Tarinan kerronta

Meiltä on usein kysytty kuinka paljon tarinoissamme on faktaa ja kuinka paljon fiktiota. Lukija Hellanmaasta kysyy ”mitä nämä teidän jutut oikein on, meillä suurin tapahtuma on puimurista puhkee rengas”. Tämä on erittäin hyvä kysymys ja lähdenkin pohdiskelemaan sitä tässä teidän kanssanne.

Olemme kaikki olleet tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa. Hyvä suustansa, karismaattinen, sanavalmis, tuppisuu, hyssykkä, keskipiste, seinäruusu, hölöttäjä, harmaa varpunen. Näitähän piisaa. Kaikki ihmiset elävät omaa elämäänsä. Väitän tässä nyt; keskimäärin elämän tapahtumat ovat kaikilla kuitenkin yhtä mielenkiintoisia. On tietenkin ääripäitä, joku asuu erakkona lapissa ja on rampa ja sokea ja kuuro. Toinen kiipeilee torneihin ja kuvaa itseänsä roikkumassa yhdellä kädellä ja tippuu mutta sillä onkin base varjo. Mutta suurin osa on meitä John Doe tyyppejä jotka käy töissä, viettää vapaa-ajan perheen kanssa, harrastaa jotain typerää kuten melonta (anteeksi Marcus, mutta miksei vesiskootteri?). Miksi sitten toisille tuntuu sattuvan ja tapahtuvan? Istukaa tukevasti alas, kerron teille salaisuuden. Ei niillekkään mitään erikoista tapahdu. Kyse on vaan siitä kuinka asia esitetään.

Tarinan kertomisella on Suomessakin pitkät perinteet. Miettikää nyt vaikka Lönnrotia joka lähti keräämään Kalevalan tarinoita 1828. Lukekaapa muuten Kalevalaa, eihän tuollaista potaskaa voi kukaan selvin päin keksiä. Ja luuletteko että nuo tarinat on tulleet sanasta sanaan Lönnrotille noin. Ei-hän-nyt-toki. Siellä on sanottu ”meällä perkkas ukko havven, pyyssi keitemmän sithä keiton”. Elias poika sen sitten kirjoitti ylös ”Vaka vanha Väinämöinen veti veitsen huotrastansa, kyleltänsä kylmän rauan, jolla hauin halkaisevi, pahkovi kalan paloiksi. Itse tuon sanoiksi virkki: "Ken on nuorin neitosista, sepä hauki keittämähän murkinaisiksi muruiksi, kalaisiksi lounahiksi!" (Kalevala, runo 20)

Kaikki siis kiteytyy tähän. Täytyy osata liioitella sopivasti, kuitenkaan jäämättä siitä kiinni. Tarina pitää osata kertoa niin, että se on lukijalle kiinnostava. Sen pitää olla sopivan mittainen (terveisiä Waltarille – eikö sitä Sinuhea olisi saanut millään tiivistettyä?). Tarinan pitää rakentua jotain päämäärää kohti. Ja kun tämä päämäärä saavutetaan, lukijan pitää olla tyydytetty. Mutta samalla kylläinen ja nälkäinen, että haluaa lukea aina vaan enemmän tarinoita. Niin, tämä on se taito, joka joillain on ja toisilla ei. Lönnrotilla tämä taito oli ja yhdistettynä sopivaan määrään kärpässienen syöntiä, syntyi Kalevala. Ja teillä monella on varmasti lempikirjailija, häneltä tätä taitoa myöskin löytyy.

Mutta siis vielä vastaus tuohon lukijan kysymykseen faktan ja fiktion suhteesta. Minulla ja Marcuksella ei tätä taitoa ole, niinpä nämä meidän tarinat ovat kaikki totta.

Kunnioittavasti

Michael Barn

Lukijapostia

Hyvät blogin lukijat ja fanit. Olemme saaneet teiltä toimitukseen runsaasti postia ja kysymyksiä. Täytyy myöntää, että suuri suosiomme pääsi hiukan yllättämään meidät ja kohtasimme tyypillisen nopeasti kasvavan yrityksen ongelman, organistaatio ei tahtonut pysyä kasvun mukana. Olemmekin viime viikkoina suorittaneet rekrytointeja vahvistamaan joukkoamme, että lopulta pystyisimme parantamaan palveluamme Teille rakkaat lukijamme.

Esittelen tässä lyhyesti uusimmat jäsenemme. Professori Gary Hamel London Business Schoolista on nimitetty Hiekkaa Kengässä Ltd. Strategiseksi johtajaksi (VP Business Strategy). Hän kuuluu johtoryhmään ja raportoi CEO Marcus Stonelle. Tohtori Pentti Kouri Cayman saarilta on puolestaan nimitetty Hiekkaa Kengässä Ltd. Talousjohtajaksi (CFO). Hän kuuluu myös johtoryhmään ja raportoi yrityksen Taiteelliselle johtajalle Michael Barnille sekä hyväksyy tämän edustuskulut. Tässä yhteydessä haluan vielä kerran ilmoittaa Professori S. Hawkinsille; kiitos hakemuksista, älkää soittako meille, me soitamme teille.

Sitten sitä lukijapostia. M. Grönholm Inkoosta kysyy: ”Olen ajellut Citikalla ja Fordilla, mutta nopeus ei tunnu riittävän. Olisiko Morriksella vapaita tallipaikkoja?”. Hyvä M. Grönholm. Morriksen tallipaikkoihin on erittäin korkeat kriteerit ja Englannin parlamentin ylähuone käsittelee hakemukset kerran kymmenessä vuodessa. Seuraavana jonossa näyttää olevan joku Ranskalainen Loeb, never heard.

G. Ramsay Lontoosta puolestaan kysyy: ”Kirjoititte taannoin molemmat meduusasta. Oliko kyseessä kenties sama meduusa?” Vastaan tähän lukemalla otteen Hiekkaa Kengässä Ltd. laatukäsikirjasta. ”Mikäli joku tahi jotkut puree jotakuta johtoryhmän jäsentä tulee tämä kyseinen purija keittää ja syödä jonkun johtoryhmän jäsenen toimesta.”

H. Harkimo Helsingistä kysyy: ”Olen lähtemässä uudelleen maailmanympärys purjehdukselle. Ehdin jo hankkia purjeveneen, mutta ihastuin Marcuksen kanoottiin. Onko se myynnissä ja mitä luulette pohjaako se Suezin kanavalla?”. Jätän tähän vastaamisen CEO Stonen huoleksi.

Lapuan yläasteen opettajat ovat lähettäneet yhteisen kysymyksen: ”Ilmeisesti puhutte useita kieliä koska tulette hyvin toimeen paikassa jos toisessa. Voisitteko kertoa nykyisille opiskelijoillemme että on erittäin tärkeää opiskella kieliä!”. Hyvät opettajat. Puhumme maailmalla pääsääntöisesti Suomea. Olemme huomanneet että sillä pärjää yllättävän hyvin kunhan vaan muistaa vaihdella äänen painoa (huutaa). Lisäksi haluan huomauttaa, että peruskoulun oppilaita kutsutaan koululaisiksi eikä ”opiskelijoiksi”, joudun tästä valitettavasti vähentämään yhden pisteen.

Lopuksi haluan kiittää kaikkia Teitä lukijamme. Blogia lukemallahan olette hyväksyneet toimitusehtomme ja muodollisen kymmenentuhannen USD vuosimaksun. Organisaatiomuutosten myötä kulumme valitettavasti hieman nousivat, joten ettehän ihmettele seuraavassa laskussa olevaa uutta ensimmäistä numeroa.

Kunnioittavasti

Michael Barn

Egg can!

Tämä menee nyt vähän vanhojen muisteluksi, mutta onpa sitten valmiina materiaalia elämänkertaa varten. Kuten todettua asuimme rouva Barnin kanssa 90-luvun lopulla Englannissa. Tuolta ajalta on monia mieleenpainuvia muistoja, tässä niistä eräs.

Yrityksellämme oli eräs merkittävä asiakas Pohjois-Irlannin puolella ja vietinkin Belfastin seudulla suurin piirtein joka toisen viikon. Aika tuolloin oli jännittävää, Falls roadilla kuului vielä laukauksia ja tietyillä alueilla Springvalessa ei ollut turvallista liikkua. Englannista tullessa ja takaisin mennessä sai aina erityisen tarkastuksen lentokentällä, kummankin osapuolen ollessa hieman varautuneita toistensa kansalaisista. Työkalupakin kanssa matkustaessa oli aina sama rutiini, pakki auki, yleismittari päälle, taskulamppu päälle, meriselitys vatupassin toiminnasta ja sitten kaikki taas pakkiin. Joka viikko.

Tulin tutuksi erään Nelson nimisen vanhemman miehen kanssa. Nelson oli Man saaren ajot moneen kertaan kisannut mies. Muistona tästä oli vasemman jalan puuttuva polvilumpio. Hän kertoi ajaneensa pitkässä mutkassa noin satasta polvi maata lähellä kantaten. Muuten hyvä, mutta mutkan apex pointissa oli ollut kivinen rajapyykki. Auts.

No sinänsä onni matkassa kun ei käynyt pahemmin. Tuossa maailman vanhimmassa, yhä vuosittain ajettavassa kilpailussa, on tähän mennessä kuollut 240 ihmistä.

Olin taas kerran tällä asiakkaalla ja istuimme kahvilla koneenkäyttäjien kanssa. Heitä oli ollut viiden miehen ryhmä Suomessa koulutuksessa. Suurimmalle osalle Brittejä Suomi on hyvin eksoottinen ja kaukainen kohde, moni ei edes tiedä missä Suomi on. Kerrankin minulle tultiin esittelemään ihminen joka oli Hollannista, ilmeisesti minun olisi pitänyt tuntea yhteenkuuluvuutta toisen mannereurooppalaisen kanssa?

No, kyselin siinä miehiltä miten matka Suomeen oli sujunut. Kaikki oli kuulemma ollut vallan mainiota. Olivat nähneet luntakin, mikä oli mieleenpainuvaa. Ihmiset olivat olleet ystävällisiä ja puhuneet hyvää englantia. Vaistosin kuitenkin että tarinassa oli jotain mitä minulle ei haluttu kertoa. Lähdin tenttaamaan lisää mitä olivat pitäneet ruuasta kun aloin huomaamaan että sieltä löytyisi nyt joku puoli mistä ei oltu pidetty. Kukaan ei halunnut aluksi puhua, mutta viimein eräs kaveri takarivistä sanoi, että aamupalalla hotellissa kaikki oli muuten hyvää, mutta scrambled eggs (munakokkeli) oli hyvin erikoista. Kohteliaana miehenä Nelson tuli pelastamaan tilannetta kertoneensa pitäneensä munakokkelia juuri parhaana osana koko aamupalaa. Itse asiassa hän oli popsinut joka aamu noin kahden litran vetoisen vadin tuota mainiota herkkua, vaikkakin se tarjoiltiin kylmänä. Ihmettelin suuresti, koska mielestäni kokkeli piti olla kyllä hyvin samanlaista paikalliseen verrattuna. Lisää asiaa selvitettyäni se lopulta minulle valkeni. Nelsonin munakokkeli löytyy alla olevasta kuvasta!

kunnioittavasti

Michael Barn

Sintu

Urani alkuvaiheessa, yhdeksänkymmentä luvun lopulla, vietin kahden kuukauden unohtumattoman jakson talvisessa Espanjassa. Asuin suurimman aikaa Barcelonan eteläpuolella kauniissa uimaranta bungalowissa. Kaikki muuten hyvin, mutta kämpässä ei ollut muuta lämmitystä, kuin yksi pyörillä kulkeva öljypatteri. Kun yhdistetään kivitalo, yksinkertaiset ikkunat ja mereltä puhaltava hyinen tuuli nolla-asteiseen ilmaan, oli etelän loma fiilis kaukana. Lämpöpatteri sängyn vieressä kun nukkui, ja käänsi kylkeä puolen tunnin välein niin pysyi suht tasalämpöisenä koko yön. Vessaan piti mennä patteria mukana taluttaen kuten potilas sairaalassa tippapullotelineen kanssa.

Tuon jakson ollessa viimeisellä viikolla, tuli vielä komennus ”erittäin tärkeälle” asiakkaalle. Koneessa oli klappia ja supermies Suomesta oli saatava paikalle. Homma piti saada kuntoon ennen Suomeen lähtöä. Kaveriksi minulle tulisi senor Sintu, tuo parrakas viisikymppinen kaveri, joka oli juuri aloittanut firmassa. Jo automatkalla tajusin, että reissusta tulisi raskas. Sintu oli näes ollut joka paikassa ja tehnyt kaikki asiat vähän paremmin, enemmän, isommin jne. kuin minä. Tiedätte ihmistyypin, jos sanot käyneesi kuussa, hän on ollut siellä valukökässä Elviksen kanssa. Nämä konehommat Sintu myös osasi jo ennestään, eikä koulutuksia kuulemma tarvinnut. Puhetta tuli, ei tarvinnut kuin olla ja yrittää ajatella muita asioita.

Saavuimme asiakkaalle ja aloimme tutkia tilannetta. Koneistossa oli toden totta klappia. Totesin että välys oli todennäköisesti planeettavaihteessa. Koska oli jo perjantai-iltapäivä, tiesin että varaosa ei lähtisi Suomesta ennen kuin seuraavana maanantaina ja saisin sen tiistaina paikalle. Asennuksen jälkeen kotiinlähtö myöhästyisi siis melkein viikolla. Aloin kuitenkin olla aika täynnä Iberian niemimaata ja perässä vedettävää lämpöpatteria, joten päätin kokeilla onneani ja katsoa olisiko vaihteen akselin kiila kenties murtunut. Pieni todennäköisyys, mutta jos näin olisi niin sen saisi teetettyä paikallisesti ja pääsisin huomenissa kotiin suunnitelman mukaan. Homma olisi myös aika helppo toteuttaa, pari pulttia irti ja vaihde ylös kokonaisena. Sintu papatti tulemaan omia ideoitaan, jotka päästin samoin tein toisesta korvasta ulos.

Ystäväni Sintu pyöri innokkaasti ympärilläni ja yritti availla ruuveja sieltä täältä. Pyysin häntä laittamaan avaimet pois ja kädet taskuun, nyt ei ollut varaa virheisiin ja oli parempi oppia ensin ja tehdä vasta sitten. Ennen kuin pääsin kunnolla aloittamaan hommaa, tehtaan sihteeri kipitti sanomaan että minulle oli puhelu. Tuohon aikaan kännykät ei olleet vielä yleisiä, saati sitten verkkoa ollut joka paikassa. Menin puhelimeen ja siellä olikin pomoni Suomesta, joka halusi raportin tilanteesta tärkeällä asiakkaalla. Selostin asian hänelle ja spekuloimme mahdollisuuksilla ja arvioimme yhdessä että tämä paras tapa edetä. Puhelu kesti yhteensä varmaan kymmenen minuuttia.

Lähdin kävelemään takaisin koneelle. Mielessä pyöri jo kotimatka, mikäli kaikki natsaisi kohdalleen. Kaukana hallin toisella laidalla näin, kun trukki yritti nostaa jotain painavaa ylös haarukat alaspäin taittuen. Ei näytä kovin hyvältä, naureskelin, mutta kävellessäni lähemmäksi aloin ymmärtää että tapahtuma oli lähellä omaa työmaatani. Todella lähellä. Laitoin juoksuksi ja pääsin juuri näköetäisyydelle sen tapahtuessa. Sintu oli irrottanut planeettavaihteen kannen pultit ja kangotti trukilla vaihdetta auki. Pjojooiinggg kuului kun trukin piikit vapautuivat kuormasta. Sadat rattaat ja akselitapit lensivät ilmassa kuin hidastetussa filmissä. Suustani purkautuva huuto Nooooo takertui kurkkuun, kun tajusin sen olevan liian myöhäistä.

Aika pysähtyi. Kiire oli loppu. Pihalla puhalsi tuuli. Sintu oli vaiennut.

Kunnioittavasti

Michael Barn

Dear Moby Dick

Kuten Michael avautui, olemme saaneet paljon palautetta ja jopa ylistävää ihmetystä. Kuinka voi olla syvää kokemusta entisillä nuorilla miehillä. Michael on täysin oikeassa, tuo vihreä Green Mile, Morris Marina viitoitti elämämme uuden suunnan. Siihen asti lapsuuteeni oli lähinnä kulunut ihmetellen mistä lumihiutaleet tippuvat ja mihin ne katoavat osuessaan avoimeen suuhuni? Vapaa-aika ei sopinut lorvailuun, lorviminen opetti laiskuuteen. Tämä pelko oli käsin kosketeltavissa, siinä varmaan yksi syy miksi emeritus mekaanikko Remote Stone salli tämän pelastavan hankkeemme.

Tuo projektimme opetti meille hyvin monia asioita. tutkijoille joitakin listatakseni.

Ihminen sekin on, joka tämän on tehnyt.

Tuon vaihteen rusahtaminen oli todellinen ongelma, välikaasulla oli todella hankala saada oikaistua ylimennyttä sivuluisua auton ollessa holtittomassa luisussa kohden Airyn kesämökin kuistia.

Meillä kellään ei ollut mitään käsitystä mistä kohden autoa kyseinen vaihdelaatikko tai kytkin voisi löytyä. Epäilen, että edelleen serkullani Johnnylla ei ole asiasta paljoa tietoa. Hänen oppimisprosessinsa keskittyi tuossa vaiheessa konserni johtamiseen sekä asiakas rajapintaan.

Kaikki kuitenkin selviää, kun tyhjää kasan työkaluja juoksuojan pohjalle ja avaa kaikki ruuvit mitkä auki saa. Tällä samalla asenteella työelämässä olen saattanut itseni moneen ahtaaseen paikkaan, mutta kaikista raoista on vielä ulos tultu. Ihmisiä ne muutkin tekijät ovat!

Britteillä on hankala, mutta kestävä tekniikka.

Jossain vaiheessa kun automme kytkimen osat oli saatu kerättyä takaisin autoon, sieltä pimeästä ja loskan täyttämästä juoksuojasta, iski autoomme aivoverenvuoto. Siinä koneessa ei saanut nestettä pysymään millään sisässä. Siinä ei auttanut vaikka visakoivusta vuolimme korkin jäähdyttäjään ja nuijimme sen kirveellä sisään. Mutta koska kone vielä kehräsi, niin nappilautaan ja uutta rotvallia puskemaan.
Ei siis ole mitään syytä korjata sellaista mikä ei ole oikeasti rikki.

Läheltä menneitä ei lasketa.

Morriksella koetut sydämen irtautumiset rintakehästä läheltäpiti-tilanteiden jälkeen, ovat varmasti pelastaneet minut perheineni useista liikenne kuolemista Intian liikenteessä. Se hetki kun autosi holtittoman sivuluisun päätteeksi on pysähtynyt 5cm päähän tippumasta hiekkamontun pohjalle. Siinä hetkessä kun kapuat autosta ulos täysin pokeri ilmeellä, huikaten kavereille, että eikös mennyt hienosti justiin oikeaan paikaan? Siinä opit jäädyttämään kauhun sinne navan seudulle.
Voi kun rouvakin tietäisi kuinka monta kertaa kuljettaja autossamme Intiassa on ollut kauhuissaan tilanteesta, vaikka ulkokuori onkin viestinyt romanttista kesäpäivää alajoella.

Markkinointi lähtee sloganista.

En olisi tuolloin finniposkena uskonut, että autostamme luopuminen tulisi olemaan työelämäni yksi tärkeimmistä opeista. Vaikka kytkin pelasi, mutta nestehukka automme konehuoneessa laittoi meidät epäilemään loppua yhteiselle matkallemme. Pörssikaupassakin ajoitus on a ja o voiton maksimoinnin kannalta, olisiko nyt se oikea hetki automme realisoinnille?
Onneksemme Johnny oli Sir Acorn Stonen kisällinä, konserni johdon koulutuksessa. Johnny valitsikin autollemme sen oikean markkinapaikan ja me laadimme lehti-ilmoituksen

”Ei mikään ruusu, mutta kukkiihan se perunakin, myydään Morris Marina”
Vetävä ilmoitus herättää aina, saimmekin heti vastatarjouksen. Veljet Ilmajoelta olisivat vaihtaneet Morriksemme kahteen Datsun 100A:n. Jostain syystä emme hyväksyneet tätä tarjousta vaan automme päätyi Lapuan VPK:n raiskaamaksi heidän pelastusnäytökseensä. Sitä ennen oli edeltänyt auton kauppa Härmäläiselle veljelle, joka sukelsi autolla Alajoella juoksuojaan. Liekö automme kokenut tarvetta kytkinremonttiin?

Marcus Stone

  

Moby Dick

Olemme saaneet paljon kysymyksiä koskien lapsuuttamme ja nuoruuttamme. Muun muassa eräs Professori S. Hawkins kysyy ”Marcus  ja Michael, mistä suuri viisautenne kumpuaa? Voisimmeko käyttää materiaalianne Oxfordissa? Ps. Oletteko Lapuan Mensan jäseniä?”. On siis paikallaan raottaa tätä Pandoran lipasta ja avata teille välähdyksiä lapsuudestamme.

Varhaisesta lapsuudestani minulla on lähinnä sekavia muistikuvia. Niistä löytyy lumipesuja, kukkulan kuningasta, pystypainia ja ihmetystä siitä, miksi koulut on keksitty. Kun saavutin mopo iän, tapahtui elämässäni käänne, joka tuolloin tuntui ehkä merkityksettömältä, mutta myöhemmällä iällä olen ymmärtänyt sen olleen eräänlainen riitti aikuisuuden maailmaan. Ostimme nimittäin Marcuksen ja hänen serkkunsa Johnnyn kanssa Morris Marinan. Kertaan tässä tuon ajan opetukset, joita voitaisiin kai kutsua Morriksen laeiksi:

1.       Vaihde menee sisään välikaasulla ilman kytkintä. Tämä viisaus paljastui meille Morriksen potiessa kroonista kytkinvikaa. Tätä lakia olen yrittänyt soveltaa vaihtelevalla menestyksellä myös työelämässä. Joskus asiat vaan vaativat hieman runttausta että ne etenisivät.

2.       Brittiläiset eivät osaa suunnitella autoja. Kovin kauan ei nimittäin tuota välikaasua jaksanut hakea, vaan päätimme ajaa Morriksen ojan päälle ja avata kytkimen. Juurisyyksi ongelmaan paljastui painelaakeria painava haarukka, joka ei pysynyt tilassaan. Kun tuon keksinnön näki, pääsi suusta ”ei hyvänen aika, mitähän tässä on ajateltu”. Luultavasti siinä oli jäänyt osa komponenteista imperiaalisen mitoituksen aikakaudelle. Myöhemmin elämässäni olen saanut useita lisätodisteita tästä ”Proper British Engineering” ilmiöstä.

3.       Työmaalla tarvitaan johtaja. Meitähän oli tässä sijoituksessa mukana kolmaskin henkilö, herra Johnny Stone. Johnny oli kuitenkin kovin kiireinen, varsinkin ruuvauspäivinä, yleensä ehtien suorissa housuissa loppupäivästä ojan reunalle hiukan viisomaan mihin suuntaan mutteria pitää kääntää. Onneksi ajopäivinä aikaa kuitenkin liikeni Johnnyllä yleensä paremmin. Mutta työelämässä olen oppinut arvostamaan kuopanreunalla viisaajia, tärkeää työtä sekin on!

4.       Jos kuovitat puolimetriä syvän ojan, joku saattaa olettaa että myös peität sen. Tämän koimme karvaasti, kun suoritimme Morriksella  endurance ajoa kesämökkimme ympärillä. Isäni Airy ei osannut arvostaa moottoriradan luonteeseen kuuluvaa rotvallia, jonka muokkasimme mökkimme pihaan, vaan määräsi liikekannallepanon vallia tasoittamaan. En muista ehtikö Johnny tähän hyökkäykseen.

Näiden neljän lain turvin olen porskuttanut elämässä eteenpäin. Olisi mielenkiintoista kuulla jakaako Marcus samat muistikuvat, uskon että ainakin osittain.

kunnioittavasti

Michael Barn

PS: Vastatakseni vielä Professori S. Hawkinsin kysymyksiin. Materiaaliamme saa kyllä käyttää vapaasti. Ja emme kuulu Mensaan, Lapualla on toki jalkapalloseura, sen nimi on Virkiä, mutta emme siis ole jäseniä.

Kalajorma

Jormalla meidän perheessä on se niin sanottu, kaikkeen innostumisen geeni. Se on geeni mikä sytyttää ihmisessä innostuksen kaikkeen uuteen. Paljon harrastamisen pelastus on se, että onneksi tulee aina uusi ”se juttu” mihin panostetaan kaikella saatavilla olevalla kapasiteetilla.

Viimekesänä oleillessamme Penttiläntien Lomakylässä Lapuan kauppalassa, Jorma pääsi kalastuksen makuun. Siihen tarjosi mitä parhaat mahdollisuudet Lapuan joen kivet ja kannot. Jos jollain teistä joskus on puutetta uistimista, kiskaise snorkkelit naamaan ja käy hakemassa Koveron sillan kupeesta pojan uistimet pois.

Tämä harrastus näytti tavallista pitkäkestoisemmalta, niinpä syyskylmän ahdistaessa meitä Lapualta pois ja takaisin kotiin lämpimään, pakkasimme virvelit ja kasan uistimia mukaan. Tulevat vonkaleet siinsivät jo varmoina mielessämme. Lähinnä mieltämme askarruttavat kysymykset olivat, kuinka monta kymmentä kiloa pienimmät vonkaleemme tulevat painamaan, kestääkö siima ja koukut uistimissamme.

Ei aikaakaan kulunut kun olimme kotiin palanneet, kun työnsimme Jorman kanssa aluksiamme Persianlahden aalloille. Mielestämme jokainen ilma on hyvä kalastus ilma. Päätimme, että +45C lämpötilassa Barrakuda syö erinomaisesti.
Pakkasimme virvelit kanoottiini, Jorma hyppäsi laudan päälle ja lähdimme melomaan kohti läheistä saarenkärkeä.

Kuinka viikkoja pumpattu nuorenmiehen into, voikaan lopahtaa muutamassa sekunnissa?
20min melottuamme pääsimme saarelle ja viritimme virvelit lyöntiin. Jorman ensimmäinen heitto ja uistin suihahti sentin päästä vasenta korvanlehteäni. Nuo valtamerelle tarkoitetut Rapalan ruostumattomat koukut näyttivät kovin pelottavilta silmäkulmassani, profetaalisesti jo näin seuraavan heiton seuraukset, kuinka jokin ruumiini ulokkeista tulisi päätymään barrakudalle syötiksi.

Uistimen loiskahtaessa kaaressa mereen käännyin selin valmistelemaan omaa kalustoani tuota suunnatonta saalista varten. 13 vuotta isyyttä, eikä vieläkään osaa!
Kaikkeen lasten kanssa harrastamiseen pätee sama ohje, minkä joku viisas antoi minulle, kun olin Jorman ja Pentin kanssa uimahallissa, pojat olivat n. 3-4 vuotiaita. ”Laita itsesi ensin kuntoon”
Taisi seurata kaveri touhujani. Olin tietysti tehnyt sen virheen, että laitoin pojille uimahousut ensin jalkaan ja löin omat housuni nilkkoihin alkaen kaivamaan uimahousujani pussista. Näin siis ei tule toimia, siinä hetkessä olivat pojat kadonneet uimahallin käytäville. Sitten juoksentelin niiden perässä vielä toinen jalka ulkona uimahousuistani.

Niin siitä mitä Jorman vieheelle tapahtui tuon ensimmäisen molskauksen jälkeen, siitä ei ole tietoa kenelläkään. Se kuulemma vain meni niin, mutta kun loin seuraavan silmäyksen kalastajaan oli kelan kaikki siima valtavana tukkona nuorenmiehen kourassa. No olin juuri saanut oman virvelini valmiiksi, siinä vauhdissa vaihdoimme kalustoa miesten kesken.
Antamani hyrräkela ei ilmeisesti ollut yhtään paremmassa lyönnissä, koska siitä pärkösi samanlainen tukko pihalle jo ennen heittoa. Taisi siinä kohtaa isyys ottaa jo sydämelle, istuin pitkän tovin hietikolla, koittaen selvittää kalustoa. Taisi siinä poikakin saada isällistä sanallista palautetta.

Barrakudat jäivät mereen yhdessä valtavien siimatukkojen kanssa. Hiljaisina poikina meloimme takaisin kotirantaan ilta-auringon laskiessa meren taakse. Jotenkin tuntuu, että nuo barrakudat pitävät meitä pilkkanaan, koska eilen meloessani kävi yksi yksilö läimäyttämässä kanoottini kylkeen pyrstöllään.   

Marcus Stone

     

Stereotyypit

Tehdäänpä seuraavaksi matka hieman lähemmäksi ulkomaille. Olen työni puolesta matkustanut paljon Viroon, en pelkästään Tallinnaan, vaan myös muihin kaupunkeihin. Tällä kertaa olin kuitenkin menossa neuvotteluun Tallinnaan erääseen hotelliin, jossa sattuu sijaitsemaan myös kasino. Odotin Helsingissä lentokonetta Tallinnaan, joka oli vaivaiset neljä tuntia myöhässä. Juuri sen verran, että lautan ottaminen ei olisi saattanut minua perille yhtään sen aiemmin. Siirsin tapaamistani eteenpäin, mutta kontaktillani Andrejilla olisi vielä edessään ajomatka Narvaan, joten lupasin tulla paikalle heti kun ehtisin.

Lentokentällä odottaessani tapasin Jannen, joka oli menossa Tallinnaan niinikään bisnes mielessä. Koneen ollessa myöhässä, hän kuitenkin totesi siirtävänsä työhommat seuraavaan päivään ja keskittyvänsä illalla ihan muihin bisneksiin. No, kukin tyylillään, ajattelin samalla kun katsoin näytölle jossa kerrottiin koneen myöhästyvän vielä puoli tuntia lisää. Totesin minulle tulevan kiire tälläkin kertaa.

Koneen laskeuduttua Ulemisten kentälle pyysin taksia ajamaan suoraan kasino hotellille. Kello oli jo kahdeksan illalla ja Andrejilla oli kova kiire hoitaa tapaaminen pois alta. En saanut kuitenkaan häntä puhelimella kiinni, joten kiiruhdin puolijuoksua hotellin respaan soittamaan hänelle huoneeseen. Jo kaukaa näin, että tiskillä oli ainoastaan mies ja nainen, joten arvelin että pääsen ongelmitta ottamaan yhteydet kontaktiini. Mutta mutta, tiskilläpä olikin herra Juri Oligarkki turkissaan tuhannen juovuksissa, vierellään siperian kyyhky pikkumustassa mekossaan. Jurin probleema liittyi kasinon ala-arvoiseen samppanjaan, parempaa kun ei löytynyt vaikka heilutteli tuuman paksua nippua dollareita suuressa kaaressa ilmassa. Kasinon henkilökunta juoksenteli baarikaapilta toiselle etsien parempia herkkuja jotka Juri taas kuuluvalla Venäjän kielellä hylkäsi.

Kun henkilökunta oli kokonaisuudessaan kadonnut ties minne, Juri huomasi minut takanaan ja alkoi kiivaasti keskustella kanssani, Venäjäksi. Koska oma Venäjän kieleni rajoittuu sanoihin ”Stoi, rukiveer” totesin että vastaan hänelle Suomeksi. Puhelimmekin siinä aika kiivaasti hetken verran, kunnes Juri vaihtoi sujuvaan Englannin kieleen kysyen olenko kenties Suomesta. Samalla hän muutti puheensa sävyn huomattavan leppoisaksi ja kertoi minulle olevansa lomalla tyttöystävänsä kanssa. Tiedustellessani häneltä mikä täällä on ongelma, hän kertoi että ei ole mitään ongelmaa, hän haluaa ainoastaan näyttää paikallisille heidän paikkansa. Tämän päälle hän repesi spontaaniin nauruun paljastaen kimaltavat kultahampaansa. Ennen kuin ehdin kommentoida mitään, näin Andrein tulevan hissistä ja pääsimme aloittamaan palaverimme.

Tapaamisemme päätyttyä tarvoin räntäsateessa Viru hotellia kohti, mielessäni tuo kohtaaminen Jurin kanssa. Miettiessäni kuinka minun olisi tullut reagoida moiseen käytökseen näin tulomatkalla tapaamani Jannen. Janne oli toteuttanut lupauksensa. Hän makasi sammuneena hotellin pyöröovissa ja ihmiset hyppivät hänen ylitseen hotelliin kulkiessaan. Hotelliin sisään kirjautuessani sätin itseäni laiskuudestani ylä-asteella. Nyt oli nimittäin paikka, jossa olisi ollut mukava olla väärennetty tre kronor passi taskussa, Ruotsin kieli hallussa ja todeta hotellin henkilökunnalle ”Den Finska!”

kunnioittavasti

Michael Barn

Hovi kuljettaja

Ystävämme oli rakastunut palavasti, mutta rakkaus ei todellakaan hyväksynyt mitään raja-aitoja. En tiedä mistä Mr. D oli saanut tuon rohkeutensa ylittää nuo rajat, fyysisiä avuja kun hänellä ei siihen ainakaan ollut. Hän muistutti lähinnä Hessu Hopon varjoa, pitkä ja hyvin ohut kaveri. Kaiken toki korvasi -80 luvulle pysähtynyt muodin seuraaminen, josta jäänteenä oli pitkä takatukka. 

Mr. D oli nimittäin rakastunut kaupungin pahamaineisen rikollisjoukkion johtajan tyttöön. Intiassa kaikki avioliitot olivat vielä tuohon aikaan järjestettyjä liittoja. Rakastuminen tuollaisen kaverin tyttöön oli sama kuin alkaisi leikkomaan ruumiinsa ulokkeita irti tylsällä taskuveitsellä.

Jotenkin tämä Mr. D:n riiustaminen tyttönsä kanssa oli tullut ilmi tuolle gangsterille. Siitä tiedosta suivaantuneena hän laittoi pojat pyssyjen kanssa MR. D perään, tarkoituksenaan laskea ilmat pojasta ulos. 
Siitä alkoi Mr. D piilottelunsa ympäri Intiaa. Juna vei poikaa idästä lähteen ja pohjoisesta etelään. Onneksi Intiassa on maailman laajin rautatieverkosto niin ei loppunut latu ihan heti. Koti-ikävähän sitä meille kaikille matkalaisille aina lopulta tulee. Niinpä Mr. D palasi lähikaupungin asemalle josta ukkimme Mr. Gary Hurry kävi hänet hakemassa.

Monien vaiheiden kautta tilanne alkoi saada onnellisia käänteitä. Gangsteri appiukkomme alkoi lauhtua ja sulaa nuorten rakkauden edessä. Eräänä päivä tuli uutinen täysin puskan takaa meille kaikille; häitä kuulemma juhlittaisiin muutaman päivän kuluttua.

Koska meidän pihassamme taisi olla kauppalamme yksi harvoista autoista, siis se liikkuva leivänpaahtimemme, johon tutustuimme tässä aikaisemmin, sain minä kutsun toimia sulhasen hovikuljettajana hääpaikalle. Häitä juhlittaisiin morsiamen isän kotona.

Ilmoitettu päivä koitti, kaarsin kaarani sovitusti sulhasen pihaan noin tuntia ennen kuin olimme sopineet lähtevämme hääpaikalle. Astellessani sisään totesin taas olevani aivan eri maan kasvatti. Muistan kun omissa häissämme odotimme sekuntiviisarin naksahtavan koloonsa, jotta kinkerit voisivat alkaa.

Aikani huhuiltuani joku talon apulaisista väläytti hymynsä ja ilmoitti, että Mister ei ole kotona vaan kaupungilla kaupoilla. Kännykät kun olivat vielä tuossa vaiheessa Nokian kumisaappaissa, aloitin tuossa maassa opitun ja totutun odottamisen. 

Sulhanen ilmestyikin siinä heti tunnin kuluttua kaupoiltaan. Oli käynyt ostamassa vähän uutta kenkää ja parturissa, sekä jotain muuta pikku sälää oli kaupoilta jäänyt mukaan. Nyt kun oltiin kotona ja juhliinkin oltiin menossa, suihkussa käynti olisi varmaan kohdallaan.
Hetkenkuluttua alkoi kylpyhuoneesta kuulua selviä ohjeita talon apulaisarmeijalle, kun kävi ilmi että katolla olevasta tankista oli vesi loppu. Veden pumppaaminen katolle ei kuitenkaan nyt vain onnistunut, koska oli sähkökatkos.
Sulhanen se siellä odottelin shampoo päässään kaupungin sähköinsinöörien ruokatauon päättymistä.
Lopulta saatiin kaupungin verkkoon virtaa, vettä katolle ja sulhaselta shampoot pois päästä. Vielä viimeiset viimeistelyt -80 luvun hohtavalle takatukalle ja kohti hääpaikkaa. 

Sulhasta hääpaikalle ajaessani, en voinut välttyä ajatukselta, että ei hän appiukolleen hänen hyväksymistään ainakaan helpoksi tehnyt. Talon pihatielle kaartaessamme olimme häiden alkamisesta jo myöhässä reilut 3 tuntia. En tiedä alkoiko sulhasta mikä näistä monista ongelmista siinä pihatiellä jännittää, mutta siinä hän pyöri autoromuni etupenkillä, kuin Lapualaispoika Mannerheimilla. 
Syytä kyllä olikin jännittää. Appiukko kun oli ensin luvannut ampua hänet kun saa käsiinsä, ja nyt kun sopu oli syntynyt, sulhanen tuli nyt häihinsä 3 tuntia myöhässä parturissa käyntinsä vuoksi. Sulhasen olotilaa ei yhtään helpottanut pihassa seisovat appiukon turvamiehet kiväärit selässään.

Marcus Stone

Laukun sisältö

Matkailuun kuuluu valitettavasti matkalaukku ja sen sisältö. Rouva on tässä aikojen saatossa useamman kerran lentokentällä purkanut miehensä pakkaamia laukkuja, poistaen ja jakaen ylikiloja toisiin laukkuihin. Ehkä on ollut tapana laittaa noihin kapsäkkeihin muutamia ylimääräisiä kiloja. Virkailijan niistä alkaessa periä täysin turhia ja järjettömiä maksuja ovat neuvottelumme ajautuneet karille, jonka rouva on sitten pelastanut tällä laukkujen uusiojärjestelyllä, siinä kaiken kansan edessä.

Näin siis on ollut aikaisemmin, kun vielä sain perheemme matkoille viimeistely-pakata laukkumme. Nykyisin sekin vastuuni on viety pois, mistä olen hyvin tyytyväinen. Rouvan päätökselle syykin on hyvin selvä, kuunnelkaapa tätä;

Aikojen alussa olimme menossa Intiaan, lipuissamme toki luki 20kg matkalaukku. Päätin sen hieman ylittää, olimmehan menossa pitkälle matkaa. Taisi laukkuja tulla yksi ylimääräinenkin, jota tyttö tiskillä jääräpäisyyttään ei hyväksynyt kyytiin. Tilanne ajautui siihen, että laukkumme lähti kohti Intiaan ihan yksin toisella koneella. Päätyen sitten muutaman päivän kuluttua New Delhin tulliin minun tullattavakseni. Voi kuinka ihminen voikin olla typerä.
Rouvan kanssa vietimmekin sitten ihanan ja romanttisen päivän juosten New Delhin lentotullin kuumaa ja kolkkoa rakennusta läpi, hakien muistaakseni 12 allekirjoitusta ja leimaa papereihimme, jotta saimme tuon rinkkamme sieltä ulos.
Koko päivä huipentui siihen, että lopulta oltiin saatu leima viimeiseen paperiin. Tuon virkailijan toimisto on jäänyt mieleen, koska siellä oli tuossa rakennuksessa harvinainen AC eli kylmäkone. Noissa ikkunamallisissa AC laitteissahan tuo taka puoli puhaltaa tulikuumaa ilmaa poispäin ja toinen puoli tuota kaivattua viileää ilmaa sisään. Tässä toimistossa oli asennus hieman epäonnistunut, nimittäin koneen takamus lykkäsi sisälle kuumaa ilmaa, lämmittäen huoneen entistäkin kuumemmaksi. Mahtoi New Delhin kaduilla olla sinä päivänä viileää?
Todellinen kliimaksi päivässä koettiin, kun viimein ojensimme hyvin leimatut paperit rinkkaamme hallussaan pitävälle virkailijalle. Huolellisesti hän ensin kävi kaikki leimat läpi ja sitten ilmoitti tekevänsä tullitarkastuksen laukullemme. Tässä vaiheessa oli hänen virkaveljensäkin kerääntyneet rinkkamme ympärille.
Hymy alkoi pyrkimään huulilleni, tiesin nimittäin mitä seuravaksi tuleman piti, olinhan minä vielä elämämme tuossa vaiheessa pakannut tuonkin laukun. Aikansa rinkan remeleitä ratuutettuaan sai viiksivallu sen auki, paljastaen laukun päältä rouvan vuodeksi itselleen varaamat "räsyt" ja tamppoonit. Tavattoman nopeasti oli rinkkamme jokainen nyöri kiinni ja se minun selässäni, aivan kuin tuon virkailijan suklaanruskeat posket olisivat hehkuneet kilpaa punaisena laskevan ilta-auringon kanssa.  

Nyt kun pakkaaminen on minulla rajoittunut vain omiin retkikasseihini, ei sekään tahdo onnistua. Seisoipa taksi tässä kerran pihassa ja kentälle olisi ollut jo kiire, kun ovensuussa totesin jotain puuttuvan. Olin unohtanut koko laukun, ja kun sen hain, totesin sen olevan täysin tyhjä.
Sitten joskus tulee mukaan sellaista, mitä ei osaa kaivatakaan. Alkuviikosta lähdin retkelle ja paiskoin edellisiltana tavarat laukkuun. Seuraavana iltana hotellissa kun availin laukkua suihkussa käyntini jälkeen, ei kaikki kalsarit istuneetkaan jalkaani. Rouvalla on ilmeisesti pikkuhousuissa hieman eri muotoilu ja koko? Hetken jo mietin, pitikö hänenkin lähteä mukaan, olinko kenties hukannut vaimoni lentokentälle. Kuitenkin vain hänen pikkuhousunsa selvisivät viimeisestä rajanylityksestä?

Marcus Stone

Kopio

Vieraskynä on ollut tylsänä messuilemassa viime viikkoina, mutta nyt on tullut aika jälleen terävöityä. Tulipa tuossa joku aika sitten käytyä Kiinassa melko syvällä maaseudulla. Tai no, kaikki on tietenkin siinä maassa suhteellista, mutta kuitenkin oltiin alueilla jossa ei muita gringoja näkynyt. Paikallinen yhteyshenkilöni oli varannut minulle hotellin paikkakunnalta. Täytyy rehellisyyden nimissä sanoa, että hän suositteli alun perin hotellia suuremmasta kaupungista. Kieltäydyin tästä kuitenkin, koska ajattelin yöpyväni samalla paikkakunnalla missä palaveri seuraavana aamuna olisi.

Ja olihan hotellin nimi ”Holiday Inn”. Ihmettelin kuitenkin hieman jo taksissa, kun taksikuski toisti hotellin nimen ja sen perään värsyn Kuselan naurulaulua. Tiedättehän, sen ha ha ha haa haa haa haa hah hah hah haa ha. No kaarroimme hotellin pihaan ja totta tosiaan hotellin nimi oli Holiday Inn ja se jopa näytti melko komealta ulkoa päin. Respaan mennessäni henkilökunta alkoi säntäillä edestakaisin ja kassan tyttökin lähti niin kuin talkkari peltikatolta. Pian etulinja palasi työntäen edessään mr Pingiä, joka oli arvatenkin byroon lingvisti. Pingin sanavarasto kuitenkin paljastui hiukan rajoittuneeksi ja toistelimmekin yhdessä hänen voimasanaansa ”Hello” jonka turvin sain huoneen avaimen ennen pitkää taskuuni.

Päästyäni huoneeseen, huomasin pohjaratkaisun olevan identtisen edellisessä paikassa olleeseen Holiday Inniin. Ja huonekin olisi näyttänyt samalta; sadan metrin päästä ohi juosten. Huoneen seiniltä oli tapetit rullautuneet huomattavan kosteuden seurauksena, huoneessa ei ollut minkäänlaista ilmanvaihtoa. Pahiten damagea oli ottanut kylpyammeen taustan seinä. Kylppärin puolella oli nääs lähdetty linjalle ”kyprokki on köyhänmiehen klinkkeri”. Tässä kuvaa seinän toiselta puolelta sängyn vierestä.

Koska kyseessä oli ainoastaan yksi yö, ajattelin hengittää nenän kautta ja pysyä koordinaatissa. Menin kuitenkin ulos, koska päätin minimoida home pesässä viettämäni ajan. Ulkona  sähkömiehen kiinnostus heräsi hotellin seinällä olevaa ryhmäkeskusta kohtaan. Totesin sen kuitenkin olevan paikallisen standardin mukaisen ja jätin sen rauhaan, koska valot hotellissa kuitenkin paloivat.

Kun astelin aamulla respaan, huomasin herra Pingin olevan jälleen vuorossa. Hotelliyön hinta 17€ ei päätä huimannut, mutta maksaa se silti piti. Sanavarastolleen uskollisena herra Ping tervehti Master Cardiani ystävällisesti ”Hello”. Pin koodi ei kuitenkaan toiminut. Ei sitten millään, vaikka koitettiin useamman kerran. Herra Ping kirjoitti paperille numeron kuusi, tarkoittaen että minun piti syöttää kuusi numeroa neljän sijaan. Pudistelin päätäni. Seuraavaksi herra Ping sai idean, että minun pitäisi kirjoittaa koodi paperille ja hän menisi takahuoneeseen yrittämään arvatenkin paremmalla koneella. Pudistelin jälleen päätäni. Onneksi minulla oli laukussa jonkin verran rämpylöitä ja sain homman kuitattua kylmällä käteisellä, muuten olisin luultavasti edelleen tiskaamassa Pingin seurana. Hotellin oven avattuani aurinko häikäisi silmiäni ja kuulin konetuliaseen nakuttavan edessäni parkkipaikalla…

…Lievän säikähdyksen jälkeen muistin, että ilotulitteet on keksitty vissiin Kiinassa ja niitä voi ihmiset paukutella kun siltä tuntuu.

kunnioittavasti

Michael Barn

PS: Tämän hotellin ravintolassa eteeni asetettiin herra Joustava Toukka, josta voi lukea enemmän aikaisemmasta kirjoituksestani Fine Dining.

Paluu autoilun pariin

Valitettavasti virkavallan tehtävänä näyttää olevan rajoittaa meidän muiden tiellä liikkujien improvisointia liikenteessä. Tämä sama valitettava tehtävä tuntuu seuraavan jokaista koppalakkia, oli valtio mikä tahansa.

Intiassa nämä valtion edustajat olivat paikoitellen hieman korruptoituneita, aina aika-ajoin he näkivät meissä albiinoissa mahdollisuuden vaurastumiseen.
Olin kerran palaamassa liikkuvalla leivänpaahtimellamme yömyöhään takaisin kaupunkiin. Jotenkin onnistui tulemaan kaupunkiin aikaan, kun siellä ei juurikaan ollut muuta liikennettä. Pörryytin erääseen liikenneympyrään, pyhänä tarkoituksenani kyllä se kiertää oikein päin. Kuinka ollakaan ympyrän siinä kaarteessa minne minun olisi täytynyt kurvata, seisoi pari konstaapelia tupakalla.
Nopeat kun ovat liikkeeni, vaikka ei aina niin järkevät, niin taitoin notkeasti koslani ympyrän toiselle puolelle vastakarvaan. Sinänsä tässä ei ollut mitään erikoista Intiassa, koska siellä liikenteen perusajatus on. "Mene sieltä mistä pääset, kunhan et vahingoita ketään."
Kun olin päässyt kurvaamaan ympyrän toiselle puolelle, havahtui toinen konstaapeleista ja alkoi hengittää pilliinsä. Vihellyksen kuullessani ajattelin kohteliasuuttani pysähtyä. Konstaapeli asteli ikkunani taakse hyvin vihaisena, olihan selvästi rikkonut lakia. Ohje oli selvä, poliisi päällikkö on ruokailemassa viereisessä hotellissa, nyt minun pitäisi mennä pyytämään häneltä sakkolappu minulle.
Ajatus tuntui lähinnä huvittavalta, että menisin hotelliin huhuilemaan poliisi päällikköä hattu kourassa pyytäen itselleni sakkoa.
Lupasin konstaapelille odottaa paikallani seuraavat 10min, jos siihen mennessä eivät osaa minulle sakkoa kirjoittaa, niin taidan lähteä kotia nukkumaan. 
Konstaapeli ei oikein pitänyt ajatuksestani, sakkolappu pitäisi noutaa hotellin ravintolasta - sehän oli hänen selvä käskynsä. Jos kuulema poistuisin paikalta ilman sakkoa, lupasivat ampua perääni.

Pelkääjän paikalla oleva paikallinen kaverini alkoi jo vähän huolestua, tulisiko tässä vielä reikä hänenkin valkoiseen puuvillapaitaan? Kun 10 minuuttia oli kulunut, päätin siis nostaa kytkintä sakkoa ei nimittäin näkynyt, pohojalaanen miäs on sanojensa mukaanen miäs.
Siinä vaiheessa kaverini heittäytyi lentokoneista tuttuun pakkolasku asentoon, kuinka ihminen saakaan nopeasti leukansa jalkaterien päälle ja vielä niin pienessä tilassa? Taustapeilissäni konstaapeli kyllä nosti kiväärin poskelleen, mutta liekö ruuti ollut kosteaa?

Täysin päinvastainen kokemus osui joku aika sitten täällä Arabien keskuudessa. Olin puhaltamassa 140km/h tuossa moottoritiellä. Meillä on siellä 120km/h rajoitukset, mutta kaikki tietävät, että kamerat on säädetty 140km/h, siispä kaikki vetävät sitä maksimi vauhtia. Paikallinen ystäväni antoikin neuvon, että jos ei sakkoja halua tulee ajaa alle 140km/h tai yli 200km/h, kamera ei kuulema ehdi laueta siinä vauhdissa enää.
Niin loikottelin menemään, taakseni tuli yksi Lexus välkytellen valoja. Ajattelin, että kun nyt menen jo maksimi vauhtia ja vieressä on 4 tyhjää kaistaa, siitä vain anna mennä ohi.
Aikansa valoja välkyteltyään tuli kaveri vierelleni ja heilutti jotain poliisin kylttejä. Ohjasi minut tienvarteen. Sain vakavat nuhtelut siitä, että olin liikenteen tukkona. Hieman olin hämilläni tästä, koska mielestäni menin jo hyvää vauhtia. Koitin inttää vastaan konstaapelille, että kun minähän jo ajoin ylinopeutta, että vieläkö kovempaa pitäisi mennä? Ohje oli hyvin selvä, konstaapelilla oli kuulemma kiire ja olin hänen edessään. Oikea toimintatapa olisi kuulemma, joko antaa hänelle tietä tai edetä hänen kiireensä vauhdilla.

Sehän on heikkoutta väistellä ja antaa tietä. Senhän arvaa miten loppumatka ajettiin konstaapelin kanssa, siitä pitivät huolta automme 300 hevosta.

Marcus Stone

Sosiaalihuolto

Tässä muutama vuosi sitten meillä oli perheessä kaikki rahat syötynä ja tämän isännän PK-yrittäjyys pohojanmaalla oli hyvin voimakkaassa vastatuulessa. Kunnan sosiaalihuolto otti meidät siinä kohden syytingille, rouva nimittäin sai sosiaalihuollosta töitä. Taas oli kersoilla leipää riittävästi.

Intiassa sosiaalihuoltoa toimittaa sinun sukusi. Kunkin vanhemman tavoite on kouluttaa lapset mahdollisimman pitkälle, koska se mitä lapset tienaavat aikuisena. Se tulee olemaan sinun elintasosi vanhuksena. Lapset pitävät täysin selvänä, että heidän tehtävä on elättää miehen vanhemmat, kun alat tienaamaan.
Tämän Persianlahden siirtotyöläisten olemassa olon yksi perusta juontaa juuri tästä aasialaisesta ja afrikkalaisesta yhteisöllisestä ajattelusta. Eihän mitään muuta rotua ole näin itsekästä kuin tämä eurooppalainen ylväs rotumme. Ei ole tavatonta, että vanhemmat ja lapset tekevät kauppaa keskenään tavarasta ja omaisuudesta. Mikä on täysin pöyristyttävä ajatus monessa muussa kulttuurissa!

Monista perheistä on valittu se ”paras” aines maailmalle lähetettäväksi. Tämän henkilön tarkoitus on olla töissä täällä, tienata mahdollisimman paljon ja itse kuluttaa mahdollisimman vähän.
Joka palkkapäivää seuraavana perjantaina voit löytää heidät rahanvaihto luukuilla ympäri persianlahtea. He ovat tekemässä toista velvollisuuttaan, lähettämässä kuukauden tienestiään kotimaahan perheelle.

Tänään pääsin tutustumaan Arabialaiseen sosiaalihuoltoon. Olin sopinut palaverin Saudeissa erään Sheikin kanssa. Heidän perheensä taitaa läträtä tuon maasta kumpuavan öljyn kanssa. Ilmeisesti vuosien aikana öljystä ovat saaneet jalostettua vähän käteistäkin maitokaupassa käyntiä varten.

Siinä istuskelin heidän toimistorakennuksensa aulassa odottamassa palaveria alkavaksi. Kuten aina, olin taas liian aikaisin ja Sheikki myöhässä. Seurailin kun tuon muuten niin varakkaan toimistorakennuksen ovesta raahautui aina tasaiseen tahtiin elämän koulimia miehiä ja naisia. Oli vanhuksia, keski-ikäisiä ja nuoria. Kellä pää oli vähän kallellaan, eikä kuola pysynyt oikealla puolella poskea, kenellä oli jalka huonosti ja askel keinuvaa tai sitten vain oli jo askel kovin lyhyt. Tarpeessa olevien näköisiä he kaikki olivat. Siinä heidän habituksessaan ei ollut mitään tietoa tämän maailman onnesta tai rikkauksista.

Tasaisena virtana noita elämän murjomia arabeja tuli sisään Sheikin toimiston karuselliovesta. Joillekin tuo massiivinen karuselliovi tuntui olevan liian raskas pyöräytettäväksi, siinä joutui jo porttieripoika auttamaan, että ovi saatiin pyörimään.
Kukin suuntasi totuttuun tapaan kiiltävän marmorilattian yli kohti firman vastaanottotiskiä. Nopea vilautus jotain henkilökorttia ja välittömästi virkailija kaivoi oikean dokumentin tarvitsijan käteen.

Aivan kuin heillä olisi ollut palatessaan nopeampi ja keveämpi askel kohti karuselliovea ja siitä häviten kadun vilinään.

Aikani kun oli tätä seurannut aloin ottaa selvää mistä oli kysymys, en ollut ennen vastaavaa nähnyt.
Sain selvityksen asialle, Sheikki kuulemma jakaa avustuksia niitä tarvitseville. Kukin tarvitsija oli todettu tarpeessa olevaksi.

Sen olen oppinut täällä maailmalla, että se ei tee ihmisestä pahaa tai huonoa jos hän on rikas tai hänellä on valtaa. Mutta rikkaus ja valta, pahan ihmisen käsissä tekee todella paljon pahaa.  

Marcus Stone

Vakavoituminen

Laitetaanpas hymy hetkeksi taskuun ja otetaan kantaa. Viimekeväänä ja kesällä suomessa käydessäni pisti silmään keskustelu suomessa aiheesta Suvivirsi.
Minun on hyvin hankala ymmärtää sitä suomalaista ajatuksen juoksua, että jos maahamme on tullut muutama maahanmuuttaja joka uskoo eritavalla kuin me. Niin jotta emme loukkaisi heitä, romutamme koko meidän arvomaailmamme. Mitä tapahtui selkärangalle?

Vähän syvyyttä tuon tähän kysymykseen täältä pallonkolkasta missä me olemme se vähemmistö. Ei ole puhettakaan täällä, että yhteiskuntaa oltaisiin muuttamassa siihen suuntaa, jotta meitä ei loukattaisi tai meille ei tulisi paha mieli. Asetelma on, että täällä eletään näin ja jos ei kelpaa, rajalla viranomaiset leimaa sinun passisi ulos oikein mielellään.

Muutamia esimerkkejä mitä se tarkoittaa. Nykyisin vähän aurinkoa saanut nahkani, leikkaamaton parta poskessa hämää aika-ajoin ihmisiä luulemaan minua alueen asukkaaksi. Vielä kun vanhempani onnistuivat Ylistaron kauppalassa arpomaan minulle täysin arabialaisen kutsuma nimen, sekaannukset ovat valmiita.

Täällä käydään oikeudessa vähän väliä leimaamassa jotain kuponkeja liittyen lähinnä yrityksen papereihin. Aina välissä sinne itsekin sitten ahdistuu menemään vaikka työväki ne yleensä tekee. Jokaiseen paperiin tarvitaan tuomarin allekirjoitus omien lisäksi. Nämä omat allekirjoitukset sitten pitää jonkun kolmannen osapuolen todistaa. Siellä oikeustalon käytävillä sitten kirjoitellaan nimiä ristiin rastiin miesten kanssa.
Mutta minunpa nimeni ei kelpaakaan siellä todistajaksi. Syy on hyvin yksinkertainen, minä edustan väärää uskomista ja siksi nimeni on epäluotettava.

Projekti mitä vedän, sijaitsee alueella, minne pääsevät vain oikein uskovat ihmiset, siksi en ole koskaan työmaalla käynyt vaikka siitä projektista vastuussa olenkin. 

Tänään saavuin tapaamaan asiakasta yhden uuden projektin tiimoilta kaupunkiin missä on tärkeä rakennus keskellä kylää. Rakennuksen ympärillä on 8km säteellä ns. suoja-alue minne eivät saa tulla ketkään toisin uskovat. Pitkin kaupungin katuja ja aavikon kukkuloita on isoja betonisia tauluja, missä kerrotaan alueen rajat.
Niinpä nytkin istun alueen rajalla sijaitsevassa hotellissa, odottamassa asiakkaan projektipäällikköä palaveriin.

Mielestäni me suomalaisetkin voitaisiin kasvattaa takaisin selkärankamme. Se joka ei halua suvivirttämme laulaa, hyräilköön omia joikujaan hiljaa nurkassa sen aikaa. Niin lapsenikin tekevät paikallisessa koulussa kun siellä on omat joikunsa menossa. Ei 9 vuotiaalta tytöltämme kysytä loukkaako tämä sinun kotikasvatustasi. Jos meinaat oppia lukemaan, joka aamu joikut kuuntelet.

Loppujenlopuksi onko se suvaitsevaisuutta, että kumartaa joka suuntaan?
Ainakin nämä ihmiset täälläpäin maailmaa arvostavat selkäraisuutta, vaikka se ranka olisi heidän näkökulmastaan kiertynyt väärään suuntaan.

Sinulla on arvot joiden mukaan sinä muodostat maailman kuvasi ja mihin he voivat peilata omaa maailman kuvaansa.  

Marcus Stone

 

 

Sukellus

Riippumatta kulttuurista, uskonnosta tai oikeastaan mistään muustakaan, lomat tuntuvat olevan ympärimaailmaa aikoja jolloin ystävät ja perheet kokoontuvat yhteen. Monikulttuurisissa tai varsinkin moniuskontoisissa yhteiskunnissa näitä juhlapyhiä piisaa. 

Joskus Intiassa mietin, että saadaanko vuodessa edes yhtä viikkoa kasaan, jotta ei jollain hiippakunnalla olisi jotain juhlapyhää. Siellä kun on edustettuna kaikki maailman uskonnot ja vielä niiden kaikki alagenret, hippaloita siis piisaa. 

Meillä täällä nykyisessä Hiippakunnassa, Dubai on muuten hiippakunta! Oli hiljattain yksi juhlapyhä, ehkä sen innoittamana mieleeni alkoi nousta yksi ehkä mieleenpainuvimpia juhlapyhämuistojani.   

Meille oli kokoontunut erinäinen joukko ihmisiä viettämään Joulua. Näin ulkosuomalaisena sen lähiperheen ollessa kotimaassa, juhlapyhiksi tuntuu kokoontumaan yhteen hyvin risainen joukko ihmisiä, joita tuntuu yhdistävän jokin sama kalvava tunne. 
”Ei piisannut tänäkäänvuonna rahat kotimaahan lomalle”

Olimme siis Joulun vietossa vuosia sitten Intian perukoilla Biharissa. Bihar on hyvin köyhä alue Intiassa. Siis taloudellisesti köyhä kun taas väestömäärältään hyvin rikas. Jouluaterian loihtiminen ei sielä ollut ihan yksinkertainen prosessi, mutta niin olivat emännät sen siellä loihtineet. Tanskalaisesta säilykepurkkista oli plumpsautettu ulos vetisen-limainen kinkku, nötköt oli pöydässä.

Juuri kun keittiöstä kantautui painekattiloiden viimeisiä vihellyksiä totesin, että asunnossamme ei ole nyt ihan kaikki kunnossa. Vaikka Mrs. Stone oli kuinka nuohostanut hajustekynttilöiden kanssa. Asunnossa leijaili hyvin voimakas lemu. No sinänsä näihin voimakkaisiin metaanikaasujen hajuihin ei tuossa maassa juurikaan tullut reakoitua se on osa sitä kansallista aromirakennetta. 
Mutta jotenkin tämä lemu nyt tuli liian voimakkaana ja tuntui, että asuntomme on nyt lähde tähän saastepilveen.

WCn oven avatessani henkeni salpaantui, ei pelkästään hajusta vaan myös siitä näystä mikä siellä minua vastassa oli. Tilannetta hetken arvioituani ei siinä auttanut muu kuin laittaa tonttulakki syrjään. 

Meillä oli tuohon aikaan perinteinen aasialainen WC istuin tai siis se istuin osaa ylhäällä pitävä pöntönrunko oli jäänyt tehtaalle. Näinollen latiassa oli posliiniset jalankuvat ja reikä. 
Tilanne oli päässyt jo pahaksi olihan talo täynnä vieraita joita syötettiin kovalla vauhdilla, kun tämä ihmisen keno nyt vain toimii niin, että mitä laitat ylhäältä sisään se tapaa tulla jalostettuna alhaalta pois. 
Ainoastaan WCn putki ei ollut tukossa ja täynnä vaan myös koko lattia lainehti. Aikani siellä laineiden keskellä sukelleltuani alkoi ongelmakin löytyä. Kainaloani myöten kun oli putkeen kurotellut sain sieltä kaivettua erinäisiä tavararoita ylös. 

Täytyy sanoa, että sinä Jouluna Tanskalaisessa nötköt siivussani oli hyvin erikoinen tuoksu. Se tuoksu tuntui kulkevan mukanani useamman viikon, vaikka pesin ja kuorin ihoni melkoisilla myrkyillä.  

Jälkeenpäin joku vieraistamme avautui, että sinnehän voi epähuomiossa tippua ihan mitä vain, juu niin voi!

Marcus Stone

Liikkuva leivänpaahdin

Kuten aikaisemmin jo avauduin, meidän perheessä ei ole koskaan autojen kanssa päästy pröystäilemään. Isäni Remote Stone on tästä jo viitoittanut tietä meille jälkipolville. Lapsuuden kaikki kesät jouduttiin viettämään siskoni Mary Hen os. Stonen kanssa junaksi kutsutun Patroolin perällä, me olimme karavaanareita. Patrooli oli toki suuri parannus kalustoomme vaikka lokasuojassa olikin ammottava reikä, koska varhaislapsuus kului häkäpöntön takapenkillä, yskien häkää, taisi volkkarin pakoputkessa olla joitain vuotoja?

Todellinen nousukausi nähtiin Remoten kalustossa, kun hän ovimattojen piirimyyjänä meni hankkimaan seinäjokisen taksikuskin loppuun ajaman ja hylkäämän MB 200 dieselin. Siinä oli auto missä kuski ainoastaan kiihtyi, autosta oli unohtunut mersun tehtaalla moottori pois.
Siitä hetkestä alkoi perheemme lähipiirin keskellä veikkaukset käydä kuumana ajaako Remote autolla hautaan saakka? Kestäväthän nuo 200:set miljooneja kilometreja. Pahaksi onnekseen sai MB aivoverenvuodon jäähdyttimen kylkeen, kun ystävämme Matt Buddy oli sillä menossa kohti etelää. Sieltä Riihimäen ABCn pihasta lähti MB viimeiselle matkalleen lavetilla kohti Suvilahden autopurkaamoa, jatkaen sieltä matkaansa aina Kiinalaiseen sulattamoon saakka. Siellä Kiinalaisessa sulattamossa MB sai uuden elämän teräsputkena palaten taas takaisin suomen talveen liikennemerkkipylvääksi. Hienoa tämä globalisaatio!

Intiassa ostimme rouvan kanssa ensimmäisen automme Maruti Vanin, se oli sellainen pieni taskuun laitettava pakettiauto. Sinne pikkuriikkiseen lasitettuun peräkoppiin oli pultattu takaistuimeksi rahi. Autossa oli 0,8 litrainen 3 sylinterinen pikkuriikkinen moottori. Järkevät Intialaiset insinöörit olivat luonnollisesti jättäneet autosta tehoja vievän ilmastointikojeen pois, mutta Pohojalaaselle tuli siinä akvaariossa todella kuuma. Koitimme rouvan kanssa ajella sillä ensin ikkunat auki, mutta kun jokaisen matkan jälkeen oli naama musta kuin nuohoojalla päätin toiminnan miehenä tehdä asialle jotain.
Aikani kun olin asiaan perehtynyt. Sain tietää, että 350km päässä kaupungissa olisi jollain myynnissä kylmäkone, joka sopisi tuohon liikkuvaan leivänpaahtimeen.
Muutaman päivän kuluttua oli tuo haaveiltu kylmäkone asennettu leivänpaahtimeen. 

Puhalsihan se kylmää niin vimmatusti, että kojelaudassa olevat kolme puhallusritilää olivat jo muutamassa minuutissa ihan umpijäässä. Ikkunaa vähän auki niin luonto hoiti sulattamisen, toki auto vähän siinä taas lämpeni.

Tämä asennukseni toi taas joitain muita odottamattomia ongelmia, joita en ollut osannut ottaa huomioon.
Ensinnäkin kylmäkone vei moottorista ne vähäisetkin tehot niin, että kun 50km/h vauhdista halusi lähteä ohittamaan liikennettä, oli syytä kytkeä ilmastointi pois päältä. Muuten se rassukka ei vain jaksanut kiihtyä edes sitä vähää. Suuremmissa nopeuksissa tuolla autolla oli muutoinkin ihan turha yrittää ohituksia. 

Mutta todellisen haasteen toi tuo leivänpaahtimemme anatomia. Tässä mallissa oli moottori etupenkkien alla, kuskin erotti punaisena hehkuvasta moottorista vain istuimen 5cm vaahtomuovia ja korin ohut pelti. Tuo pikkuinen moottori lämpeni uskomattoman paljon tuossa +40C helteessä. Siinä sitä istuit kiukaan päällä takamus hiestä märkänä.
Ilmastointilaitteen tehot eivät olleet mitkään huikeat ja koska automme oli muodoltaan pakastearkun muotoinen ohjautui tuo kaikki jäähdytetty ilma auton perälle sinne missä ketään eikä mitään ollut, seikoittuen siellä kuumaan ilmaan.
Siis lopputulos oli, että kylmäkoneen asennus vei moottorista ne vähäisetkin voiman rippeet. Kiukaan päällä istuen Maryn kanssa kiersimme Intiaa n. 30 000km verran. Lukuisat hengen vievät vaaratilanteet toivat matkustamiseen toivotun vaihtelun, muuten olo kuin kevätauringossa sulavalla lumiukolla.  
Nähkääs kiuas istuimen alla aiheutti hyvin vetisen hikoilun ahteriin, kun taas koelaudasta puhaltava jäätävä ilma jäähdytti navanseudun muistuttamaan pohjoisnapaa. Olotilan kruunasi norona hikoileva pää, koska auton katonrajaan ei piisannut minkäänlaista ilmaa, siellä oli vain kuuma.

Marcus Stone

Junior Stapler

Palloa kiertäessä on tullut vastaan hyvin monia eri ammatin edustajia. Olen saanut etuoikeuden tutustua lähes kaikkiin yhteiskunnanluokkiin Kerjäläisestä – Maailman parantajan kautta – Joidenkin pienten maiden johtajiin. Sen olen oppinut, että olipa ihmisen taustat ja asema mikä tahansa siteeraten sukumme teollisuusneuovosta Sir. John Leatheriä, ”kaikki ne ovat samaa paskaa!”

Ammateista puheenollen etelä-pohjanmaan ammattioppilaitoksessa ollaan mielestäni hieman rajoittuneita uravalintojen suhteen kirves- tai sähkömies, pyh sanon minä, laittakaa mielikuvitus valloilleen.      

Intiasta löytyy joukko miehiä, jotka kirjoittavat verokorttiinsa ammatiksi kuorma-auton vasensuuntamerkki, eli vilkku. On täysin turhaa asentaa kuorma-autoon suuntavaloja, koska saman asian tekee Mr. Raj ja onhan hänestä seuraa kuljettajalle pitkillä matkoilla. Siellä Rajin käsi huitoo vimmatusti avoimesta ikkunasta käännyttäessä vasemmalle.   

PK-Yrityspuolella onkin sitä innovatiivisuutta vaikka kuinka. On sateenvarjon tai sandaalin korjaajia, jos taas hampaat suussa kaipaavat korjausta löytyy apu eräältä Delhin sivukadulta. Siellä on Mr. Kumar myynyt valmiita tekohammasproteeseja jo useita vuosia. Hänellä on pöydällään siinä kadunvarressa keko proteeseja, mistä voit sovittaa suuhusi sopivat.

Tänne Persianlahdelle tulee päivittäin uusia siirtotyöläisiä vuolemaan rahaa perheelleen. Projektimme toimistolla Saudeissa on vastaan tullut kaksi ehkä turhauttavinta ammattiryhmää mitä olen koskaan tavannut, vai miltä kuulostaa pakistanilaisen kaverin ammatti Junior stapler, eli junior tason nitoja? Kyllä ihan oikein ymmärsit, ammatti on papereiden nitoja!

Hän on tullut siirtotyöläiseksi Saudi Arabiaan, tienaamaan rahaa perheelleen Pakistaniin. Hänellä on kyllä oma työpöytä toimiston yhdessä nurkassa, pöytä ei ole ihan normaali toimiston työpöytä, siinä ei ole tietokonetta. Pöydällä on siististi rivissä yksi nitoja ja paperin reitin. Hän istuu siinä pöytänsä ääressä katsellen youtube videoita kännykästään. Aina välissä joku tuo pöydälle nipun papereita, jotka hän sitten rei’ittää ja nitoo yhteen. Siinä hän istuu ja elättää perhettään Pakistanissa, saahan hän tästäkin työstä jonkun satasen palkkaa, saman verran kuin peruskoulun opettaja kotimaassaan. Hänellä toki ei ole kouluja käytynä pyhäkoulua enempää. Tulevaisuudessa siintää uralla eteneminen Senior Stapleriksi, olen nähnyt, että heillä onkin jo sähköinen nitoja pöydällään.

Toinen hyvin pitkästyttävä ammatti olisi Fax Operator. Näitä Fax koneen käyttäjiä on asiakkaamme toimistolla kaksin kappalein. Siellä he istuvat omassa toimistossaan, vieressään kaksi fax-laitetta.
Tuo työ on varmaan joskus ollut kiireistäkin, mutta tänä päivänä kun kaikki tieto liikkuu cyber avaruudessa tulee heille kuulemma maximissaan kaksi / kolme faksia päivässä. Mitäs sillä vaikka paperi ei faxissa liiku, kunhan palkka vain juoksee.
Sinne toimistoonsa nämä operaattorit tulevat aamulla 8:30, iltapäivällä 14:30 lähdetään kotia ulkoiluttamaan vaimoja. Toimistolle palataan takaisin 17:30 vartioimaan fax-laitteita. Valot sammutetaan toimistolla 21:00.

Tuo työaika on muuten maailman idioottimaisin aikataulu, mitä toimistotyössä voi pitää. Tuolla konstilla saa tuhrattua ihan kokopäivän töihinsä, mutta kun vaimot eivät voi poistua kotoa ilman miestään, täytyy heitä käydä ulkoiluttamassa. 

Marcus Stone

Almost

Olen monesti ihmetellyt kuinka vähän sitä on tullut sairastettua ulkomailla. Pientä nuhakuumetta lukuun ottamatta on ainoastaan kerran iskenyt oikein kunnon ruikuli, sekin niin eksoottisessa kohteessa kuin Ruotsissa. Oli tainnut husmanskostista mennä päiväys pari pykälää pitkäksi. Siitä selvittiin yön yli kestäneellä tyhjennysharjoituksella ja seuraavana päivänä pääsi jo töihin. Ruikulitarinat kuitenkin vetoavat minuun, koska ne eivät tee eroa yhteiskuntaluokkien välillä. Vahinko voi tapahtua yhtä hyvin herralle kuin narrille. Seuraava tarina kertoo tuttavastani Joesta, joka toimii erään Amerikkalaisen yrityksen markkinointijohtajana.

Joe oli matkustanut Intiaan suurille konemessuille. Päivät olivat sujuneet verkkaisesti mutta raskaasti, kaikki messuilla seisoskelleet tietävät tunteen. Tällä matkalla ei ollut tarkoitus nähdä Intiaa sen tarkemmin, ainoastaan hoitaa messut huolella ja sitten kotiin. Oli vihdoin viimeinen päivä ja myöhään illalla lähtisi lento Delhistä Frankfurtiin. Viimeinen messupäivä oli kuitenkin kaikista kiireisin ja Joe ei ehtinyt syömään päivän aikana ollenkaan. No parempi näin, hän ajatteli, säästyy ainakin viime hetken mahataudilta.

Lentokentälle matkustaessaan Joe tunsi kuitenkin olevansa todella nälkäinen mutta aikaa oli vähän ja oli vielä pysähdyttävä ostamaan vaimolle tuliaisiksi silkkihuivi. Hän pysähtyi tuntemansa silkkikauppiaan kadulle ja haki huivin. Takaisin taksiin kävellessään hän haistoi kun kujalla kauppias paistoi herkullisen tuoksuista samosaa. Hetken mielijohteesta hän osti kauppiaalta mukaansa pikku annoksen Intian herkkuja. Taksissa ne syötyään hän oli tyytyväinen tähän päätökseensä, nyt olisi paljon mukavampi jatkaa matkaa.

Lentokentällä oli edessä tavalliset jonotukset, joista Joe pääsi joustavasti eteenpäin business lippunsa ja kultapossu korttinsa turvin. Kuumahan siinä silti tuli, huonosti ilmastoidulla lentokentällä. Onneksi pääsi loungeen odottamaan, mutta sielläkin tuntui olevan tosi kuuma. Joe hikoili ja avasi kravattiaan löysemmälle. Katsoessaan ympärilleen hän ihmetteli, koska muut ihmiset eivät tuntuneet piittaavan tästä kosteasta kuumuudesta. Joe ei nähkääs vielä sitä tiennyt, mutta hänen kehonsa oli alkanut valmistautumaan hetken kuluttua seuraavaan kehonsisäiseen särkänniemeen, jossa kaikki laitteet käytäisiin läpi samalla kertaa.

Ensimmäinen aavistus tulevasta Joelle tuli kun hän jonotti koneeseen pääsyä. Vatsassa alkoi kuulua vaimeaa lurinaa, aivan kuin astianpesukone poistaisi vettä koneesta. No, varmasti vaan tämä kuumuus tekee tepposia, kunhan nyt pääsisi koneeseen istumaan, Joe ajatteli. Vaimea lurina kuitenkin jatkui istuallaankin ja Joe alkoi jo huolestua. Kun kone alkoi rullaamaan kiitotietä kohti Joe tunsi sen ensimmäisen kerran. Ferrari oli tulossa tallista ulos, mutta tallin ovi oli kiinni. Pahimman väännön mentyä ohi, Joe yritti nousta ylös, mutta lähellä istuva Saksalainen stuertti komensi hänet takaisin istumaan. Joe yritti viittoa kaikki kyseiseen tilanteeseen sopivat viittomat, mutta stuertti puisteli päätään, oli odotettava kunnes kone olisi ilmassa.

Tästä alkoi Joen kiirastuli. Varpusparvi kävi koputtelemassa luukulla aaltomaisesti ja Joe hikoili ja istui välillä kaksinkerroin, välillä mahdollisimman suorana. Tätä ei onneksi jatkunut kuin viitisen minuuttia ja kone pääsi ongelmitta lentokorkeuteen ja stuertti vinkkasi Joelle nyt olevan sopiva hetki vierailla hotelli helpotuksessa. Ylös noustessaan Joe tunsi sisällään tulivuoren purkauksen ja tsunamin yhdistelmää muistuttavan tunteen. Hiki silmissä kirvellen hän harppoi vessaa kohti. Kun hän kurkotti kätensä ovenkahvaa kohti, hän tunsi kuinka kaikki kipu ja paine ja kuumuus helpotti silmän räpäyksessä. Joe huokaisi helpotuksesta hymy huulillaan, samalla kun ruskeat virrat valuivat Bossin housujen lahkeita pitkin hänen Guccin kenkiinsä ja lentokoneen käytävälle.

Niin lähellä, mutta silti niin kovin kaukana. Onneksi edessä oli ainoastaan kahdeksan tunnin lento.

kunnioittavasti

Michael Barn