Meiltä on usein kysytty kuinka paljon tarinoissamme on
faktaa ja kuinka paljon fiktiota. Lukija Hellanmaasta kysyy ”mitä nämä teidän jutut
oikein on, meillä suurin tapahtuma on puimurista puhkee rengas”. Tämä on
erittäin hyvä kysymys ja lähdenkin pohdiskelemaan sitä tässä teidän kanssanne.
Olemme kaikki olleet tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa.
Hyvä suustansa, karismaattinen, sanavalmis, tuppisuu, hyssykkä, keskipiste,
seinäruusu, hölöttäjä, harmaa varpunen. Näitähän piisaa. Kaikki ihmiset elävät
omaa elämäänsä. Väitän tässä nyt; keskimäärin elämän tapahtumat ovat kaikilla kuitenkin
yhtä mielenkiintoisia. On tietenkin ääripäitä, joku asuu erakkona lapissa ja on
rampa ja sokea ja kuuro. Toinen kiipeilee torneihin ja kuvaa itseänsä
roikkumassa yhdellä kädellä ja tippuu mutta sillä onkin base varjo. Mutta
suurin osa on meitä John Doe tyyppejä jotka käy töissä, viettää vapaa-ajan
perheen kanssa, harrastaa jotain typerää kuten melonta (anteeksi Marcus, mutta
miksei vesiskootteri?). Miksi sitten toisille tuntuu sattuvan ja tapahtuvan?
Istukaa tukevasti alas, kerron teille salaisuuden. Ei niillekkään mitään
erikoista tapahdu. Kyse on vaan siitä kuinka asia esitetään.
Tarinan kertomisella on Suomessakin pitkät perinteet. Miettikää
nyt vaikka Lönnrotia joka lähti keräämään Kalevalan tarinoita 1828. Lukekaapa
muuten Kalevalaa, eihän tuollaista potaskaa voi kukaan selvin päin keksiä. Ja
luuletteko että nuo tarinat on tulleet sanasta sanaan Lönnrotille noin.
Ei-hän-nyt-toki. Siellä on sanottu ”meällä perkkas ukko havven, pyyssi
keitemmän sithä keiton”. Elias poika sen sitten kirjoitti ylös ”Vaka vanha
Väinämöinen veti veitsen huotrastansa, kyleltänsä kylmän rauan, jolla hauin
halkaisevi, pahkovi kalan paloiksi. Itse tuon sanoiksi virkki: "Ken on
nuorin neitosista, sepä hauki keittämähän murkinaisiksi muruiksi, kalaisiksi
lounahiksi!" (Kalevala, runo 20)
Kaikki siis kiteytyy tähän. Täytyy osata liioitella
sopivasti, kuitenkaan jäämättä siitä kiinni. Tarina pitää osata kertoa niin,
että se on lukijalle kiinnostava. Sen pitää olla sopivan mittainen (terveisiä
Waltarille – eikö sitä Sinuhea olisi saanut millään tiivistettyä?). Tarinan
pitää rakentua jotain päämäärää kohti. Ja kun tämä päämäärä saavutetaan,
lukijan pitää olla tyydytetty. Mutta samalla kylläinen ja nälkäinen, että
haluaa lukea aina vaan enemmän tarinoita. Niin, tämä on se taito, joka joillain
on ja toisilla ei. Lönnrotilla tämä taito oli ja yhdistettynä sopivaan määrään
kärpässienen syöntiä, syntyi Kalevala. Ja teillä monella on varmasti
lempikirjailija, häneltä tätä taitoa myöskin löytyy.
Mutta siis vielä vastaus tuohon lukijan kysymykseen faktan
ja fiktion suhteesta. Minulla ja Marcuksella ei tätä taitoa ole, niinpä nämä
meidän tarinat ovat kaikki totta.
Kunnioittavasti
Michael Barn