tiistai 30. syyskuuta 2014

Fine dining

Tirsmu, oli lempinimi jota käyttivät äitini Lisa ja isäni Airy ollessani lapsi. Nimi johtui siitä, että ei löytynyt kovin montaa ruokalajia joka minulle olisi maistunut. Tilanne huipentui siihen, että vanhempani alkoivat pakkosyöttämään minulle kalanmaksaöljyä ”että saisin riittävästi vitamiinia”. Litku oli sen verran pahaa että vähitellen ruoka alkoi maistumaan ja toisaalta eliminoi kaiken kalaruuan syömisen vuosiksi.

Olen monesti yrittänyt muistella miltä se tuntui kun ruoka ei maistunut. Nimittäin se tauti on parantunut, korkojen kanssa. Pidän erityisesti Intialaisesta, Italialaisesta, Brasilialaisesta, Suomalaisesta, Amerikkalaisesta jne. ruuasta, oikeastaan helpompi on sanoa, että pidän 99%:sti kaikesta ruuasta.

Entä sitten se jäljelle jäävä 1%? No, matkoilla vastaan on tullut muutamia annoksia, joita ei ole tehnyt mieli sanotaanko nyt vaikka että tilata uudestaan. Käyn tässä läpi mieleenpainuvimmat:

1. Joustava toukka
Joustava toukka tuli vastaani buffetissa Kiinan Guangchoussa. Olen oppinut, että kaikki raaka-aineet muuttuu syötäviksi herkuiksi upporasvakeittimessä. Hyönteiset, tiskirätit, you name it. Joustava toukka oli kuitenkin yksi harvoista raaka-aineista joka tarjottiin täysin raakana. Se oli noin 5cm pitkä ja selässään sillä oli panssarimainen kuori. Mahan alus oli niin sanotusti jalkoja täynnä.

2. Lehmän mahalaukku
Tätä herkkua tarjottiin keitettynä ilman mausteita Espanjan maaseudulla Kataloniassa. Se tuoksui vettyneelle aaltopahville, mutta valitettavasti rakenne taas muistutti polkupyörän sisusrengasta. Pureminen onnistui, mutta läpipureminen ei. Kun tätä palaa pyöritteli muutaman minuutin suussaan, alkoi syvältä sisältä tulla yökkö efekti ylöspäin.

3. Taskurapu
Koillis-Kiinassa lautaselle lyötiin kerran komea taskurapu (alla kuvassa). Painoa arvaten noin kilo. Aseina paikalliseen tapaan oli puikot. Koska kyseisestä elukasta ei ollut aikaisempaa kokemusta, jäi se syömättä. Jälkikäteen kuitenkin opiskelin, että peijooni olisi pitänyt saada jollain konstilla auki ja kilven alta olisi herkut vasta löytyneet. Siis ruuvipenkki mukaan seuraavalla kertaa.


4. Meduusa
Siis se harso joka mennä pumppaa meressä ja pistää ihmisiä siinä sivussa. Tätä tarjottiin myös Kiinassa ja ah arvatenkin taas keitettynä, ilman mausteita. Kun otin ensimmäisen palan suuhuni luulin aluksi syöväni muovipussia. Muutaman minuutin kuluttua alkoi mieleeni tulemaan flashbackkiä aikaisemmin mainitsemastani lehmän mahalaukusta, ei niinkään maun vaan kumimaisen tekstuurin vuoksi. Lopputulos oli sama, viittä vaille yööö pelastettiin täpärästi lautasliinaan, ei kuitenkaan kovin huomaamattomasti.

Bon Appetit!

Michael Barn

Can we ruin your culture Sir?

Britit, nuo entisajan siirtomaa valtiaat jakavat mielipiteitä suuntaan ja toiseen. Itse maassa asuneena, olen oppinut arvostamaan heidän kuivaa huumorintajuaan ja kykyä viiltävään itseironiaan. Toisaalta suuri osa ihmisistä on saamattomia ja maassa vietetään ehkä Euroopan pisimmät kahvi- ja tupakkatauot. Muuttaessamme maahaan aikoinaan rouva Barnin kanssa tutustuimme pian Intialaiseen ruokaan. Makumaailma hiveli meitä ja tunsimme löytäneemme jotain joka puuttui Nurmolaisesta keittiöstä, mutta tulisi jäämään pysyvästi meidän menyyseemme. Keski-Englannin Midlandsin alueen 3,6:n miljoonan asukkaan joukosta miltei puolet on etniseltä taustaltaan Intialaisia tai Pakistaneja. Heille luonteva elinkeino on ollut perustaa ravintola, ja niitä todellakin alueella riittää.

Vasta myöhemmin muualla matkustaessani huomasin, että Intialainen ruoka maistuu kyllä samalta, mutta annosten nimet ovat erilaisia kuin Englannissa. Aloin selvittämään asiaa ja opin, että aikojen saatossa Intialaiset ravintolat Englannissa olivat mukauttaneet ruokien nimiä ja makuja paikallisten asukkaiden toiveiden mukaisiksi. Lisäksi valikoimasta löytyy täysin erilaisia annoksia, kuten Balti joka pohjautuu joidenkin mukaan Pakistanin Baltistanin alueen keittiöön, mutta yleisen käsityksen mukaan se on kehitetty nimenomaan Birminghamissa.

Ollessani viime viikolla matkoilla, herra Stone vei minut illalliselle paikalliseen autenttiseen Intialaiseen ravintolaan. Taas kerran totesin ruokalistaa lukiessani, että tuttua, mutta silti niin kovin outoa. Onneksi mukanani ollut herra Stone pystyi ottamaan tilanteen haltuunsa ja tilasi ruokamme virheettömällä Urdun kielellä. Itselleni ainoa tuttu sana, joskin muista yhteyksistä, oli ”Jabadabaduu”. Tämä tuntui olevan yleinen sana Urdussa ja nopeana oppijana pystyin jo pian itsekin osallistumaan keskusteluun. Itse ruoka, täytyy taas kerran sanoa että, taivaallista. Ja mikä parasta, siitä sai nauttia kahdesti, kerran syödessä ja toisen kerran seuraavana aamuna. Kiitos vaan herra Stonelle vieraanvaraisuudesta.

Palaan vielä lopuksi Englannin Intialaisen ravintolan ruokalistaan tulisuus järjestyksessä, siten kun se minulle on opetettu:
Korma – Lapsille
Tikka Masala – Naisille ja heikoille miehille
Madras – Ulkomaalaisille miehille
Vindaloo – Perus briteille
Tindaloo – Brummeille (Birminghamilaisten kutsumanimi)
Bindaloo – Edellä mainituille lauantai yönä
Phal – Ääni joka kuuluu kun syöksyt pää edellä ravintolan akvaarioon maistettuasi annosta

Kunnioittavasti

Michael Barn

Itseään paremmassa seurassa

Matkoillani aika usein löydän itseni tilanteissa, missä tulee vanha koulutehtävä mieleen. 
”ympyröi se mikä ei kuulu joukkoon” yleensä se ympyröitävä on Mr. Stone. 

Olin pitämässä firmamme messuosastoa pystyssä Dubaissa. Punaruutuinen huivinsa hulmuten puhaltaa osastollemme Arabia kaveri. Kysyi muutaman kysymyksen ja jatkoi huivi hulmuten matkaansa. Hänen kiihdyttäessään matkaan kuulin kun huikkasi takakäteen, että assari tulee perästä. Eikä aikaakaan kun tummaan piukkaan pukuun pukeutunut sliipattu aasialais poika tuli paikalle. Otti numeroita ylös ja antoi Mr. Abdulrahman numeron minulle. Pyysi soittaman kun seuraavan kerran olen heidän kinkeripiirissään. 

Jonkun ajan päästä olin lähdössä retkelle ja huomasin, että olisi yksi iltapäivä vapaana. Päätin siis soittaa Mr. Abdullahille sopiakseni tapaamista kuten oli pyytänyt. Kävikin ilme, että hän oli perheensä kanssa lomalla täällä meidän kirkonkylässä ja halusi tavata minut täällä, kahden tunnin kuluttua. 
Näiden poikien kanssa on oppinut, että tapaamiset ovat silloin kuin heille sopii eikä koska minulla on ruokatunti ohi tai sopii minun työaikaani. Kello on varsin turha kapistus, kuin myös kaikki työajan seurantaan liittyvät toimet!

Kun olin saanut itseni taas sullottua Dresmannin pukuun ja sompattua itseni Sheikin hotellille sovittuun aikaan. Olikin hänellä päiväunien aika, pyysi odottamaan pari tuntia, jotta saa unet pois päiväjärjestyksestä. Aika kuluu nopeasti kaffin ja internetin avulla. 

Viimein olimme saaneet unet nukutta ja löysimme toisemme kaffilasta. Siinä tervehdimme toisemme ja lähetimme hänen vaimon lapsineen shoppailemaan. Sheikillä oli siinä jo toinen palaveri käynnissä, liittyen kulta ja jalokivi kauppaan. Libanoni - Ruotsalais taustainen jalokivi kauppias houkutteli Sheikkiä investoimaan nimekkääseen jalokiviketjuun. Kuuntelin sujuvasti, eihän sitä tiedä vaikka oppisi vielä kivi kauppiaaksikin. 

Siinä samalla tähtemme otti ja soitti parit puhelut järjesti kolmatta palaveria päälle siihen samaan hetkeen. Amerikkalaisten kultakauppiaiden tullessa, tarjouduimme me kaksi siirtymään sivummalle, jotta hän voi tehdä kultakauppansa. Sheikki torjui tarjouksemme vaan pyysi meitä jäämään paikalle edustamaan häntä arvioidaksemme jenkkien kompetenssin kultakauppiaina. 
Siinä oli Sheikin Dream Team kasassa tekemään muutaman kymmenen miljoonan kultakauppaa Jalokivi kauppias sekä pohjanmaan kasvatti, jonka ainut tuntuma kultaan on emännälle ostettu halvin alennusvihkisormus Vaasan torilta. 
Amerikkalaiset kultakuumeen juoksuttamat miehet tulivatkin paikalle, puvuntakki poheemisti repsottaen he kaivoivat ruttuisia A4 papereita povaristaan ja esittelivät Sheikille täysin "riskitöntä" investointi mahdollisuutta. Taisi toisella olla hengessä hieman ilokaasuakin, rohkaisuksi nautittuna. Sinänsä hupaisi tilanne alkoi ottaa omia käänteitä kun kauppiaat siinä Sheikkiä käännyttäessään aina välissä menivät jutuissaan sekaisin ja ristiin, joita yrittivät korjata keskenään tapellen. 
Palaverin päätyttyä Dream Teamimme antoi Sheikille varoittavan lausunnon näistä kauppiaista. 

Siinä kohden ajattelin, että jokos nyt olisi minun palaverini aika johtajamme kanssa, mutta siinä kohtaan kävikin ilmi, että hänen yksi kolmesta kännykästään oli joutunut hukkaan ja varastettu edellisen palaverimme aikana. Niinpä aloimme ratkomaan tätä rikosta ihan porukalla. 
Siinä kuljimme valtavan kauppakeskuksen käytäviä läpi löytötavaratoimistossa, turvakameroiden nauhoja katsomassa, poliisi asemalla, kaffilla, kummakin perhekuvia katsellen kännyköistämme sopien dinneriä perheidemme kesken ja taas sama kierros uudestaan muutamaan kertaan. 

Palaveri jäi silloin pitämättä, mutta saimme kulumaan kokonaisen iltapäivän ja illan yhdessä. 

”Mr. Stone meidän piti tehdä businesta, mutta meistä tulikin kavereita.”
Sheikh Abdulrahman  

Ystävyydestä kiittäen, Marcus Stone

ps. Sheikin nimi on muutettu, kuva lavastettu ja kuvan henkilö kääritty huiviin, kirjoittajan henkilöllisyys avoin

maanantai 29. syyskuuta 2014

Se Raja

Elämässä pätee ilmiö nimeltä Se Raja. Esimerkiksi meidän kerrostalomme D- kerroksen käytävässä ja ovivahdin korvakäytävässä kaikuu silloin tällöin lause: ”Nyt meni sen rajan yli!”. Tuolloin kuuluu jokaisen kuulolla olevan kunnioittaa tilannetta asiaan kuuluvalla hartaudella. Tilanteeseen päädytään yleensä se vuoksi että teinit, joille termin käyttö siis yleensä suunataan, eivät ole vielä siinä ihmiskehityksen vaiheessa että kykenisivät soveltamaan niin sanottua tilannetajua. Tällöin on vääjäämättä edessä kriisi joka tavanomaisesti johtaa etuisuuksien, yleensä siis nettiajan vähenemiseen tai poistumiseen määräajaksi. 

Se Raja voi tulla vastaan myös kodin ulkopuolella ja usein aivan yllättäen. Tällöin avainasemassa on kyseisen, rajatilaan joutuneen henkilön tilannetajun olemassaolon lisäksi vastapuolen reaktio. Nämä seikat nimittäin määrittelevät sen, kuinka syvälle ”tiloihin” joudutaan. Matkustavaisille ja muilla mailla asuville henkilöille tulee välillä vastaan tilanteita, joissa kulttuurien yhteentörmäys aiheuttaa ”tilanteen”.   Itsekin olen valitettavasti joitakin kertoja tämmöistä ollut todistamassa.  Joskus olen itse kohdannut oman ”rajani” ja joskus olen itse aiheuttanut jonkun toisen henkilön rajan vastaantulon. Olenpa ollut silloin tällöin myös sivusta seuraamassa toisten henkilöiden rajojen kalistelua. Tässä yhteydessä tulee vääjäämättä mieleen isomman puoliskoni kanssa Intialaisen vuoristokylän postikonttorissa viettämäni ikimuistoiset hetket aika monta vuotta sitten. Tuolloin postivirkailija, joka muistutti lähinnä ”Uuno Turhapuroa rautakaupassa”, sai byrokratioineen puoliskolta veret kiehahtamaan ja minulta seisahtumaan. Kerrottakoon tässä yhteydessä vain se, että tilanne päättyi kahden paketin yhteen teippaamiseen ja kokonaisen postimerkkiarkin liimaamiseen teipatun paketin kylkeen viereisestä ”gudigudi-” eli sekatavarakaupasta haetuilla liimalla ja teipillä. Paketti näytti varmasti eksoottiselta saapuessaan Suomeen. 

Lähihistoriassa on myös tapahtunut niin että eräänä kuumana, aurinkoisena päivänä olin itse syypää toisen henkilön ”rajatilakokemukseen”. Luulenpa kuitenkin että taustalla oli jo aikaisemmin tapahtunut kohtaaminen, johon minulla ei ollut mitään osuutta, mutta satuin ilmaantumaan pikkumaisine tarpeineni siihen rakoon jossa oli enää vain vähän tilaa ennen ”Sitä Rajaa”. Toinen osapuoli, jonka rajan siis kohtasin oli taksikuski. Olin joutunut eräästä syystä menemään taksilla klinikalle jossa jalastani poistettiin ompeleet. Operaatio ei ollut iso ja kotimatka oli melko lyhyt, mutta koska ulkona oli noin 43 astetta ja aurinko paahtoi, minulla oli lapsi mukana ja olisin joutunut ylittämään useamman monikaistaisen tien, päätin pikkumaisuuksissani mennä taksilla. Taksit ovat täällä melko edullisia ja niitä on helppo pyydystää tien sivussa seisomalla ja huitomalla kun sellainen menee ohi. Heti taksiin noustuani huomasin kuitenkin tehneeni virheen. Vahvalla Pakistanilaisella korostuksella puhutulla englannilla sain tietää että näin lyhyt matka pitäisi kävellä eikä vaivata taksiparkaa. Kotimatkamme oli nopea ja vähäsanainen. Tunnelin seiniä hipovan kaasuttelun ja parkkihalliin kaahaamisen jälkeen olin tyytyväinen että matka ei sen pidempi tämän herran kyydissä ollutkaan. Parkkihallissa aloin ojentaa rahaa. Mukaville taksikuskeille pyöristän yleensä ylöspäin mittarin ilmoittaman summan. Tällä kertaa summa oli tasaluku ja kuski ei ollut mukava joten annoin sen. (Myönnettäköön että olin itsekin jo melko ärsyyntynyt.) Siitäkös kuski kimpaantui ja alkoi huutaen selittää että tämmöinen peli ei vetele että tasaluku maksetaan. Niinpä ojensin lisämaksun johon kuski tyytyi ja renkaat vinkuen kaasutti pois. Pääsin tyttärineni turvaan kauhutaksista ja olin tyytyväinen että tämmöisiä kuskeja osuu kohdalle vain harvoin. Siinä oli kuskilla tikkuinen työpäivä mikäli jokaiselle kaupungin blondille veti hertsat. Rajatonta päivää kaikille! 

Mary Stone


sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Absoluuttisesti sinun

Kerrostalokompleksimme uima-allas on etenkin viikonloppuisin melko täynnä porukkaa. Allasalueella sijaitsee myös ravintola, joten altaalle valuu aamupäivän tunteina myös paljon muitakin kuin asukkaita. Siellä loikoilee niin satunnaisia turisteja kuin muualla kaupungissa asuvia ihmisiä.  Kansallisuuksien kirjo on myös todella monimuotoinen. Täällä on tiukka alkoholipolitiikka, joten kotona ei joka reiska voi kallistella ilman erityistä lupaa. Pihassamme sijaitsevassa ravintolassa kuitenkin alkoholia tarjoillaan ja silloin tällöin muuten varsin hillityssä ympäristössä jollakin lähtee niinsanotusti mopo käsistä. 


Kerran osuin hissille yhtäaikaa julmetun kokoisen blondin Vladimirin kanssa. Valtsulla oli vaikeuksia osua siitä ovesta sisään joka oli auki. Parin yrityksen jälkeen se onnistuikin ja ei muuta kuin seuraavalle esteelle, sisäovelle  jonka nepalilainen ovimikko syystäkin kiirehti avaamaan. Valtsu oli valitettavasti unohtanut että hänellä oli tänään lastenkaitsentavuoro, joten kaksi suloista, vaaleaa tyttölasta yritti pysyä isänsä perässä minkä kerkesivät. En ollut varma mahtuisinko samaan hissiin Valtsun egon kanssa joten odotin seuraavaa. 

Toisen kerran olimme juuri löytäneet hyvät paikat altaalta kun suoraan edessämme alkoi kiusallinen mutta huvittava näytelmä. Paikalla oli kaksi pariskuntaa; blondi +mies sekä brunette +mies. Ilmeisesti brunette oli ehtinyt jo sammuttaa janoaan sen verran että ajautui riitaan blondi+ mies yhdistelmän kanssa. Jälkimmäiset pysyivät tilanteessa rauhallisina ja yrittivät pitää matalaa profiilia, mutta brunetella oli sen verran kupoli tullut täyteen että katsoi parhaaksi vakuuttaa niin kovalla äänellä kuin kurkusta lähti että hän ei suinkaan ole yleinen nainen kuten koki blondin+ miehen vihjailleen. Siinä vaiheessa ympärillä oleva kansa, jota oli siis todella runsain määrin paikalla, alkoi kiinnostua tilanteesta. Brunette päätti pahentaa tilannetta solvaamalla vieraitaan lisää ja käymällä blondin kimppuun, johon mies ehti väliin. 

Siihen mennessä brunette oli havahtunut siihen että ympärillä olevat ihmiset olivat hiljentyneet seuraamaan tilannetta ja yksi Birgitta myös kuvasi näytelmää kännykällään. Hän katsoi siis parhaaksi vetää viimeisen oljenkorren kehiin ja ilmoitti kovalla äänellä asuvansa alueella ja marssi vartijan puheille vaatien tätä poistamaan blondin miehineen alueelta. Blondi ja mies olivat kuitenkin siinä vaiheessa jo pakanneet kimpsunsa ja poistuivat takavasemmalle.  Siinä ei varmaan hetkeen aikaan pariskunnat toistensa luona kyläilleet. 

Hiljainen kärsijä tilanteessa oli kuitenkin bruneten mies, joka vaimokkeensa poistuttua paikalta piti tilannetta seuranneelle kansalle lyhyen puheen, jossa kertoi kuinka ihmisen luonne muuttuu aivan toiseksi alkoholin vaikutuksesta. Puheensa päätteeksi hän hyppäsi pää edellä altaaseen. 

Mary Stone



lauantai 27. syyskuuta 2014

O tempora, O mores

Moni asia on muuttunut näiden liki kahdenkymmenen vuoden aikana kun olen matkaa työkseni taittanut. Joku jopa parempaan suuntaan. Esimerkiksi, vielä yhdeksänkymmentä luvun lopulla Belfastissa kuului laukauksia ja räjähdyksiä kaupungilla ja lentokentällä sai metallinpaljastimen lisäksi ilmaisen kokovartalohieronnan mennessä ja tullessa. Nykyään sielläkin meno on kuten muuallakin, ihmiset ahtautuu apaattisena lentokoneeseen ilman ylimääräisiä harjoitteita.

Turvallisuuden tunnetta lisää kuitenkin pysyvyys. Tätä pysyvyyttä parhaimmillaan edustaa rajavartiolaitos. Rajavartijan tunnusmerkit Suomessa ovat sataprosenttinen takakireys otsasta kantapäähän, huumorintajuttomuus ja maksimissaan kahdenkymmenen sanan sanavarasto. Joitain vuosia sitten tätä ammattikuntaa koeteltiin median toimesta televisiosarjalla ”Passi ja hammasharja”. Ei ollut ihan yksi eikä kaksi kertaa kun kuulin jonossa sanottavan; ”tässä on passi, hammasharja on laukussa”. Siinä kohtaa rajavartijan ammattitaidon kauneus tulee esille; hitaasti pöydästä nouseva katse ja äänetön jäätävä tuijotus vilkasti kummasti asiakkaan suolen toimintaa ja anteeksi pyyntöjä mutistiin lasin taakse.

Mutta ilmeisesti tämän ammattikunnan koulutuksessa on myös globaaliutta, sillä samaa toimintatapaa esiintyy muuallakin. Viime kesänä matkustin Amerikan Yhdysvaltoihin. Olen tottunut siihen, että siellä maahantulossa sattuu ja tapahtuu, monesti on saanut kaivaa jos jonkinlaista paperia esille todistaakseen etten ole tulossa syömään pysyvästi heidän hampurilaisiaan vaan kyseessä on vaan ihan pikavisiitti. Lentokoneessa tapasin Pasi ja Viivi nimisen nuoren pariskunnan. Pasi ja Viivi olivat ensi kertaa matkalla Amerikkaan ja odotukset olivat korkealla. Kahden viikon aikana piti nähdä monenmoista ja saada unohtumattomia elämyksiä. Ainoa ongelma oli se, että aikataulu oli tiukka ja itse asiassa heti maahantulotarkastuksesta piti kiirehtiä maan sisäiselle jatkolennolle. Lento oli hieman myöhässä ja kentällä passintarkastuksen jono oli pitkä ja eteni tuskallisen hitaasti. Yritin rauhoitella Pasia, joka vilkuili kelloaan ja liikehti hermostuneesti, jatkolento lähtisi jo pian.


Jono kiemurteli ja eteni kunnes olimme lähellä tarkastuspisteitä. Näitä on vierekkäin useampi ja yksi rajavartija ennakko järjestelee ihmiset jonoon omien pisteidensä taakse. Minut järjestettiin pisteelle 15 ja Pasi ja Viivi viereiseen 16 jonoon. Huomasin välittömästi että kyseisen 16 jonon kärjessä oli herra Ahmed Ahmed Pakistanista kaksitoista päisine perheineen. Hetken kuluttua myös Pasi sen huomasi, 16 jono ei liikkunut, ilmeisesti herra Ahmedin maahantuloaikeissa oli löytynyt arveluttavia piirteitä. Toiminnan miehenä Pasi kysyi virkailijalta kohteliaasti voisivatko he vaihtaa jonoa, koska kiire jatkolennolle oli jo kova. Virkailija ammensi sanavarastostaan arvatenkin vakiovastauksen, ”Sir, nobody changes the line”.

Uskon Pasinkin jälkikäteen ymmärtäneen, että tuo olisi ollut se niin sanottu kriittinen piste, mihin asia olisi pitänyt jättää. Mutta sillä hetkellä Pasin impulsiivisuus vei voiton, hän astui askeleen eteenpäin ja kysyi uudelleen, emmekö tosiaan voi vaihtaa jonoa. Näin virkailija katseessa välähtävän, kun hän valitsi tilanteeseen sopivan vastauksen ”Step back now, Sir!” samalla hamuten lonkallaan olevaa pippurisumutetta. Yritin viittoilla Pasille, mutta turhaan. Pasi pysyi paikallaan ja aloitti argumentoimaan ”But…”. Seuraavien hetkien tapahtumista minulla ei ole selvää kuvaa, kaikki tapahtui niin nopeasti. Näin vaan, kun jostain taustalta ilmestyneet rajavartijat olivat silmän räpäyksessä tainnuttaneet Pasi paran, laittaneet hänet käsirautoihin ja nyt pohjan poikaa vietiin takahuoneeseen sandaalit maata viistäen.

Se oli viimeinen kerta kun näin Pasin ja Viivin. Uskoisin että heidän jatkolennollaan oli kaksi tyhjää paikkaa, mutta samalla arvaan, että se heidän kaipaamansa unohtumaton elämys, se saavutettiin.

Kun on vähän valtaa, käytä se tarkasti.

Kunnioittavasti,


Michael Barn

perjantai 26. syyskuuta 2014

Hanskat ilmassa

Koolle oli kutsuttu työmaapalaveri, meillä on tuolla projektin työmaalla näitä palavereita aina parin viikon välein. Virallisesti noiden palavereiden tarkoitus on pitää projektimme kaikki elementit aikataulussa ja ennakoida tulevia ongelmia, siinä kuitenkaan mitenkään onnistumatta.

Tulevia ongelmia toki on paljon, työmaalla on 32 000 rakennusmiestä tekemässä samaa rakennusta. 90% näistä ei osaa yhtään mitään, vaan lyövät varasalla siitä kohtaa mistä työnjohtaja sanoo. Valtava muurahaisarmeija yhdessä kyvyttömyyden ja välinpitämättömyyden kanssa, he saavat paljon purettavaa aikaiseksi. Onkin arvioitu, että tuosta 32 000 miehestä varmaan n. 5000 purkaa perässä sutta ja sekundaa mitä kaverit on edellispäivänä tehneet.

Projektinjohto koostuu aika pitkälle palkintoviran saaneista Egypteistä ja Pakistaneista. Kukin meistä on oman kulttuurinsa kasvatti ja sen mukaisesti käyttäydymme myös työpalavereissa. Lähes jokainen palaveri alkaa sillä, kuinka veljet Egyptistä kertovat kuinka huonoja me Suomi pojat olemme ja kuinka ihan kaikki on meidän syytämme. Kun olen kuunnellut tämän vuodatuksen, olen aina varannut mukaani jokin vähän hankalamman kysymyksen heille. Sen kun esitän, kysytään minulta heti perään kuinka perhe voi. Ideana on se, että kukaan ei vastaa toisen kysymykseen kunhan kukkoilemme jonka jälkeen kaikki on hyvin.

Olimme aloittamassa tätä rutiini palaveria, koska tämä palaverin oli minun vastuulla olevaa projektin osaa varten, koitin vetää tuota palaveria.
Sovittuun klo 10:00 mennessä oli paikalle saapunut, minä ja minun insinöörit. Kaikki muut 30:stä hengestä olivat vielä tulossa. Puolessa tunnissa lähes kaikki olivatkin jo päässeet neukkarin pöydän ympärille, toki MEP – Managerilla oli tänään Känkkä Ränkkä päivä. Istui ja mökötti omassa toimistossaan. Onneksi kotona on noita varhais teinejä, joiden kanssa on oppinut mairittelun, lahjonnan ja kiristyksen lahjomattoman voiman. Sieltähän sekin johtaja saatiin neukkariin, kun vähän leuan alta kutitti.
Palaveri pääsi alkuun ja sain ensimmäisen asian käsiteltäväksi, mutta sitten tulikin taas ryppy rakkauteen. Känkkä Ränkkä Managerimme hermo petti, sai vastaiskun toiselta työmaapäälliköltä, sitten Egyptiläiset kaverimme päästivät itsensä estoistaan vapaaksi. Tässä vaiheessa kommunikointi kieli oli vaihtunut Arabiaksi, joten pääsin seuraamaan äänekästä performanssia.

Veljet takoivat ensin nyrkeillä pöytää, kovan älämölön tahdittamana. Tiekoneeni hyppeli neukkarin pöydällä tahdissa nyrkkien iskeytyessä pöytään. Seuraavassa hetkessä nämä harmaapäiset palkintoviroissaan olevat johtajat olivatkin pystyssä valmiina lyömään toisiaan nyrkillä silmään. Siinä he tanssahtelivat pitkän pöytämme ympärillä ja meidän kaikkien 30:nen muun miehen seuratessa kumpi on kanveesissa ensimmäisenä. Taisi siinä muutamat meistä jo hiljaa alkaa lyömään vetoa ottelun voittajasta.

Viimein pari kaveria poksautti joitakin lisärintakarvoja itselleen, nousivat ylös ja kantoivat kainaloista nostaen esimiehensä ulos neukkarista.

Pikku yskäisy, kurkku selväksi ja takaisin tuohon kesken jääneeseen käsiteltävään asiaan.

-Marcus Stone-

torstai 25. syyskuuta 2014

Olga

Hyvää iltaa, innokas fanikatraani, Rose ja Arthur sekä Snow. Unohtamatta tietenkään parempaa puoliskoani Windyä. Saimme alkuviikosta viimeisteltyä ystäväni herra Stonen kanssa kirjoitussopimuksen, jonka turvin tulen kirjoittamaan vieraskynän ominaisuudessa tälle palstalle löyhästi matkailuun liittyviä kokemuksiani. Niitä on ehtinyt kertyä jonkin verran ja tuntuu että omalle kohdalle on osunut aika usein sitä "huonompaa hiihtokenkää" että eiköhän siitä riitä jaettavaksikin asti.

Näin aluksi haluan lähteä liikkeelle tuoreella tarinalla tältä viikolta. Olin siis herra Stonen luona rekrytoitavana ja olin valinnut asuinpaikakseni hyvätasoisen hotellin. Sitähän se toki olikin, pääsääntöisesti. Hotellin omistaja oli kuitenkin Venäläinen. Myös henkilökunta ja 95% asiakkaista edusti kyseistä kansakuntaa, joka aamu iloisesti tervehtien "Dobry Den" johon minä vähintään yhtä iloisesti "Samaa vaan sullekin". Olen matkoillani pyrkinyt pitämään asiat asioina ja yritän suhtautua ihmisiin ihmisinä enkä ennakkoluuloisesti kansakunnan mukaan. Venäläisten kohdalla kuitenkin joskus tämä periaate tahtoo unohtua ja suhtautumisesta tulee, no, varauksellista.


Kun menin ensimmäistä kertaa huoneeseeni huomasin olevani vailla internet yhteyttä. Koska siihen koukkuun on itsensä pujottanut, lähdin takaisin respaan katsomaan mitä asialle voisi tehdä. Hotellin vastaanotossa oli töissä muuan Olga, jonka harvahampaisen hymyn tulisin muistamaan pitkään. Dialoogimme sujui jokseenkin näin:
Minä: Anteeksi, onko mahdollista saada huoneeseen internet yhteys?
Olga: Kyllä se onnistuu, valitettavasti meillä on ainoastaan kaapeliyhteys. Oletteko kauan vieraanamme että voimme valita teille parhaiten sopivan paketin.
Minä: No, olen täällä kolme yötä.
Olga: Entä tuletteko käyttämään internettiä montako tuntia yhteensä tuona aikana?
Minä: Varmaan sellainen 4-5 tuntia.
Olga: No siinä tapauksessa paras vaihtoehto on 24h pakettimme. Voitte käyttää internettiä 24h seuraavan viikon ajan. Se maksaa 40 euroa.
Minä: No, tuota, on kyllä hieman kallista. Eikös se pitäisi olla ilmainen tämän tason hotellissa. Mutta laitetaan nyt sitten se.
Olga: Valitettavasti 24h pakettimme on kuitenkin lopussa. Meiltä löytyy tunnin paketti hintaan 25 euroa tai viikon paketti hintaan 100 euroa.
Minä: Siis.. ?
Olga: Että kumpiko laitetaan?
Minä: Anteeksi mutta kuinka se voi olla "loppu" jos kuitenkin sitä voi käyttää tunnin tai viikon?
Olga: Se nyt vaan sattuu olemaan väliaikaisesti loppu. Mahdollisesti saamme niitä huomenna lisää.
Minä: Mutta mutta kun en nyt ymmärrä että kuinka...
Olga: Se on loppu, kaput. Mutta suosittelen tuota tunnin pakettia. Tulette sitten tunnin välein tänne ostamaan uuden tunnin paketin ja kenties huomenna voimme myydä teille 24h paketin.
Minä: Mutta kun en minä halua käydä täällä tunnin välein, enkä ostaa 100:n euron pakettia. En kyllä vieläkään ymmärrä...
Olga: Meillä on nämä kaksi vaihtoehtoa, että kumpiko laitetaan?
Minä: Hyvä Olga, sovitaan että valitsen sen kolmannen vaihtoehdon ja katson sitten vaikka telkkaria.

Tämä reissu sujuikin rattoisasti ilman internet yhteyttä, onneksi ohjelmaa riitti työn puolesta sen verran, että huoneessa loikoilu oli minimaalista. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

kunnioittavasti
Michael Barn

Taxi

Maailmassa on monenlaisia takseja ja vielä useammanlaisia taksikuskeja.

Kuwaitissa löytyi jo iäkkäämpi arvokkaan oloinen herra. Pituutta oli Ahmedilla reilut 2metriä. Mutta jotenkin hän sopi tuohon amerikan rautaansa, isoon lotjaan mikä toimitti taksin virkaa.
Matkamme alkoi tuttuun tapaan, kyselemällä jokaiselta parkkipaikalla seisovalta tunteeko kukaan osoitetta. Sitten laukut auton ruumaan ja menoksi. Ahmed sompasi lotjaansa menemään paikalliseen tyyliin yöpaita päällänsä.
Matkamme meinasi joutua heti kärkeen ongelmiin, koska yhteistä kieltä ei löytynyt. Kuskimme päätti korjata sanojen puuteen kovaan ääneen puhumalla, jos se pohjalaistollo ymmärtäisi Arabiaa kovemmalla volyymilla. Taisi hän läpsäistä pariin kertaan sormillenikin kun meinasin ihan omatoimisesti säätää ilmastointia.


Intiassa takseissa oppii rukoilemaan, jos sitä taitoa ei aikaisemmin ole oppinut. Siellä kuskin vaatimuksiin ei kuulu ajotaito, vaan ainoastaan tarve päästä kovaa odottamaan seuraavaan ruuhkaan. Siellä on joskus tullut vaihdettua kuski matkustajan paikalle ja ajettua itse kun ei sydän enää kestänyt jatkuvia, eipäs osunutkaan tilanteita.


Kohteliaita he ovat ainakin joskus, varsinkin yksi kuljettaja on jäänyt mieleen. Ajoimme vuoristotietä ylöspäin, tien vieressä ammotti satojen metrien suora pudotus alla olevan kylän asutuksen päälle. Kuskimme veteli urku auki, renkaat ulvoen kohti vuoren huipulla olevaan kaupunki.
Ilmeisesti kotikasvatukseen oli kuulunut oppi, että keskustelu kumppania katsotaan silmiin kun puhutaan. Tässä tapauksessa asiakkaan näkökulmasta tämä ei ehkä ollut hyvä tapa. Hän oli hyvin puhelias, mutta kun minä istuin takapenkillä ja autoa kun ajetaan siitä etupenkiltä, olisi hyvä pitää se katse tiessä.

Saudi Arabiassa taksiin istuminen onkin oma jumppansa. Ensin täytyisi löytää liikenteestä valkoinen taksi, jossa silmämääräisesti näyttäisi olevan auton kaikki pääkomponentit paikoillaan. Sitten taka-ovi auki ja pikainen nuuhkaisu, onko auton sisäaromit sitä luokkaa, että siinä pysyy tajuissaan seuraavat 30min? En ole vielä päässyt selville, mitä ne näissä autoissaan kuskaavat, mutta välissä autossa on niin väkevät aromit, että siellä ei vain pysy tajuissaan.

Istahdin taas taksiin Saudeissa, kuski näytti olevan Pakistani ja aloimme siinä toimitella. Hän esittäytyi Mohammed Pakistanista, sieltä pohjoisesti, siis Taleban.

Silloin minullakin mielenkiinto heräsi, aloin jo katseellani tarkkailla pullottaako kaverin paidan kauluksesta kenties sytytyslangat. Talebanit ovat kuulemma niitä oikeita uskovia, kaikki muut vain pelleilee uskonsa kanssa.

Siinä ajelimme ja rupattelimme aiheesta vähän syvällisemmin. En vain päässyt irti siitä ajatuksesta, että täytyyhän tuolla Talebanilla nyt jokin, edes pikkuinen pommi olla matkassa. Onhan hän niin tosissaan sen uskomuksensa kanssa.


Fräntin Saara Lapualla koulussa aikoinaan opetti, että ei ole olemassa tyhmiä kysymyksiä, samalla kun kuulakärkikynällä sua ottalle kopautti.


¨Mohammed kun sä oot kerta tosi Taleban, niin nyt sulla on elämäsi tilaisuus.¨
Siinä kohtaan olin saanut Mohammedin kaiken huomion itselleni meinasi jo ajaminen unohtua.

¨Sulla on nyt kyydissä tosi kristitty, eikö olis aika laittaa pomminjohdot yhteen ja räjäyttää tämä koko taksi taivaan tuuliin.¨


Mohammed kattoi mua ensin epäuskoisen näköisenä, ei kukaan voi olla noin pöljä, että tommosta ehdottaa. Sitten pyrskähti nauramaan, hörötyksensä lomasta tuumas, että oon kuulemma ihan sakia. Määränpää löytyi, Mohammed ei hallunnut ottaa maksua olin kuulema maksanut matkani sakeilla jutuilla.

Kiitos Mohammed ilmaisesta matkasta.

- Marcus Stone -

       



sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Burana, ei kuitenkaan

Pukeutuminen, se on hankalaa se. Pohjanmaalla kasvaneena ei ole äidin maidossa tullut taitoa laittaa oikeanväristä ruutupaitaa harmaiden upslaaki housujen kanssa.
Pariisin herrojen huivin käyttö on hieman vierasta tällaiselle maalaistollolle.
Meilläpäin pukeutumis kasvatus rajoittui lähinnä siihen, että opittiin laittamaan housut jalkaan niinpäin jotta julppi tuli eteen. Muu oli kaikki turhamaista akkojen hommaa.

Varmaan kaikki tietää tunteen, kun astut tilaan ja huomaat seisovasi siellä ainoana nokian kummisaappaat jalassa. Siinä koitat potkia kummikenkies kärkiä ravasta puhtaaksi.
Mittapukuihin pukeutuneet metroseksuaalit arvioivat sinua, omien lakeerikenkiensä loistaessa kilpaa heidän hiusrasvanssa kanssa.

Kun tulin ensimmäisiä kertoja tänne hiekkalaatikolle, antoi minulle yksi metroseksuaalli herra neuvon. Pitää kuulema pukeutua Hugo Bossin pukuun, joku merkki kello kädessä, samoin määrätty kynä rintataskuun ja oli herralla antaa nahkalaukunkin merkki mitä pitäisi kantaa mukanaan.
Ostoslistalle olisi kertynyt sen verran hintaa, jotta olisi tainut jäädä asunnon vuokra maksamatta useammalta kuukaudelta.
Etelä-Pohjanmaalla opitaan laittamaan julppi oikealle puolen selkärankaa, mutta samalla opitaan vahva itsetunto. Tiedetään että meillä on housut oikeinpäin jalassa, kaikki tuollainen Hugo Bosseillu on edelleen turhaa. Me tiedetään mitä osataan ja se saa piisata tälle maailmalle.



Olin lähdössä palaveriin asiakkaan luokse, kiinalainen urakoitsija oli kutsunut palaverin kasaan hänen projektipäälliköiden ja suunnittelijoiden kanssa. Piti kuulema pitää presentaatio heille.
Aamulla oli noussut vähän kuumetta, siinä lähdönpäihin ajattelen hoitaa kuumeen pois muutamalla Buranalla. Se oli muuten huono, siis todella huono idea.
Ajelin asiakkaan luokse ja saavuin sinne vähän etuajassa. Pikkutakki päälle ja sukellus +40C helteen läpi kohti neukkaria. Siinä kohtaa alkoi Burana pelata, odottelin palaveria alkavaksi hikikarpaloiden noustessa ohimolle. Helle ja aleneva kuume alkoi puskea hikeä ulos kropasta.
Ensin oli otsa vähän hiessä ja jo seuraavassa sekunnissa tilanne oli täysin poissa hallinnasta. Koitin pelastaa tilannetta, äkkiä takki pois ja ilmastoinnin alle seisomaan. Mitään ei ollut enään tehtävissä...

Kokoa mies ittes, takki kiinni ei ne mitään huomaa vain pientä kosteutta!

Kun kiinalaiset asiakkaat tulivat paikalle, hyvin huoliteltuina mittatilauspuvuissaan,
oli pohjanmaan kasvatti valmiina neuvotteluun. Ulkoinen hapitukseni toki näytti samalta kuin olisin juuri ylittänyt Persianlahden uimalla, pikkutakki tietysti oli ollut päällä koko uintimatkan.

-Marcus Stone-


lauantai 20. syyskuuta 2014

This is last call….

Lento matkustaminen on toimii samalla periaatteella kuin extruder puristin. Säiliöön laitetaan raaka-ainetta se puristetaan ruuvilla lämmitetyn muotin läpi ja meillä on kädessämme uusi muovinen kapusta. 
Kentälle sullotaan sekalainen joukko ihmisiä, heidät ajetaan kuin karja karsinoiden läpi oikeaan putkeen ja taas sama toistetaan käänteisessä järjestyksessä määrän päässä.


Kaikki ei aina malta odottaa määrän päähän saapumista vaan, varsinkin eräät kansallisuudet. He alkavat purkamaan omaisuuttaan käytävälle koneen vielä tehdessään ilmassa viimeisiä kaaroksiaan. Taisi joku huutaa koneessa sen lähestyessä Helsinki-Vantaata, että kapteeni hei, tämä herra jää jo Pasilassa pois. Oli idän mies mennyt laukkunsa kanssa oven suuhun odottelemaan pyörien maahan kosketusta. 


Toiset tulevat intoa puhkuen kentälle ja toiset katatoninen ilme silmissään valmiina vetämään pelastusliivien punaisesta narusta heti ensimmäinen ilma kuopan kohdalla. Meidän perheen lentokenttäkokemuksista voisi olla hupia monille tosi-tv ohjelman tuottajille. Suurimman osan näistä muistoista olen koittanut unohtaa tehokkoosti, lähinnä häpeästä johtuen.


Tulipa kerran vietyä lapset Intiaan ilman viisumia. Olin kyllä huomannut hommata itselleni ja vaimolleni viisumit. Maahan tullessamme passivirkailijan kommentti laittoi otsasuonen sykkimään kohtu reippaasti. 
”Sir, Welcome to India. You and your wife are welcome, but these children will not enter into country. ” 
Kerkesin siinä jo purkaa käsitykseni hänen moraalistaan sekalaisella Englannin ja Hindin mölinällä, kunnes tajusin perehtyä asiaan. Olin tosiaan hoitanut viisumit siten, että lapsille ei ollut leimaa. 
Poikamme otti tilanteen haltuun tavallaan ja leikkivät hippaa ja piilosta tullivirkailijoiden kanssa ja minä koitin keksiä perusteluja ja papereita kasaan rajaviranomaisten kanssa. Maahan päästiin, tosin helpompiakin tapoja on!


Erään kerran olimme vaimoni kanssa kahdestaan viikon matkalla. Paluulentomme oli keskellä yötä. Kentälle painelin omaan tyyliini takki leveällä rehvakkaasti, kuin omistaisin merkittävän osan Turkish Airlinesta. Check-iniä tehdessä, virkailija oli sitä mieltä että lentomme päivä on oikea, olemme vain kuukautta etuajassa kentällä. 
Olinpa sitten ostanut paluulennon seuraavalle kuulle. Vaimo veti matkalaukun istuimekseen, kaivoi ristikkolehden laukustaan. Kulmien alta kysyi vain, että mennäänkö tänään kotiin vai kuukaudenpäästä. 
Hei nehän myy todella hyvään hintaan yhdensuuntaisia lippuja 1,5:n tunnin päästä lähteville lennoille.


On ollut tilanteita missä kanssa matkustajat meinasivat vetään köniin kenttä henkilökuntaa kun lento oli myöhässä. Yhdellä lennolla tuli käräytettyä yksi huumekuriiri, alkoi kaverilla nousta lasti mahasta ylöspäin jossain tuolla taivaalla.  
Saipa kerran Intian yhdessä puskassa sydänkohtauksen yksi herra siinä vieressäni. Onneksi koneessa oli kolme lääkäriä, jotka pumppasivat kaverin käyntiin siinä käytävällä ja eikun kohti Delhiä.


Olen perinyt isältäni pultsari mangneetin. Menen minne tahansa, niin jostain kulman takaa kaupungin ainut ammatti alkoholisti löytää minut. Ja sitten hän seuraa minua kuin luotettavin seurakoira mitä kauppalasta löytyy. 
Olin lähdössä Istanbullissa kohti Intiaa, odotus aulassa oli satoja ihmisiä ja se yksi hörhö, miehen nähdessäni sanoin itselleni ääneen. Ihan varmasti tuo mies istuu minun vieressäni;) Koneeseen istuessani olin vähän ihmeissäni, kun istuin vieressäni olikin tyhjä. 
Olihan Mr Hörhö mennyt koneeseen minua ennen. Ei hätää, oli vain eksynyt koneessa business puolelle, onneksi henkilökunta ohjasin herran sinne minne kuuluukin, viereeni. 
Herra oli Italiasta, yhteiseksi kieleksemme osoittautui Hindi. Oli siinä ympärillä olevilla Intialaisilla hauskaa kun me toimiteltiin kumpikin toisillemme huonolla Hindillä. 
Matkamme ja ystävyytemme ei vain jotenkin tahtonut onnistua. Kone vielä kiertele Istanbulin kenttää ympäri löytääkseen rakoa taivaalta, kun Mr. Hörhö oli rinnuksissani kiinni valmiina ottamaan senkkaa nenästäni. 
Liekö syy kummankin huono Hindin kieli vai Mr. Hörhön kipeä omatunto, mutta hän sai sellaisen käsityksen, että pidän häntä huumeiden käyttäjänä. Hänen naftaliinin käytöstään en kyllä puhunut sanaankaan, vaan keskustelimme missä kumpikin asuu. Ennen nousua Mr. Hörhö irrotettiin rinnuksistani ja hän pääsi jatkamaan matkaansa koneen perällä remmit ranteiden ympärillä.


This is last and final call for flight from Jeddah to Dubai. 
 Pitää siis taas juosta, jotta ei tule vietettyä viikonloppua täällä kentällä.


-Markus Stone-




Ammoniakin katkuinen sämpylä

Lentämisestä on tullut osa jokapäiväistä elämääni. Lapsena pyöräiltiin sujuvasti nopsalla Näpsälle ostamaan yksi merkkari. Nykyisin lentäminen on osa viikko rutiineja. Ehkä siitä johtuen meinaa unohtua pakata laukku matkalle tai ei aina tahdo edes huomata kertoa lapsille minne maahan sitä isä on huomenna menossa.

Taisin olla viime Haj seasonin aikoihin matkalla kohti Jeddaa. Olin saanut paniikki hälytyksen projektin työmaalta seuraavaksi aamuksi työmaapalaveriin. Illan kuluessa koitin järjestää lentoja itselleni seuraavaksi aamuksi, pääkonttorilta buukkasivat minulle jo Emiratesille A380:sta business luokan lipun. Siinä kohtaa tuli ihottumaa, ilmeisesti vuodet Vaasassa ja paljo Laihian ohi ajaminen ovat vaikuttaneet, en pitänyt itseäni sen lipun arvoisena, vaikka toisen rahoilla olinkin matkassa.
Pihu löytää aina ratkisun ja niimpä seuraavana aamuna istuin halpalento yhtiön lennolla kohti Jeddaa. Matkaseurani tulikin Pakistanista taisi heistä ihan jokainen olla ensimmäistä kertaa lentohärvelissä. Heistä kukaan ei puhunut sanaakaan englantia ja lentoemot ei kukaan Urdua. Intian basaareilla oppimani muutama urdun sana nostikin minut yhdeksi koneen tärkeimmistä henkilöistä, ei koneessa oleva ainoa pikkutakkini.

Pyhiinvaellus kaapuihin kääriytyneet matkakumppanini lähettivät koneen nousuun 199 päisellä yhteisrukouksella, taisi heillä tulla siinä luettua puoli koraania ulkomuistista. Minä olin tavallani tyytyväinen, että olin saanut koneen ensimmäisestä rivistä käytävänvierestä paikan, enkä sieltä matkaa jo muutaman päivän tehneiden kylänmiesten aromien keskeltä.
Sehän on selvä, että kun kone on taivaalla. Alkaa siellä aina välittömästi ralli vessaa kohden. En kyllä tajua, että onko ihmisillä rakkoa ollenkaan vai aiheuttaako joillakin koneen paineen muutoksen sen, että neste valuu päästä heti alas. Mutta WC on kovassa jonotuksessa heti. No niinhän nämä minun Pakistani kylästä tulevat 199 matkakumppaniakin, iho ihoa vasten jono pystyyn.
Siellä mistä he tulevat ei ole käytössä tätä meidän ylellistä WC:n luksus tuotetta wc-istuinta. Kyykkyminen siihen kohtaan missä hätä tulee on se luontevin tapa hoitaa asiat pois.
Ensimmäinen kaveri sai viimein tuon hankalan WCn oven auki ja itsensä sullottua sinne sisään ja viimein oven lukkoonkin. Osuma tarkkuus ilmassa oli ilmeisesti hieman heikkoa, koska pikapuolin oven kynnyksen alta alkoi virtaus. Lentoemot onneksi ovat koulunsa käyneet ja WC pestiin nopeasti ja seuraava jonosta sisään. Kuinka ollakkaan taisi ilmakuopat yllättää tämänkin rouvan.
Tässä vaiheessa jo ounastelin, että jäljellä olevat 2 tuntia tulee olemaan mielenkiintoiset. Sämpylää mutustellessani sai jonosta vuoron vähän iäkkäämpi rouva. Jälleen tutut ongelmat oven mekanismien kanssa, mutta suostuihan sen ovi viimein aukeamaan. Onneksi isulla oli tullut mukaan aikamies poikansa, joka ratkaisi tämän oven arvoituksen. Isu oli sen verran rennolla päällä, vai liekö painetta kertynyt sen verran oven kanssa taistellessa, että hän päätti hoitaa toteutuksen kotikylän tyylillä. Ilmeisesti turvalisuus syistä hän päätti jättää tuon hankalasti aukeavan oven täysin sepposen selälleen. Helmat ylös, välihousut alas ja kyykyyn siinä kohtaan kaikki järkevät olisi sulkeneet silmänsä ja huutaneet täyttäkurkkua apua, mutta mitäs me hidasälyiset? Sämpylästä iso pala suuhun ja seurataan tilannetta kuin liigakauden loppuhuipennuksia Antero Mertarannan laskiessa sekunteja.     
Isulla sattui kyykistyessään osumaan suorasuuntaus avonaista ovea kohden. Aikamies poika koitti suojata housunpulttujaan tuolla avonaisella ovella, sillä seurauksella, että suihku osui paineella oveen sopivassa kulmassa muodostaen kosken koneen etukäytävälle. Siitä koski lähti virtaamaan kohti matkustamoa imeytyen viimein istuimeni eteen plyyssi mattoon. Vanhasta ihmisestä tulee hyvin paljon nestettä ja isolla paineella!
Hommat hoidettu totesi isu, veti välihousut ylös ja pää pystyssä poistui paikalleen. Aikamies poika seurasi äitinsä esimerkkiä ylväästi taapertaen äidin perässä paikalleen, mitä sitä ei äidin vuoksi tekisi?
Loppu matka mentiin istuinvyövalot palaen. Emot eivät ilmeisesti jaksaneet enään siivota konetta. Ehtotti yksi heistä minulle laskuvarjo hyppyä keskelle aavikkoa tuosta ammoniakin hajuisesta ilmahärvelistä.
Loppua sämpylää vastentahtoisesti pureskellessani, ammoniakkia jaloissani mietin miltä olisi tuntunut matkustaa Emiratesin business luokassa?
-Marcus Stone-