahtimeen. 

Puhalsihan se kylmää niin vimmatusti, että kojelaudassa olevat kolme puhallusritilää olivat jo muutamassa minuutissa ihan umpijäässä. Ikkunaa vähän auki niin luonto hoiti sulattamisen, toki auto vähän siinä taas lämpeni.

Tämä asennukseni toi taas joitain muita odottamattomia ongelmia, joita en ollut osannut ottaa huomioon.
Ensinnäkin kylmäkone vei moottorista ne vähäisetkin tehot niin, että kun 50km/h vauhdista halusi lähteä ohittamaan liikennettä, oli syytä kytkeä ilmastointi pois päältä. Muuten se rassukka ei vain jaksanut kiihtyä edes sitä vähää. Suuremmissa nopeuksissa tuolla autolla oli muutoinkin ihan turha yrittää ohituksia. 

Mutta todellisen haasteen toi tuo leivänpaahtimemme anatomia. Tässä mallissa oli moottori etupenkkien alla, kuskin erotti punaisena hehkuvasta moottorista vain istuimen 5cm vaahtomuovia ja korin ohut pelti. Tuo pikkuinen moottori lämpeni uskomattoman paljon tuossa +40C helteessä. Siinä sitä istuit kiukaan päällä takamus hiestä märkänä.
Ilmastointilaitteen tehot eivät olleet mitkään huikeat ja koska automme oli muodoltaan pakastearkun muotoinen ohjautui tuo kaikki jäähdytetty ilma auton perälle sinne missä ketään eikä mitään ollut, seikoittuen siellä kuumaan ilmaan.
Siis lopputulos oli, että kylmäkoneen asennus vei moottorista ne vähäisetkin voiman rippeet. Kiukaan päällä istuen Maryn kanssa kiersimme Intiaa n. 30 000km verran. Lukuisat hengen vievät vaaratilanteet toivat matkustamiseen toivotun vaihtelun, muuten olo kuin kevätauringossa sulavalla lumiukolla.  
Nähkääs kiuas istuimen alla aiheutti hyvin vetisen hikoilun ahteriin, kun taas koelaudasta puhaltava jäätävä ilma jäähdytti navanseudun muistuttamaan pohjoisnapaa. Olotilan kruunasi norona hikoileva pää, koska auton katonrajaan ei piisannut minkäänlaista ilmaa, siellä oli vain kuuma.

Marcus Stone

Junior Stapler

Palloa kiertäessä on tullut vastaan hyvin monia eri ammatin edustajia. Olen saanut etuoikeuden tutustua lähes kaikkiin yhteiskunnanluokkiin Kerjäläisestä – Maailman parantajan kautta – Joidenkin pienten maiden johtajiin. Sen olen oppinut, että olipa ihmisen taustat ja asema mikä tahansa siteeraten sukumme teollisuusneuovosta Sir. John Leatheriä, ”kaikki ne ovat samaa paskaa!”

Ammateista puheenollen etelä-pohjanmaan ammattioppilaitoksessa ollaan mielestäni hieman rajoittuneita uravalintojen suhteen kirves- tai sähkömies, pyh sanon minä, laittakaa mielikuvitus valloilleen.      

Intiasta löytyy joukko miehiä, jotka kirjoittavat verokorttiinsa ammatiksi kuorma-auton vasensuuntamerkki, eli vilkku. On täysin turhaa asentaa kuorma-autoon suuntavaloja, koska saman asian tekee Mr. Raj ja onhan hänestä seuraa kuljettajalle pitkillä matkoilla. Siellä Rajin käsi huitoo vimmatusti avoimesta ikkunasta käännyttäessä vasemmalle.   

PK-Yrityspuolella onkin sitä innovatiivisuutta vaikka kuinka. On sateenvarjon tai sandaalin korjaajia, jos taas hampaat suussa kaipaavat korjausta löytyy apu eräältä Delhin sivukadulta. Siellä on Mr. Kumar myynyt valmiita tekohammasproteeseja jo useita vuosia. Hänellä on pöydällään siinä kadunvarressa keko proteeseja, mistä voit sovittaa suuhusi sopivat.

Tänne Persianlahdelle tulee päivittäin uusia siirtotyöläisiä vuolemaan rahaa perheelleen. Projektimme toimistolla Saudeissa on vastaan tullut kaksi ehkä turhauttavinta ammattiryhmää mitä olen koskaan tavannut, vai miltä kuulostaa pakistanilaisen kaverin ammatti Junior stapler, eli junior tason nitoja? Kyllä ihan oikein ymmärsit, ammatti on papereiden nitoja!

Hän on tullut siirtotyöläiseksi Saudi Arabiaan, tienaamaan rahaa perheelleen Pakistaniin. Hänellä on kyllä oma työpöytä toimiston yhdessä nurkassa, pöytä ei ole ihan normaali toimiston työpöytä, siinä ei ole tietokonetta. Pöydällä on siististi rivissä yksi nitoja ja paperin reitin. Hän istuu siinä pöytänsä ääressä katsellen youtube videoita kännykästään. Aina välissä joku tuo pöydälle nipun papereita, jotka hän sitten rei’ittää ja nitoo yhteen. Siinä hän istuu ja elättää perhettään Pakistanissa, saahan hän tästäkin työstä jonkun satasen palkkaa, saman verran kuin peruskoulun opettaja kotimaassaan. Hänellä toki ei ole kouluja käytynä pyhäkoulua enempää. Tulevaisuudessa siintää uralla eteneminen Senior Stapleriksi, olen nähnyt, että heillä onkin jo sähköinen nitoja pöydällään.

Toinen hyvin pitkästyttävä ammatti olisi Fax Operator. Näitä Fax koneen käyttäjiä on asiakkaamme toimistolla kaksin kappalein. Siellä he istuvat omassa toimistossaan, vieressään kaksi fax-laitetta.
Tuo työ on varmaan joskus ollut kiireistäkin, mutta tänä päivänä kun kaikki tieto liikkuu cyber avaruudessa tulee heille kuulemma maximissaan kaksi / kolme faksia päivässä. Mitäs sillä vaikka paperi ei faxissa liiku, kunhan palkka vain juoksee.
Sinne toimistoonsa nämä operaattorit tulevat aamulla 8:30, iltapäivällä 14:30 lähdetään kotia ulkoiluttamaan vaimoja. Toimistolle palataan takaisin 17:30 vartioimaan fax-laitteita. Valot sammutetaan toimistolla 21:00.

Tuo työaika on muuten maailman idioottimaisin aikataulu, mitä toimistotyössä voi pitää. Tuolla konstilla saa tuhrattua ihan kokopäivän töihinsä, mutta kun vaimot eivät voi poistua kotoa ilman miestään, täytyy heitä käydä ulkoiluttamassa. 

Marcus Stone

Almost

Olen monesti ihmetellyt kuinka vähän sitä on tullut sairastettua ulkomailla. Pientä nuhakuumetta lukuun ottamatta on ainoastaan kerran iskenyt oikein kunnon ruikuli, sekin niin eksoottisessa kohteessa kuin Ruotsissa. Oli tainnut husmanskostista mennä päiväys pari pykälää pitkäksi. Siitä selvittiin yön yli kestäneellä tyhjennysharjoituksella ja seuraavana päivänä pääsi jo töihin. Ruikulitarinat kuitenkin vetoavat minuun, koska ne eivät tee eroa yhteiskuntaluokkien välillä. Vahinko voi tapahtua yhtä hyvin herralle kuin narrille. Seuraava tarina kertoo tuttavastani Joesta, joka toimii erään Amerikkalaisen yrityksen markkinointijohtajana.

Joe oli matkustanut Intiaan suurille konemessuille. Päivät olivat sujuneet verkkaisesti mutta raskaasti, kaikki messuilla seisoskelleet tietävät tunteen. Tällä matkalla ei ollut tarkoitus nähdä Intiaa sen tarkemmin, ainoastaan hoitaa messut huolella ja sitten kotiin. Oli vihdoin viimeinen päivä ja myöhään illalla lähtisi lento Delhistä Frankfurtiin. Viimeinen messupäivä oli kuitenkin kaikista kiireisin ja Joe ei ehtinyt syömään päivän aikana ollenkaan. No parempi näin, hän ajatteli, säästyy ainakin viime hetken mahataudilta.

Lentokentälle matkustaessaan Joe tunsi kuitenkin olevansa todella nälkäinen mutta aikaa oli vähän ja oli vielä pysähdyttävä ostamaan vaimolle tuliaisiksi silkkihuivi. Hän pysähtyi tuntemansa silkkikauppiaan kadulle ja haki huivin. Takaisin taksiin kävellessään hän haistoi kun kujalla kauppias paistoi herkullisen tuoksuista samosaa. Hetken mielijohteesta hän osti kauppiaalta mukaansa pikku annoksen Intian herkkuja. Taksissa ne syötyään hän oli tyytyväinen tähän päätökseensä, nyt olisi paljon mukavampi jatkaa matkaa.

Lentokentällä oli edessä tavalliset jonotukset, joista Joe pääsi joustavasti eteenpäin business lippunsa ja kultapossu korttinsa turvin. Kuumahan siinä silti tuli, huonosti ilmastoidulla lentokentällä. Onneksi pääsi loungeen odottamaan, mutta sielläkin tuntui olevan tosi kuuma. Joe hikoili ja avasi kravattiaan löysemmälle. Katsoessaan ympärilleen hän ihmetteli, koska muut ihmiset eivät tuntuneet piittaavan tästä kosteasta kuumuudesta. Joe ei nähkääs vielä sitä tiennyt, mutta hänen kehonsa oli alkanut valmistautumaan hetken kuluttua seuraavaan kehonsisäiseen särkänniemeen, jossa kaikki laitteet käytäisiin läpi samalla kertaa.

Ensimmäinen aavistus tulevasta Joelle tuli kun hän jonotti koneeseen pääsyä. Vatsassa alkoi kuulua vaimeaa lurinaa, aivan kuin astianpesukone poistaisi vettä koneesta. No, varmasti vaan tämä kuumuus tekee tepposia, kunhan nyt pääsisi koneeseen istumaan, Joe ajatteli. Vaimea lurina kuitenkin jatkui istuallaankin ja Joe alkoi jo huolestua. Kun kone alkoi rullaamaan kiitotietä kohti Joe tunsi sen ensimmäisen kerran. Ferrari oli tulossa tallista ulos, mutta tallin ovi oli kiinni. Pahimman väännön mentyä ohi, Joe yritti nousta ylös, mutta lähellä istuva Saksalainen stuertti komensi hänet takaisin istumaan. Joe yritti viittoa kaikki kyseiseen tilanteeseen sopivat viittomat, mutta stuertti puisteli päätään, oli odotettava kunnes kone olisi ilmassa.

Tästä alkoi Joen kiirastuli. Varpusparvi kävi koputtelemassa luukulla aaltomaisesti ja Joe hikoili ja istui välillä kaksinkerroin, välillä mahdollisimman suorana. Tätä ei onneksi jatkunut kuin viitisen minuuttia ja kone pääsi ongelmitta lentokorkeuteen ja stuertti vinkkasi Joelle nyt olevan sopiva hetki vierailla hotelli helpotuksessa. Ylös noustessaan Joe tunsi sisällään tulivuoren purkauksen ja tsunamin yhdistelmää muistuttavan tunteen. Hiki silmissä kirvellen hän harppoi vessaa kohti. Kun hän kurkotti kätensä ovenkahvaa kohti, hän tunsi kuinka kaikki kipu ja paine ja kuumuus helpotti silmän räpäyksessä. Joe huokaisi helpotuksesta hymy huulillaan, samalla kun ruskeat virrat valuivat Bossin housujen lahkeita pitkin hänen Guccin kenkiinsä ja lentokoneen käytävälle.

Niin lähellä, mutta silti niin kovin kaukana. Onneksi edessä oli ainoastaan kahdeksan tunnin lento.

kunnioittavasti

Michael Barn

Työhaastattelu

Jatketaampa aiheesta, ensivaikutelman voit tehdä vain kerran!
Minun työhöni on kuulunut jo pitkänaikaa hyvin olennaisena osana työntekijöiden töihin otto ja uusien henkilöiden haastattelut. Tänäänkin on parit haastattelut tullut otettua. Näitä haastatteluja olen viimeisten vuosien aikana pitänyt paljon, se onkin sellainen jatkuva työ.

Ensinnäkin se kun saat hakijan hakemuksen, siitä jo piisaa hupia jos jonkin verran. Tässä muutama;

Sain kaksi peräkkäistä hakemusta Nigeriasta. Näissä oli kaverien nimet hieman erilaiset, mutta työkokemus ja koulutus hyvin samanlaiset, sitten oli tullut pikku moka. Kummasakin hakemuksessa oli sama kuva – kyllä ja kysymyksessä ei ollut sukulaiset tai kaksoset. Meinasin pyytää hakijat haastatteluun peräkäin tai yhtaikaa.

Eräs rakas Nepalimies lähetti hakemuksen. Lähetti postia liittyen avoinna olevaan projekti-insinöörin paikaan. Posti meni kutakuinkin näin.
Olen Nepalista, haluaisin teille töihin. Voisitko lähettää tiedot mihin töihin minut haluatte, niin voin lähettää työ- ja koulutodistukset sen mukaiset.
Hänelle lähti seuraava vastaus, valitettavasti meillä on nyt täytettynä jokainen kaikkien alojen ammattilaisten paikoistamme, otamme teihin yhteyttä jos vapautuu paikkoja.

Sain tässä kerran hakemuksen 24 vuotiaalta projekti-insinööriltä. Tulin siihen tulokseen, että hän oli käynyt koulunsa ja luonut uransa nopeammin kuin Sheldon Cooper.
Hänellä oli nimittäin vastaavista projekteista projektin johtamisesta kokemusta jo reilut 13 vuotta. Vaikka kuinka laskin ja ynnäsin hänen syntymäaikojansa sekä ilmoitettuja työkokemuksia oli hän aloittanut työuransa 11 vuotiaana, silloinkin suoraan projektipäällikkönä. Onnea vaan niille Manilan asukkaille, jotka siinä pilvenpiirtäjässä odottavat seuraavaa maanjäristystä.

Ehdottomasti paras hakemus on tullut Pakistanista. Keväällä insinööriksi valmistunut Mustafa haki meille jälleen projekti-insinöörin paikkaa. Kun hän oli vasta valmistunut, eihän sitä kokemusta nyt silloin voi olla, mutta kun sitä nyt vaaditaan. Mustafa osoitti selvää luovuutta, ilmoitti hakemuksessaan työkokemukseksi seuraavaa.
Koulun projektissa suunnitellut ja valmistanut paperilennokin A4 paperista, joka lensi 6,2sekuntia.
Hänenkin luovuuden jouduin sydän itkien torjumaan seuraavalla viestillä.
Valitettavasti meillä ei ole yhtään paperilennokki insinöörinpaikkaa avoinna, mutta otamme teihin yhteyttä kun sellainen vapautuu.

Työhaastattelut ovatkin sitten se toinen komiikan osa. Tässä muutama;

Vanhempi n. 60 vuotias Egypti tuli haastatteluun, kaivoi ensimmäisenä laukustaan valehtelematta n. 30cm paksun nipun papereita. Iski sen pöytään ja lähti esittelemään saavutuksiaan ja ideoitaan maailman parantamiseksi.  Se haastattelu meni monologin kuunteluksi.

Jordanialainen mies tuli Jeddassa haastatteluun. Istuessaan alas avasi hän keskustelun entisestä työnantajastaan kehuakseen sen pahuutta. Siinä hän haukkui kyseisen yrityksen ja kaikki henkilöt siitä putiikista ennekuin ehdin korjata kurkkuani tai saamaan puheenvuoroa. Kun hän viiden minuutin kohdalla veti ensimmäisen kerran henkeä, ehdin siinä hänelle varovasti sanomaan, että kyseinen yritys on meidän suurin ja tärkein asiakkaamme sekä yrityksemme partneri Saudi Arabiassa. Millään emme enää saaneet tunnelmaa nousemaan loppu haastatteluun.

Ehdottomasti muistorikkaimman haastattelu hetken järjesti Intialainen Razza, jälleen Saudi Arabiassa. Hän oli itse hyvin pro-aktiivinen tämän haastattelun suhteen. Sillä hetkellä ei oikein ollut edes lisähenkilöstön tarvetta siksi en ollut itse oikein kiinnostunut hänestä.  
Hän lähetteli kovasti posteja ja omia papereitaan minulle, koska paperit olivat erinomaiset ja kiinnostavat pyysin häntä hotelliini haastatteluun yhtenä iltana töiden jo päätyttyä. Ajattelin, että eipä sitä nyt illalla muutenkaan minulla mitään tekemistä ole, niin kuluupa aika paremmin. Toden totta ajankulua tämä Razza järjesti. 

Hotelli missä vietän paljon aikaani aina joskus sisään kirjautuessa laittaa minut isompaan huoneeseen. Haluavat tietysti hapannaaman pois maksavien asiakkaiden silmistä. Nyt oli käynyt taas tällainen tilanne ja pyysin Razzan suoraan huoneeseeni haastatteluun.

Ovelle koputettaessa menin sitä avaamaan, siellä ovella seiso lyhyenläntä Intialainen mies voimakkaasti elehtien kuin olisi sähköiskun saanut. Tekstiä tuli heti oviaukossa sellaisella tempolla, että minun hitaat aivosoluni eivät siihen kyytiin ehtineet. Kovasti hän lykkäsi pitkiä kengänkärkiään huoneeseeni, mutta en tiennyt kuka ja mikä tämä mies oli?

Odotin kyllä Intialaista insinööriä haastatteluun, mutta tämä mies vaikutti sokerihumalaiselta kukkalähetiltä väärällä ovella. Tätä vaikutelmaa lisäsi tuo iso kukka-asetelma mitä hän piti juhlallisesti kaksin käsin ojentaen sitä minua kohden.
Siinä vaiheessa, kun hitaat soluni olivat ehtineet tilanteeseen mukaan. Tajusin, että ovellani seisoo odottamani Razza ja tuo kukkapuska on minulle.

Ei auennut Razzalla ura meidän firmassa vaikka etelä-pohjalaaselle äijälle rehupuskankin toi.

Marcus Stone

Rajalla

Ensivaikutelman voi tehdä vain kerran. Sama viisaus taitaa päteä myös valtioiden rajoihin? Harvan maan rajalta löydät hymyilevän tai edes kommunikoivan viranomaisen. Yksi poikkeus on matkoilla tullut vastaan Istanbulin rajalla, olimme stop ouveria tekemässä koko perheen voimalla, ystämme Matt Buddyn perheen luokse. Rajalla virkailija hymyily ja tarjosi meidän Irmalle tikkakarin, siinä pienen tytön sydän rakastui Turkkiin välittömästi.

On sitten niitä toisia rajoa, voih… Pelkät muistot aiheuttavat ahdistusta. Intian ja Nepalin rajanylitys maitse on aivan oman novellin paikka. Hevoskyytejä, nukkuvia rajavirkailijoita ja niiden etsimistä, puhumattakaan passikuvista jne…

Valkovenäjän rajalla taas vastaavasti virkailija koki tarvetta herättää minut rajamuodollisuuksiin AK-47:n piipulla tökkimällä, heräsihän siihen.

Kuitenkin kaikista maailman rajanylityspaikoista maailman hitain, huonoin ja epämukavin löytyy ihan jokaiselta Saudi Arabian rajalta, ihan niiltä kaikilta. Tunteja noilla rajoilla seisseenä olen miettinyt mikä on se pedagoginen opetus rajavirkailija yliopistossa, mikä muovaa noista kaikista maailman hitaimpia, laiskimpia ja tympeimpiä virkailijoita?
Virkailijat ovat ihan omaa luokkaansa, toiminnan puuroutumisen varmistavat nuo rajalla jonossa seisovat tuhannet Etelä-Aasialaiset työläiset tai pyyhiinvaeltajat. Siinä he odottavat iho-ihoa vasten jonotuksella maahanpääsyä.

Tänään se sitten selvisi mikä tässä hommassa on ideana.
Jeddaan saapuminen aloitetaan jo lähtömaassa, varaamalla lentokoneesta mahdollisimman eturivin paikka. Näin varmistetaan ensimmäisten joukossa pääseminen ensimmäiseen lentokenttä bussiin Jeddassa.
Bussissa taas asetutaan oikeanpuoleisen keskioven pieleen, vaikka bussi olisi täysin tyhjä, se tulee ihan täyteen kuitenkin. Tämä oikeanpuoleinen keskiovi aukeaa suoraan ja ensimmäisenä terminaalin tuloaulan oviaukkoon, näin olet ensimmäisenä hallissa sisällä.
Mutta sitten tulee se varman väärin valinnan paikka, kuten tänään. Puolijuoksussa pitää osata arvioida nanosekunnissa kenellä noista virkailijoista on tänään se ”työpäivä”. Tänään ei osunut kenellekään!  

Valitsin ensimmäisen lyhimmän jonon juostessani, VÄÄRIN. Jonossa oli edelläni vain kolme kaveria, mutta mitä rakas virkailija teit?
Yhden maahantulijan passi pöydällä leimasimen alla, lähdit juttelemaan kavereidesi kanssa nurkalle ja kun sieltä palasit laitoit leimasimesi lukolliseen kaappiin ja lähdit jonnekin, Ahmed minulla oli palaveri 45min päästä!
Nopea vaihto seuraavaan jonoon, siinä olikin vain kaksi kaveria edelläni. Siinä samassa viereinen karsina täyttyi n. 50:llä Pakistanilla, heidän pahaksi onnekseen karsina oli sama missä äsken itse olin. Ahmed oli hyljännyt meidät, hän oli mennyt pois ja leimasin oli lukkojen takana. Mutta siinä pojat jonottivat iho-ihoa vasten ihan rauhassa.
Terminaalin Intialaiset ja Pakistanilaiset siivoojat näkivät tässä heidän tilaisuutensa. Hiljaa supattaen kuin heroiinin katukauppiaat he lähtivät myymään kavereille tiskinalta puhelimen SIM kortteja. Sieltä housunkauluksesta salaa kaivoivat lisää tarvitsijoille - kauppa se on mikä rikastuttaa.

Tänään oli se päivä kun tulee tehtyä paljon vääriä valintoja. Tässä jonossa oli virkailijalla käytössään ilmeisesti Commadore 64. Se tietokone ei vain jaksanut toimia. Nyt jaksoin jonottaa vuoroani 40min. Olihan edelläni vain kaksi kaveria, mutta sitten kamelinselkä katkesi kun joku superintendentti kävelytti tylysti eteeni 3 uutta kaveria näiden kahden edellisen lisäksi. Laskin äkkiä, että jos tänään meinaan töihinkin ehtiä, niin pitää tehdä jotain muuta.

Kolmas jono toden sanoo, epäröiden arvioin nopeitten etenevää jonoa.
Onnekseni tämä kolmas valintani osui lähes nappiin, siinä oli nimittäin kaksi palvelutiskiä. Tosin toiselle tiskille saapunut henkilö oli ilmeisesti unohtanut passinsa pyhähousujen taskuun ja se hidasti hieman maahantuloa.
Kun viimein pääsin Hussamin palveltavaksi alkoivat pitkään mieltäni askarruttaneet kysymykset saada vastauksia. Siinä kaikessa työntouhussaan, Hussamilla oli jokunen chat auki ja puheluitakin siinä ehti hoitaa. Samalla räiskäistiin muutama valokuva maahantulijasta ja otettiin sormenjäljet jos vaikka maahantulija innostuisi rikollisille poluille.

Kuva on täysin todellinen, salaa otettu tänä aamuna. Jos Hussam olisi nähnyt kuvaukseni, olisin todennäköisesti ollut jonottamassa vielä toiset 2 tuntia.

Joku viikko sitten erehdyin puhumaan puhelimessa samaisessa jonossa. Kun pääsin tiskille, sai poika tiskillä huippu idean, ohjasi minut jonon perälle. Olin kuulemma rikkonut selvää sääntöä, ei saa puhua puhelimessa. En ole varma koskeeko sääntö vain toista meistä?

Marcus Stone  

 

 

Lähes täydellinen viikonloppu,

Monia lukijoitamme varmaan kiinnostaa tietää, mistä muodostuu Stonen perheen täydellinen viikonloppu. Se tieto kiinnostaa myös itse Stonen perhettäkin. 
Niin perheemmehän koostuu meistä vanhemmista Marcus & Mary Stonesta, olemme eläneet tätä kiihkeää suhdetta Maryn kanssa jo reilut 20vuotta. Matkallamme meitä on siunattu 3:lla lapsella Jormalla ja Pentillä sekä ihanalla tytöllä Irmalla. 

Isäni Mr. Remote Stone opetti minua jo lapsena rehellisyyteen, siis lähestykäämme asiaan todellisuuden kautta, tämän kuluneen viikonlopun tapahtumien värittämänä. 

Rentouttava viikonloppuhan lähtee rakentumaan kiireisellä ja paljon tapahtumia sisällään pitävällä ohjelmalla. Teemaan sopien täyttivät Jorma ja Pentti 13 vuotta viikonlopun aluksi, torstaina. 
Hyber-sosiaalisina ihmisinä he olivat järjestäneet syntymäpäiväjuhlat ystävilleen tuonelan esikartanoissa, ainakin meidän keski-ikäisten korvista asiaa katsottaessa. 
Mikään ei ole niin rentouttavaa kuin ohjastaa autoa torstai-illan liikenneruuhkassa pienessä kiireessä kohti juhlapaikkaa. Paikkaa missä sinua odottaa satoja kiljuvia lapsia pomppimassa trampoliineilla psykedeelisen musiikin jumputuksen sekoittuessa lasten meteliin. 
Tuohon viikonlopun aloitusruuhkaan ovat lähteneet kaikki muutkin hiippakuntamme 4milj. autoilijaa. Matkantekooon tuo oman viihdykkeensä autossa intoa hyperventiloivat lapsemme yhdessä matkanvarrelta kyytiin otettujen kavereiden kanssa. 

Olen vahvasti sitä mieltä, että Jumala kaikessa mahtavassa luomistyössään unohti jotain. Lapsille olisi pitänyt luoda äänenvaimennin suuhun, joka vanhetessaan sitten surkastuisi pois, samaa tahtia keski-iän tuoman kuulonalentuman kanssa.
Jorma & Pentti saivat juhlansa pidettyä onnistuneesti. Toistakymmentä teiniä osasi pitää riittävästi meteliä ja säntäillä päättömästi rastilta toiselle, näin osoittaen innostuksensa tilaisuutta kohtaan. Tietysti kunnon puperteetti juhliin kuuluu muutama äärilaita tunne, yletöntä innostusta joka seuraavasssa hetkessä on muuntunut joukkosurman vaatimaan raivoon. 
Juhlat olivat paketissa ja seurue kotona paljon keski-ikäisen isän nukkumaanmenoajan jälkeen.

Perjantain epistolaan kuuluu meidän perheessä kirkkossa käynti aamulla. Sieltä kun olimme kotiin selvinneet havittelimme rouva Maryn kanssa rentouttavaa iltapäivää auringossa ulkoillen, uiden ja meloen sinisillä merenaalloilla. 

Isoksi yllätykseksemme myös Jorma Ja Pentti laahustivat rannalle viereemme, lähes kaikki ruumiin elintoiminnot sammumaisillaan. Sitä venymistä on aikuisen hankala katsoa, se ottaa kipeää sekä vartaloon, että mieleen. 
Ehkä vähän tätä kipua pakoon lähdimme Maryn kanssa rantaveteen istuskelemaan jättäen selkärangattomat teinit solmuun rantatuoleihin. 
Jormalla alkoi siinä 10 minuuttia maattuaan tulemaan hapenottoaika täyteen keho alkoi huutamaan X-boxin tuomia stimulantteja. 
Samassa hetkessä nuo merta pumppaavat harsot, Mr. Michaelin lempi elintarvikkeet lähestyivät salakavalasti ja huomaamattomasti minua takakautta. Seuraavista hetkistä minulla ei ole ihan selkeää kuvaa. Yksi tämmöinen harso, Meduusa teki elämänsä virhearvion. Yritti imaista keskivartaloni rasvan ravinnokseen, ilmeisesti Meduusan tarkoitus oli ensin lamaannuttaa tämä merinorsu poltamalla selkäni. 

Femiinisten kiljahdusten saattelemana sain tuon limanuljaskan lonkeroineen irti seljästäni, mutta polte sinne jäi. 
Netissä (Suomi24) olen lukenut hyviä neuvoja Meduusan poltteisiin. Neuvothan alkavat sillä, että siihen kuolee. Mutta jos jostain syystä jäät henkiin täytyisi virtsata poltto kohtaan, se kuulema auttaa tuohon tuskaan. 
Mursumainen vartaloni yhdessä polttopaikan olessa seljässä toi tämän tieteellisen ratkaisun toteutukseen omat haasteensa. 
Ehkä seljässä oleva polte sumensi muuten niin selvän ajatukseni, mutta en millään keksinyt keinoa kuinka voisin virtsata selkääni?

Jorma joka oli siis ollut lähdössä kohti X-Box stimulantteja, oli kääntynyt rannalla takaisin matkaltaan. Isä nimittäin tarjoilli juuri paraillaan parempia stimulantteja feminiinisillä kiljahduksillaan ja järkyttävän isolla punottavalla ja turvonneella palovammallaan, mistä sai upeita kuvia Instaan ym. sosiaaliseen mediaan.
Pahaksi onnekseen hänellä oli ollut kotiavain kädessään tilanteen iskiessä päälle. Kerottakoon tilanteen loppu seuraavasti. 
Ilta-auringon laskiessa selkääni edelleen kirvellessä ja sen punottaessaan siivilöin rantahiekkaamme neliösentti kerrallaan tuloksetta etsien kotiavaintamme. 
Kiitos rouva Maryn valppauden löytyi hänen kaiken sisältävästä rantakassistaan kotimme vara-avain. 
Jorman ja Pentin ollessa seurakunnan nuortenillassa, vietimme illan Maryn ja Irman kanssa kaupungilla teettämässä uusia avaimia kotiimme. 

Juuri näiden viikonloppujen vuoksi olen onnellinen Stonen perheen isä.

Marcus Stone      

Bad Day 1

Mainitsin ensimmäisessä blogissani, että kohdalleni on sattunut yhtä sun toista kommellusta matkustelun saralla. Aloitan tässä kirjoittamaan surkeiden sattumuksien sarjaa, joiden toivon piristävän päiväänne syksyn pimeyden keskellä.

Vuosia sitten, ennen internetin kulta-aikaa, kun asuimme rouva Barnin kanssa Englannissa, olin matkustamassa Suomeen. Minulla oli aikomus viettää Suomessa neljä päivää, joista kaksi ensimmäistä olisi vapaapäiviä. Lentoreitti oli mallia pomppu Birmingham-Bryssel-Helsinki-Vaasa. Kun tepastelin Birminghamin lentokentälle, huomasin näytöltä että Brysselin lento tulisi lähtemään puoli tuntia myöhässä. En vielä silloin tiennyt, että kun ei ole tiedossa myöhästymisen kestoa, sen kerrotaan olevan puoli tuntia. Kun se täyttyy, sitä lisätään uudella puolen tunnin yksiköllä. Lähtöselvityksessä tiedustelin miltä tilanne vaikutti, mutta herra selvittäjä ei ollut ollenkaan huolissaan koska minulla oli kokonaista neljä tuntia vaihtoaikaa. Menin siis portille odottamaan. Viivästystä lisättiin puoli tuntia ja taas puoli tuntia jne. Kunnes lopulta oltiin se neljä tuntia myöhässä. Siinä vaiheessa pääsimme koneeseen. Kapteeni pahoitteli viivästystä ja vakuutti että myötätuulen ansiosta saisimme lennolla kirittyä aikaa kiinni.

Kun saavuimme Brysseliin, oli Helsingin koneen lähtöön 20 minuuttia aikaa. Tuosta hetkestä alkoi virallisesti lentokenttäjuoksijan urani, jota olen myöhemminkin harjoittanut yhtä huonolla menestyksellä. Saapuessani portille, oli se juuri laitettu kiinni ja konetta työnnettiin platalle. Olinpa näkevinäni kapteenin virnuilevan minulle ohjaamosta, saattoi olla kyllä mielikuvitustakin. No siitä sitten transfer deskille jonottamaan. Päästessäni virkailijan puheille, hän ihmetteli koska Helsingin lentoja ei näkynyt ruudulla samana eikä seuraavana päivänä. Muutaman puhelun soitettuaan, hän saattoi kertoa minulle, että Suomessa oli alkanut lennonjohtajien lakko.

Jaahas, mutta Suomeen piti silti päästä. Noh, tässä mitään, ajattelin ja otin lennon Tukholmaan, joka kuitenkin järjestyi vasta seuraavaksi aamuksi näidenkin lentojen ollessa täynnä. Lentokenttähotelliin yöksi ja seuraavana aamuna pirteänä kentälle ja pian oltiinkin jo Tukholmassa.

Arlandassa menin kaukaa viisaasti matkatoimistosta kysymään mistä satamasta ja koska lähtisi seuraava Suomen lautta. Meneehän niitä he kertoivat, mutta kenties olet kuullut Suomessa olevasta lennonjohdon lakosta ja tämän takia kaikki laivat ovat täynnä. Ei ainuttakaan paikkaa. Tässä kohtaa otin aikalisän itseni kanssa ja menin ulos seisomaan vesisateeseen. Ajattelin että voisin kurjuuden maksimoimiseksi laittaa vielä kengätkin vääriin jalkoihin.

Hetken siinä aprikoituani päätin käyttää liikemaailmasta tuttua ”out of the box” ajattelua. Tässä tapauksessa Tukholman ollessa box ajattelin lentää mihin tahansa sieltä vaan pääsisin. Kun huomasin että samana iltana oli lähdössä lento Uumajaan alkoi matkani seuraava vaihe hahmottua jo edessäni. Ei muutakuin sinne. Illalla olin perillä Uumajassa ja menin hotelliin yöksi. Aamulla Uumajan satamaan jossa selvisi että iltapäivällä oli lähdössä laiva Uumajasta Vaasaan ja sinne löytyi kansipaikka.

Määränpäähäni selvisin liki kolmen vuorokauden matkustusajalla. Siinä jäi sitten ruhtinaallisesti aikaa hoitaa neljän päivän hommat yhdessä päivässä. Kyllä minä niin mieleni pahoitin.

kunnioittavasti

Michael Barn

Lisää honeymoonia,

Jah, koska herra Stone avasi Pandoran lippaan ja kirjoitti koskettavasti häämatkastaan niin jatkettakoon tässä samalla linjalla.

Tähän ikään mennessä on oppinut sen, että tieto todellakin lisää tuskaa. Sitä mitä ei tiedä ei voi jännittää ja jos ei tiedä miten asiat kuuluu olla, ei voi tietää onko ne väärin vai oikein. Maalaisfilosofiaa? Ehkä, mutta valaisen tätä ajatelmaa lyhyellä tarinalla vuosien takaa.

Noin kaksikymmentä vuotta sitten tein rouva Barnista kunniallisen naisen ja tapojen mukaan tätä seurasi kuuma häämatka (siis jonnekin missä on kuuma). Toteutuksessa piili kuitenkin yksi käytännön ongelma, budjettimme oli äärimmäisen rajoittunut, olimmehan opiskelija/tuleva varusmies pariskunta. Apuun tähän tilanteeseen astui, kuka muistaa vielä; Kymppimatkat! Kyseinen matkatoimisto teki kaikista halvimmat matkat, jotka yleensä sijoittuivat Turkkiin. Halvimmista halvin meni kuitenkin Pohjois-Kyprokselle ja valintamme osuikin tänä perustuen hyvään hinta-hinta suhteeseen. Pohjois-Kypros oli tuolloin ja on edelleen rajoittunut turistivaltio, koska muut maat kuin Turkki ei ole tunnustanut sitä valtiona ja kaikki lennot alueelle pitää mennä Turkin kautta. No, paikkahan oli todella hieno ja vieläkään ei ole vastaan osunut yhtä koskemattomia hiekkarantoja, suosittelen.

Palaan nyt siihen tietoon ja tuskaan. Vuokrasimme vähistä rahoistamme Turkkilaiselta koijarilta (virhe 1) halvimman, Renault 12 merkkisen (virhe 2) auton. Lähdimme ajamaan saaren itäkärkeen ilman karttaa (virhe 3). Meillä oli ainoastaan turistioppaan sivu jossa oli kuva saaresta. Niin kuin mainitsin, alueella sai olla rauhassa, ei ollut ihmisiä eikä asutusta. Seuraavaksi tietenkin Rellusta loppui bensa. Onneksi olimme juuri ohittaneet toisen saaren bensa-asemista ja tästä saimme avun. Vietettyämme päivän privaattirannalla lähdimme takaisin hotellille. Hyvän suuntavaiston omaavana totesin, että vuorijonon ylitys säästäisi matka-aikaa melkoisesti (virhe 4). Kivisellä vuoritiellä puhkesi tietenkin rengas. Onneksi oli vararengas joka kuitenkin vuosi. Sitä piti pumpata vartin välein onneksi mukana olleella jalkapumpulla. Hotellille selvittiin myöhään illalla.

Seuraavana iltana kun meillä ei ollut enää autoa, päätimme suunnistaa paikallisten kehumaan vuoristoravintolaan. Lähdimme hotellilta jälleen kerran ilman karttaa (virhe 5), kävellen (virhe 6), valaisematonta (virhe 7) vuoritietä pitkin. Meillä oli ainoastaan jonkinlainen suuntima paikallisilta missä ravintola piti oleman. Kun olimme kävelleet noin tunnin pimeässä alkoi mieleen hiipiä epäilys onko ravintolaa olemassakaan. Onneksi takaa tuli auto joka pysähtyi ja kysyi onko meillä asiat kunnossa. Autossa ollut ventovieras karvainen mies vakuutti tietävänsä ravintolan, joten hyppäsimme luonnollisesti kyytiin (virhe 8). Kun olimme ajaneet noin 100 metriä auto hypähti ilmaan, olimme ajaneet jonkin yli. Kun peruutimme katsomaan tiellä kiemurteli noin tien levyinen käärme, merkkiä en nyt lähde arvaamaan. Jatkoimme siitä sitten matkaa ja ravintola löytyi. Ravintolan omistaja toi meille eteemme kahdenkymmenen ruokalajin Mezen ja illan loppulasku oli 80 markkaa joka silloin tuntui isolta rahalta.

Mennäkseni takaisin kirjoituksen alun ajatelmiin; nykyään jäisi todennäköisesti nuo kaikki virheet tekemättä. Mutta kuinka paljon jää kokematta sen takia, että tietää varoa liian montaa asiaa?

Kysyy

Michael Barn

Kanan varpaat

Olimme onnistuneet pääsemään osaksi meille aika merkittävän suuruista kauppaa. Asiakkaamme oli yksi Suomen valtion monopoliyhtiöitä. Koko kaupantekoprosessi oli meille uutta ja kohtuu hankala kaikkine kuponkeineen ja vakuuksineen. Muta mitäpä se Pohjalainen yrittäjä ei koittaisi? Siinä kohden kun taito ja järki loppuu, kattoo pohjalaanen peiliin ja toteaa, että ihmisiä ne muutkin on ja niin oot säkin. "Hoira kloppi homma kotia!"

Yksi kaupan erikoisia ehtoja oli, että asiakkaan edustajan täytyi käydä Kiinassa tehtaalla tarkistamassa tuote-erä ennen toimitusta. Viimein koitti se päivä kun istuimme Finnairin koneessa kohti Shanghaita pienellä porukalla, asiakkaan edustaja matkassa. 
Alkumatkasta aloin jo ihmetellä tätä järjestelyä, koska kyseessä oli teknisiä tuotteita, mutta asiakas oli laittanut matkaan tarkistajaksi jonkin merkonomin. 
Meidän matkan onnistumisen kannalta taas tämä merkonomi oli ihan ehdottoman tärkeä, se kuinka hän raportoi noiden teknisten tuotteiden laadun organisaatioonsa, olkoon hänen murheensa. 
Minä olen niitä matkailijoita, jotka eivät jaksa perehtyä etukäteen kohteeseen, kyllä se paikanpäällä selviää mitä siellä on. Merkonomit ovat ilmeisen erilaisia. Ei ollut Helsinki vielä jäänyt taaksemme, kun herra vetäisi salkustaan arviolta 100 sivua A4 tulosteita koskien kohdekaupunkiamme. Siinä oli listattu ravintoloita, nähtävyyksiä jne. Edessämme oli siis varsinaisesti Aurinkomatkojen kaupunkikohde, oppaanamme maailmalla ensikertaa oleva valtion merkonomi. 

Heti maahan saavuttuamme merkonomimme imoitti, että nyt olisi nälkä ja aamupalan aika. Kuinka ollakkaan A4 bumaskasta löytyi vinkki ja eikun taksilla 140 km/h kohti ravintolaa. 
Bumaska ei ollut väärässä ja ei myöskään aamupalan loppulasku. Se oli elämäni paras aamupala ainakin laskun mukaan, taisivat Kiinan pojat ottaa siitä paahtoleivän syönnistä rapiat 100€ / henk.

Merkonomimme sai todellisen haasteen vastaansa eräällä juhlaillallisella. Olihan hän kunniavieras ja nuo Kiinalaiset tuntuvat olevan aika täpinöissään, hyysätessään porukan tärkeintä poikaa. Itse olen sen verran matkoillani oppinut, että ruokapäydässä ei kannata olla se nälkäisin ja tärkeimmän oloinen heppu. Annan sen kunnian mielelläni muille, ihan puhtaasta itsesuojelusta. 
Niinpä siitä yhdestä kulhosta alettiin lappaa merkonomin lautaselle kamaa. Kiinalaisten ruokakulhojen kauhominen on täysin arpapeliä, sieltä voi kauhaan osua ihan mitä vain. Olen tullut siihen tulokseen, että kaikki muut paitsi kivet kiinalaiset nostavat lautaselle. 
Seuraavassa hetkessä näin Merkonomimme kasvoilta, että nyt tuli täyspotti. Siinähän hänen lautasellaan nätisti riisikasan vieressä kökötti kokonainen kanan jalka, nilkasta alaspäin. Jalassa olivat kaikki koppuraiset varpaat vielä tallella. 

Jotain eleganttia ystävässämme oli, ilmekään värähtämättä hän otti haarukan ja veitsen käteensä. Sitä en tiedä vielä tänäkään päivänä mistä hän ne sai? Minulle oli tarjolla laihduttajan välineet, syömäpuikot. Niillä syödessä loppuu tunnit päivästä ennenkuin saa itsensä ylensyötyä. 

Alkoi kuulua kolinaa veitsen livetessä tuosta luisevasta varvaskokoelmasta posliiniselle lautaselle. Hetken jo luulimme, että kanassa elämä pakkautuu sen varpaisiin. Jalkaterä teki kaikenlaisia liikkeitä pitkin lautasta sekä pöytää, kuitenkin aina löytäen tiensä takaisin merkonomimme riisikasan viereen. Alkoi melkoinen väsytystaisto. Jokainen hyökkäys veitsellä ja haarukalla päättyi jalkaterän hurjaan ja äänekkääseen kaarrokseen pöydän kautta riisin viereen. Punan ja hien noustessa hänen kasvoilleen, en välttynyt ajatukselta tulostiko hän sittenkin väärät 100 sivua materiaalia internetistä?

 Marcus Stone

Häämatkalla, kohteessa

Maailmassa on monia hyvin romanttisia Honeymoon kohteita. Jos olet viemässä nuorikkoasi romanttiselle häämatkalle, miltä kuulostaisi Riad Saudi Arabia?
En vain tiennyt tätä reilut 20vuotta sitten kun Mrs. Mary Stonen vein Karstulaan korpeen mökille. Jäin asiaa harmittelemaan kirjautuessani tähän hotelliin sisään Riadissa, hotelli mainosti itseään isoin kirjaimin Honeymoon Destination. Hotellissa vieraillessani totesin kyllä, että olin osunut ilmeisen hiljaiseen hääsesongin aikaan hotelliin, koska aamupalalla ravintolassa ei näkynyt ainuttakaan nuorikkoa. Meitä karvaisia ukkoja sitäkin enemmän.

Vuosia sitten pääsin kumppanini kanssa Honeymoonille yhteen maailman romanttisimmista paikoista Malediiveille. Tuossa maassa turkoosi lämmin merivesi tervehtii tulijaansa. Näin lyhyellä käynnillä siellä sinut valtaa tunne täysin pysähtyneestä ja seesteisestä elämästä. Se on saari missä ei ole paineita.
No tietysti elämässä on murheensa kaikilla, kuten ystävällämme Audi A8:n kuskillakin oli.


Saavuimme maahan ja chekkasimme itsemme sisään kohtuuhintaiseen hotelliin. Hotelli oli ihan ok, paras mitä sillä nuukanmiehen budjetilla oli saatavissa. Mutta kyllä sänky löytyi sekä kaikki muu tarvittavat mukavuudet. Vessa antoi hieman kitkerän tuoksun tuohon Honeymoon sviittiimme.


Koska Malediiveilla on puutetta puhtaasta vedestä, mikä sinänsä on ironista, kun maan pinta-alasta lähes kaikki on merta,
niin säästääkseen noita vesivarantojaan hotelli puhdisti WCn huuhteluveden ja käytti saman uudestaan huuhteluun. Tämä sinänsä oli hieno idea, mutta kun nyt puhdistus rajoittui vain haravoimaan isoimmat kokkareet pois, oli huuhteluvedessä ehkä hieman äitelä tuoksu.

Harrastimme tuon lomamme aikana kaikkea mahdollista, mitä nyt kahdessa päivässä ehtii. Koska kumppanini on kova harrastamaan kaikenlaisia extreme lajeja, lentämisestä purjehdukseen täytyihän meidän käydä koittamassa snorklaustakin keskellä merta jollain riutalla.
Ensikertalaisena maski naamalle, räpylät jalkaan ja hyppy mereen. No sen tietää kuinka siinä kävi, maski oli otsalla nenän ja muiden ruumiin aukkojen ollessa täynnä suolavettä. Yskähän siinä meinasi tulla.
Tilannetta ei helpottanut yhtään merta edestakaisin vellovat mukavan kokoiset mainingit ja nuo täysin epäkäytännöliset räpylät jaloissa.
Onneksi olen saanut kehitettyä vuosien varrella melkoisen hyvän kelluttavan rasvakerroksen ympäri kehoani ja varsinkin keskivartaloon. Puhtaasti tämän rasvan ansiosta jäin kellumaan sinne Intian valtamereen kuin meripoiju. Hapenpuutteesta johtuen pääni oli varmasti riittävän punainen tomiakseni varoituspoijuna merenkulkijoille.
Eivät ne turisti oppaat valehtele, viimein kun olin saanut ruumiinaukot tyhjäksi suolavedestä ja maskin takaisin naamalle, niin löytyihän sieltä pinnan alta aivan upea ja värikäs maailma.

Kaikki lomat ja matkat loppuvat aikanaan, niinpä mekin päätimme antoisan honeymoonimme kumppanini kanssa sopien, että ensikerralla kun tulemme Malediiveille otamme myös vaimomme mukaan kokemaan tämän romanttisen paikan.

Mr. Ghetto onkin vienyt vaimonsa tuonne paratiisiin seilaamaan jahdillaan, ovat siellä olleet jo joitainkin vuosia viettämässä honeymoonia,
Keep sweet sailing Mr. & Mrs. Ghetto.
Rouva Stonen kanssa elämme vieläkin 20vuoden takaisissa muistoissa Karstulan metsissä kirmaten.

Marcus Stone

Mitä sinun ystäväsi käyttävät?

Olin saanut kunnian lähteä Mrs. Mary Stonelle autonkuljettajaksi sekä kauppakassien kantajaksi Moolille (Seinäjoen Torikeskuksen iso veli). Siinä aikaani kuluttaessa, rouvan valitessa uusia trikoita, eksyin kultaisten ovenkahvojen taakse VERTUN puhelin kauppaan.

Utelias kun perusluonteeltaan on, menin selvittämään olisiko tällä aivan uudella puhelin brandillä minulle mitään annettavaa. Ei ollut, puhelinten hinnat sen kertoivat, halvin karvalakkimalli taisi lähteä 10 000€ ylöspäin. 

Kun olin saanut kastikeläikät ja isoimmat reijät paidassani piiloon tuon mustapukuisen puhelinkauppiaan edessä. Päästin tyhmyyteni ulos suustani, aloin kysellä myyjältä kuka tämmösiä luureja tarvitsee, mikä ihme näissä maksaa?
Myyjä esitteli asiantuntevasti hiotun timattisen lasin ominaisuuksia sekä kuinka näppäimet sai erillaisina jalonkivennäisinä. Niinkuin en olisi ollut jo tarpeeksi maalaistollo siinä reikäisessä Halpa-Hallin paidassani tuossa elegantissa liikkeessä. Tivasin uudestaan 

”Kuka näitä oikein ostaa?” Johon myyjä hieman hymyillen esitti vastakysymyksen. 

”Mitäs puhelinta sinä käytät? Käyttävätkö ystäväsi samanlaisia?” 

Siinä vaiheessa tajusin lähteä kohti Carrefouria, missä muutkin etelä-aasian kasvatit olivat ostamassa ale T-paitoja. 

Meillä kaikilla on omat haasteemme elämässä. Meillä perheessä ei ole oikein koskaan onnistuttu hankkimaan - nykyaikaisia toimivia autoja. Ne ovat aina olleet, sanotaanko muiden jo jälkeensä jättämiä pirssejä.

Nykyisin meillä on palveluksessa iäkäs saksalainen rouva. Tällä yksilöllä on hyvin voimakas oma tahto ja oikukas käytös. Juuri kun olin sen ostanut ajoin sillä paikallisen Vehon huoltoon. Huoltopäällikkö istui autoon jolle aloin kuvailla ongelmia, tuo Hyderabadin kasvatti katsoi minua silmiin ja sitten varovasti koitti esittää. 

”Kannattaako tätä enään huoltaa, kun on jo niin vanhakin?”

Tässä joitakin viikkoja sitten olin tulossa kotia kohden moottoritiellä, kuinka ollakkaan autollemme tuli väsy ja se laski kaikki nesteensä ulos täydessä vauhdissa. Sain sen rullaamaan vaappuen ja yskien yhden huoltoaseman pihaan, jossa koitin saada pannua jäähtymään. Joka oli ehkä hieman hankalaa tässä +45C helteessä. 
Avonaisen konepellin alta nousi sankka höyrypatsas, kuin olisi savusaunan ovet lyöty auki tuuletukseen. 

Siinä kun odottelin hinausautoa meitä hakemaa, seurasin kuinka eräs paikallinen kaarsi huoltamon pihaan uudella Audi A8:lla, mutta meillä kaikilla on haasteemme. Hänen autossaan oli niin paljon hienoja lisälaitteita ja nappuloita, että koelaudasta ei löytynyt nappia millä saisi bensaluukun auki. Siinä hän ähelsi luukkua auki valkoisessa kaavussaan. Nousi siihen apuun takapenkiltä herran assarikin mustassa puvussaan. Jollain kultapossukerhon luottokortilla koittivat luukkua tiirikoida auki. 

Autoni pannusta nousevan höyryn hälvetessä saapui hinurikin sopivasti ja Audinkin kylkee saatiin reikä tankkausta varten. Minä jatkoin matkaani hinausauton kopissa hänen hurauttaessaan Audillaan moottoritien vilinään. 

Taitaa se isokirja olla oikeassa siinä, että meille on jokaiselle oma ristimme kannettavaksi.

Marcus Stone

  

Eillinen aamupala

Mr. Michael alkoi rajoetella maailmojen ruokakulttuureja. Me kumpikin Michaelin kanssa olemme ehkä erikoistuneet ruokailuihin. Siis olemme vain aika usein ruoka-aikaan paikalla. 

Olin ollut työmatkalla New Delhissä, työt olin saanut hoidettua edellisenä päivänä. Nukuttuani yön vakio hotellissani valmistauduin lähtemään kohti kotia. Ajamista olisi n. 700km etelään, koska keskinopeus ei edes Intian parhaimmilla moottoriteillä tuohon aikaan noussut paljoa yli 50km/h sai olla matkassa heti aamusta. 
Silloin kun tuo hotellini avasi ovensa n.5 vuotta sitten taisimme olla hotellin ihan ensimmäisiä asiakkaita. Nyt 5:n vuoden jälkeen siististä hotellista oli jäljellä vain tuo hotelli. 
Kokemuksesta tiesin, että tässä paikassa ei kannata aamupalaa odottaa saavansa ennen puoli kahdeksaa. 

Pöristelin aamuauringon noustessa kohti kotia, matka taittui mukavasti keskimääräistä nopeammin näin aamutuimaan.  

Siellä jossain matkanvarrella suolenmutkassa kurnaisi, nyt se oli nälkä ei se ikuinen märkäpieru, mikä on jokaisen Intiassa oleilevan jatkuva seuralainen.
Tarkalla matkailijan silmällä jarrutin sardiinipurkkia muistuttavan ja myös siltä tuntuvan autoni yhden ravintelin parkkipaikalle. 
Hiippailin kolkkoon kiviseen ravintolaan sisään, mutta oli tainut iltavuorolla jäädä tuuletus hoitamatta. Totesin, että minä en sovi samaan huoneeseen näiden kärpästen kanssa aamupalaani syömään. Onneksi ulkoa löytyi tuttut muoviset puutarha kalusteet pepsin aurinkovarjolla. Näitä koin syömiä ja auringon polttamia kalusteita löytyy tuosta maasta varmaan yksi jokaiselle maan asukkaalle. 

Aikani yskittyä ja huhuiltua, Kumar löntysti takahuoneesta. Sir, siihen loppui Kumarin englanti. No menu ei ollut kuitenkaan vielä niin likainen, että ihan kaikki teksti olisi tahmaisten sormenjälkien peitossa. Sieltä saimme valittua kuppin mustaa kaffia ja omelettin. 

Betonisessa keittiö syvennyksessä alkoi kuulua kattiloiden ja peltisten astioiden kolinaa johon sekoittui veden lorinaa, taisi katolla oleva vesitankki olla loppumassa, ei tuntunut kraanassa olevan enään painetta.
Yllättävän nopeasti Kumar lönti takaisin pöytäni luokse, roitaisi tahmaisen posliinikupin pöydän kulmalle. Kuppiin oli kuin olikin jäänyt jäljelle puolikuppia laihaa haaleaa Nessu-Kaffia. Omeletti löysi myös tiensä eteeni, jääkylmällä peltilautasella.
Ruokaa se on eikun ääntä kohden, haukkasin palan tuosta omeletista, mutta sehän oli myös ihan jääkylmä.
Kumarilta kun tätä ihmeellistä Omeletin valmistustekniikaa ihmettelin, koska missään muualla maailmassa, ei osata kananmunaa paistaa kylmänä. 
Kumar katsoi minua noilla ruskeilla silmillään, kuin ajokoira anteeksi pyytäen,
Sorry Sir, new… 
Lönti takaisin kohti keittiötä ja eikä aikaakaan kun edessäni oli lämmin omeletti. Tässä uudessa tuoreessa omeletissa oli myös erikoispiirteensä, siitä puuttui täsmälleen samanlainen pala, jonka olin haukannut siitä jääkylmästä omeletista. 

Puolikuppia haaleaa nessu-kaffia ja kohti seuraavia kulinariisia kokemuksia. 

Marcus Stone