Tämä menee nyt vähän vanhojen muisteluksi, mutta onpa sitten
valmiina materiaalia elämänkertaa varten. Kuten todettua asuimme rouva Barnin
kanssa 90-luvun lopulla Englannissa. Tuolta ajalta on monia mieleenpainuvia
muistoja, tässä niistä eräs.
Yrityksellämme oli eräs merkittävä asiakas Pohjois-Irlannin
puolella ja vietinkin Belfastin seudulla suurin piirtein joka toisen viikon.
Aika tuolloin oli jännittävää, Falls roadilla kuului vielä laukauksia ja
tietyillä alueilla Springvalessa ei ollut turvallista liikkua. Englannista
tullessa ja takaisin mennessä sai aina erityisen tarkastuksen lentokentällä,
kummankin osapuolen ollessa hieman varautuneita toistensa kansalaisista.
Työkalupakin kanssa matkustaessa oli aina sama rutiini, pakki auki,
yleismittari päälle, taskulamppu päälle, meriselitys vatupassin toiminnasta ja
sitten kaikki taas pakkiin. Joka viikko.
Tulin tutuksi erään Nelson nimisen vanhemman miehen kanssa.
Nelson oli Man saaren ajot moneen kertaan kisannut mies. Muistona tästä oli
vasemman jalan puuttuva polvilumpio. Hän kertoi ajaneensa pitkässä mutkassa
noin satasta polvi maata lähellä kantaten. Muuten hyvä, mutta mutkan apex
pointissa oli ollut kivinen rajapyykki. Auts.
No sinänsä onni matkassa kun ei käynyt pahemmin. Tuossa
maailman vanhimmassa, yhä vuosittain ajettavassa kilpailussa, on tähän mennessä
kuollut 240 ihmistä.
Olin taas kerran tällä asiakkaalla ja istuimme kahvilla
koneenkäyttäjien kanssa. Heitä oli ollut viiden miehen ryhmä Suomessa
koulutuksessa. Suurimmalle osalle Brittejä Suomi on hyvin eksoottinen ja
kaukainen kohde, moni ei edes tiedä missä Suomi on. Kerrankin minulle tultiin
esittelemään ihminen joka oli Hollannista, ilmeisesti minun olisi pitänyt
tuntea yhteenkuuluvuutta toisen mannereurooppalaisen kanssa?
No, kyselin siinä miehiltä miten matka Suomeen oli sujunut.
Kaikki oli kuulemma ollut vallan mainiota. Olivat nähneet luntakin, mikä oli
mieleenpainuvaa. Ihmiset olivat olleet ystävällisiä ja puhuneet hyvää englantia.
Vaistosin kuitenkin että tarinassa oli jotain mitä minulle ei haluttu kertoa.
Lähdin tenttaamaan lisää mitä olivat pitäneet ruuasta kun aloin huomaamaan että
sieltä löytyisi nyt joku puoli mistä ei oltu pidetty. Kukaan ei halunnut aluksi
puhua, mutta viimein eräs kaveri takarivistä sanoi, että aamupalalla hotellissa
kaikki oli muuten hyvää, mutta scrambled eggs (munakokkeli) oli hyvin
erikoista. Kohteliaana miehenä Nelson tuli pelastamaan tilannetta kertoneensa
pitäneensä munakokkelia juuri parhaana osana koko aamupalaa. Itse asiassa hän
oli popsinut joka aamu noin kahden litran vetoisen vadin tuota mainiota
herkkua, vaikkakin se tarjoiltiin kylmänä. Ihmettelin suuresti, koska
mielestäni kokkeli piti olla kyllä hyvin samanlaista paikalliseen verrattuna.
Lisää asiaa selvitettyäni se lopulta minulle valkeni. Nelsonin munakokkeli
löytyy alla olevasta kuvasta!
kunnioittavasti
Michael Barn
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti