Lähes täydellinen viikonloppu,

Monia lukijoitamme varmaan kiinnostaa tietää, mistä muodostuu Stonen perheen täydellinen viikonloppu. Se tieto kiinnostaa myös itse Stonen perhettäkin. 
Niin perheemmehän koostuu meistä vanhemmista Marcus & Mary Stonesta, olemme eläneet tätä kiihkeää suhdetta Maryn kanssa jo reilut 20vuotta. Matkallamme meitä on siunattu 3:lla lapsella Jormalla ja Pentillä sekä ihanalla tytöllä Irmalla. 

Isäni Mr. Remote Stone opetti minua jo lapsena rehellisyyteen, siis lähestykäämme asiaan todellisuuden kautta, tämän kuluneen viikonlopun tapahtumien värittämänä. 

Rentouttava viikonloppuhan lähtee rakentumaan kiireisellä ja paljon tapahtumia sisällään pitävällä ohjelmalla. Teemaan sopien täyttivät Jorma ja Pentti 13 vuotta viikonlopun aluksi, torstaina. 
Hyber-sosiaalisina ihmisinä he olivat järjestäneet syntymäpäiväjuhlat ystävilleen tuonelan esikartanoissa, ainakin meidän keski-ikäisten korvista asiaa katsottaessa. 
Mikään ei ole niin rentouttavaa kuin ohjastaa autoa torstai-illan liikenneruuhkassa pienessä kiireessä kohti juhlapaikkaa. Paikkaa missä sinua odottaa satoja kiljuvia lapsia pomppimassa trampoliineilla psykedeelisen musiikin jumputuksen sekoittuessa lasten meteliin. 
Tuohon viikonlopun aloitusruuhkaan ovat lähteneet kaikki muutkin hiippakuntamme 4milj. autoilijaa. Matkantekooon tuo oman viihdykkeensä autossa intoa hyperventiloivat lapsemme yhdessä matkanvarrelta kyytiin otettujen kavereiden kanssa. 

Olen vahvasti sitä mieltä, että Jumala kaikessa mahtavassa luomistyössään unohti jotain. Lapsille olisi pitänyt luoda äänenvaimennin suuhun, joka vanhetessaan sitten surkastuisi pois, samaa tahtia keski-iän tuoman kuulonalentuman kanssa.
Jorma & Pentti saivat juhlansa pidettyä onnistuneesti. Toistakymmentä teiniä osasi pitää riittävästi meteliä ja säntäillä päättömästi rastilta toiselle, näin osoittaen innostuksensa tilaisuutta kohtaan. Tietysti kunnon puperteetti juhliin kuuluu muutama äärilaita tunne, yletöntä innostusta joka seuraavasssa hetkessä on muuntunut joukkosurman vaatimaan raivoon. 
Juhlat olivat paketissa ja seurue kotona paljon keski-ikäisen isän nukkumaanmenoajan jälkeen.

Perjantain epistolaan kuuluu meidän perheessä kirkkossa käynti aamulla. Sieltä kun olimme kotiin selvinneet havittelimme rouva Maryn kanssa rentouttavaa iltapäivää auringossa ulkoillen, uiden ja meloen sinisillä merenaalloilla. 

Isoksi yllätykseksemme myös Jorma Ja Pentti laahustivat rannalle viereemme, lähes kaikki ruumiin elintoiminnot sammumaisillaan. Sitä venymistä on aikuisen hankala katsoa, se ottaa kipeää sekä vartaloon, että mieleen. 
Ehkä vähän tätä kipua pakoon lähdimme Maryn kanssa rantaveteen istuskelemaan jättäen selkärangattomat teinit solmuun rantatuoleihin. 
Jormalla alkoi siinä 10 minuuttia maattuaan tulemaan hapenottoaika täyteen keho alkoi huutamaan X-boxin tuomia stimulantteja. 
Samassa hetkessä nuo merta pumppaavat harsot, Mr. Michaelin lempi elintarvikkeet lähestyivät salakavalasti ja huomaamattomasti minua takakautta. Seuraavista hetkistä minulla ei ole ihan selkeää kuvaa. Yksi tämmöinen harso, Meduusa teki elämänsä virhearvion. Yritti imaista keskivartaloni rasvan ravinnokseen, ilmeisesti Meduusan tarkoitus oli ensin lamaannuttaa tämä merinorsu poltamalla selkäni. 

Femiinisten kiljahdusten saattelemana sain tuon limanuljaskan lonkeroineen irti seljästäni, mutta polte sinne jäi. 
Netissä (Suomi24) olen lukenut hyviä neuvoja Meduusan poltteisiin. Neuvothan alkavat sillä, että siihen kuolee. Mutta jos jostain syystä jäät henkiin täytyisi virtsata poltto kohtaan, se kuulema auttaa tuohon tuskaan. 
Mursumainen vartaloni yhdessä polttopaikan olessa seljässä toi tämän tieteellisen ratkaisun toteutukseen omat haasteensa. 
Ehkä seljässä oleva polte sumensi muuten niin selvän ajatukseni, mutta en millään keksinyt keinoa kuinka voisin virtsata selkääni?

Jorma joka oli siis ollut lähdössä kohti X-Box stimulantteja, oli kääntynyt rannalla takaisin matkaltaan. Isä nimittäin tarjoilli juuri paraillaan parempia stimulantteja feminiinisillä kiljahduksillaan ja järkyttävän isolla punottavalla ja turvonneella palovammallaan, mistä sai upeita kuvia Instaan ym. sosiaaliseen mediaan.
Pahaksi onnekseen hänellä oli ollut kotiavain kädessään tilanteen iskiessä päälle. Kerottakoon tilanteen loppu seuraavasti. 
Ilta-auringon laskiessa selkääni edelleen kirvellessä ja sen punottaessaan siivilöin rantahiekkaamme neliösentti kerrallaan tuloksetta etsien kotiavaintamme. 
Kiitos rouva Maryn valppauden löytyi hänen kaiken sisältävästä rantakassistaan kotimme vara-avain. 
Jorman ja Pentin ollessa seurakunnan nuortenillassa, vietimme illan Maryn ja Irman kanssa kaupungilla teettämässä uusia avaimia kotiimme. 

Juuri näiden viikonloppujen vuoksi olen onnellinen Stonen perheen isä.

Marcus Stone      

Bad Day 1

Mainitsin ensimmäisessä blogissani, että kohdalleni on sattunut yhtä sun toista kommellusta matkustelun saralla. Aloitan tässä kirjoittamaan surkeiden sattumuksien sarjaa, joiden toivon piristävän päiväänne syksyn pimeyden keskellä.

Vuosia sitten, ennen internetin kulta-aikaa, kun asuimme rouva Barnin kanssa Englannissa, olin matkustamassa Suomeen. Minulla oli aikomus viettää Suomessa neljä päivää, joista kaksi ensimmäistä olisi vapaapäiviä. Lentoreitti oli mallia pomppu Birmingham-Bryssel-Helsinki-Vaasa. Kun tepastelin Birminghamin lentokentälle, huomasin näytöltä että Brysselin lento tulisi lähtemään puoli tuntia myöhässä. En vielä silloin tiennyt, että kun ei ole tiedossa myöhästymisen kestoa, sen kerrotaan olevan puoli tuntia. Kun se täyttyy, sitä lisätään uudella puolen tunnin yksiköllä. Lähtöselvityksessä tiedustelin miltä tilanne vaikutti, mutta herra selvittäjä ei ollut ollenkaan huolissaan koska minulla oli kokonaista neljä tuntia vaihtoaikaa. Menin siis portille odottamaan. Viivästystä lisättiin puoli tuntia ja taas puoli tuntia jne. Kunnes lopulta oltiin se neljä tuntia myöhässä. Siinä vaiheessa pääsimme koneeseen. Kapteeni pahoitteli viivästystä ja vakuutti että myötätuulen ansiosta saisimme lennolla kirittyä aikaa kiinni.

Kun saavuimme Brysseliin, oli Helsingin koneen lähtöön 20 minuuttia aikaa. Tuosta hetkestä alkoi virallisesti lentokenttäjuoksijan urani, jota olen myöhemminkin harjoittanut yhtä huonolla menestyksellä. Saapuessani portille, oli se juuri laitettu kiinni ja konetta työnnettiin platalle. Olinpa näkevinäni kapteenin virnuilevan minulle ohjaamosta, saattoi olla kyllä mielikuvitustakin. No siitä sitten transfer deskille jonottamaan. Päästessäni virkailijan puheille, hän ihmetteli koska Helsingin lentoja ei näkynyt ruudulla samana eikä seuraavana päivänä. Muutaman puhelun soitettuaan, hän saattoi kertoa minulle, että Suomessa oli alkanut lennonjohtajien lakko.

Jaahas, mutta Suomeen piti silti päästä. Noh, tässä mitään, ajattelin ja otin lennon Tukholmaan, joka kuitenkin järjestyi vasta seuraavaksi aamuksi näidenkin lentojen ollessa täynnä. Lentokenttähotelliin yöksi ja seuraavana aamuna pirteänä kentälle ja pian oltiinkin jo Tukholmassa.

Arlandassa menin kaukaa viisaasti matkatoimistosta kysymään mistä satamasta ja koska lähtisi seuraava Suomen lautta. Meneehän niitä he kertoivat, mutta kenties olet kuullut Suomessa olevasta lennonjohdon lakosta ja tämän takia kaikki laivat ovat täynnä. Ei ainuttakaan paikkaa. Tässä kohtaa otin aikalisän itseni kanssa ja menin ulos seisomaan vesisateeseen. Ajattelin että voisin kurjuuden maksimoimiseksi laittaa vielä kengätkin vääriin jalkoihin.

Hetken siinä aprikoituani päätin käyttää liikemaailmasta tuttua ”out of the box” ajattelua. Tässä tapauksessa Tukholman ollessa box ajattelin lentää mihin tahansa sieltä vaan pääsisin. Kun huomasin että samana iltana oli lähdössä lento Uumajaan alkoi matkani seuraava vaihe hahmottua jo edessäni. Ei muutakuin sinne. Illalla olin perillä Uumajassa ja menin hotelliin yöksi. Aamulla Uumajan satamaan jossa selvisi että iltapäivällä oli lähdössä laiva Uumajasta Vaasaan ja sinne löytyi kansipaikka.

Määränpäähäni selvisin liki kolmen vuorokauden matkustusajalla. Siinä jäi sitten ruhtinaallisesti aikaa hoitaa neljän päivän hommat yhdessä päivässä. Kyllä minä niin mieleni pahoitin.

kunnioittavasti

Michael Barn

Lisää honeymoonia,

Jah, koska herra Stone avasi Pandoran lippaan ja kirjoitti koskettavasti häämatkastaan niin jatkettakoon tässä samalla linjalla.

Tähän ikään mennessä on oppinut sen, että tieto todellakin lisää tuskaa. Sitä mitä ei tiedä ei voi jännittää ja jos ei tiedä miten asiat kuuluu olla, ei voi tietää onko ne väärin vai oikein. Maalaisfilosofiaa? Ehkä, mutta valaisen tätä ajatelmaa lyhyellä tarinalla vuosien takaa.

Noin kaksikymmentä vuotta sitten tein rouva Barnista kunniallisen naisen ja tapojen mukaan tätä seurasi kuuma häämatka (siis jonnekin missä on kuuma). Toteutuksessa piili kuitenkin yksi käytännön ongelma, budjettimme oli äärimmäisen rajoittunut, olimmehan opiskelija/tuleva varusmies pariskunta. Apuun tähän tilanteeseen astui, kuka muistaa vielä; Kymppimatkat! Kyseinen matkatoimisto teki kaikista halvimmat matkat, jotka yleensä sijoittuivat Turkkiin. Halvimmista halvin meni kuitenkin Pohjois-Kyprokselle ja valintamme osuikin tänä perustuen hyvään hinta-hinta suhteeseen. Pohjois-Kypros oli tuolloin ja on edelleen rajoittunut turistivaltio, koska muut maat kuin Turkki ei ole tunnustanut sitä valtiona ja kaikki lennot alueelle pitää mennä Turkin kautta. No, paikkahan oli todella hieno ja vieläkään ei ole vastaan osunut yhtä koskemattomia hiekkarantoja, suosittelen.

Palaan nyt siihen tietoon ja tuskaan. Vuokrasimme vähistä rahoistamme Turkkilaiselta koijarilta (virhe 1) halvimman, Renault 12 merkkisen (virhe 2) auton. Lähdimme ajamaan saaren itäkärkeen ilman karttaa (virhe 3). Meillä oli ainoastaan turistioppaan sivu jossa oli kuva saaresta. Niin kuin mainitsin, alueella sai olla rauhassa, ei ollut ihmisiä eikä asutusta. Seuraavaksi tietenkin Rellusta loppui bensa. Onneksi olimme juuri ohittaneet toisen saaren bensa-asemista ja tästä saimme avun. Vietettyämme päivän privaattirannalla lähdimme takaisin hotellille. Hyvän suuntavaiston omaavana totesin, että vuorijonon ylitys säästäisi matka-aikaa melkoisesti (virhe 4). Kivisellä vuoritiellä puhkesi tietenkin rengas. Onneksi oli vararengas joka kuitenkin vuosi. Sitä piti pumpata vartin välein onneksi mukana olleella jalkapumpulla. Hotellille selvittiin myöhään illalla.

Seuraavana iltana kun meillä ei ollut enää autoa, päätimme suunnistaa paikallisten kehumaan vuoristoravintolaan. Lähdimme hotellilta jälleen kerran ilman karttaa (virhe 5), kävellen (virhe 6), valaisematonta (virhe 7) vuoritietä pitkin. Meillä oli ainoastaan jonkinlainen suuntima paikallisilta missä ravintola piti oleman. Kun olimme kävelleet noin tunnin pimeässä alkoi mieleen hiipiä epäilys onko ravintolaa olemassakaan. Onneksi takaa tuli auto joka pysähtyi ja kysyi onko meillä asiat kunnossa. Autossa ollut ventovieras karvainen mies vakuutti tietävänsä ravintolan, joten hyppäsimme luonnollisesti kyytiin (virhe 8). Kun olimme ajaneet noin 100 metriä auto hypähti ilmaan, olimme ajaneet jonkin yli. Kun peruutimme katsomaan tiellä kiemurteli noin tien levyinen käärme, merkkiä en nyt lähde arvaamaan. Jatkoimme siitä sitten matkaa ja ravintola löytyi. Ravintolan omistaja toi meille eteemme kahdenkymmenen ruokalajin Mezen ja illan loppulasku oli 80 markkaa joka silloin tuntui isolta rahalta.

Mennäkseni takaisin kirjoituksen alun ajatelmiin; nykyään jäisi todennäköisesti nuo kaikki virheet tekemättä. Mutta kuinka paljon jää kokematta sen takia, että tietää varoa liian montaa asiaa?

Kysyy

Michael Barn

Kanan varpaat

Olimme onnistuneet pääsemään osaksi meille aika merkittävän suuruista kauppaa. Asiakkaamme oli yksi Suomen valtion monopoliyhtiöitä. Koko kaupantekoprosessi oli meille uutta ja kohtuu hankala kaikkine kuponkeineen ja vakuuksineen. Muta mitäpä se Pohjalainen yrittäjä ei koittaisi? Siinä kohden kun taito ja järki loppuu, kattoo pohjalaanen peiliin ja toteaa, että ihmisiä ne muutkin on ja niin oot säkin. "Hoira kloppi homma kotia!"

Yksi kaupan erikoisia ehtoja oli, että asiakkaan edustajan täytyi käydä Kiinassa tehtaalla tarkistamassa tuote-erä ennen toimitusta. Viimein koitti se päivä kun istuimme Finnairin koneessa kohti Shanghaita pienellä porukalla, asiakkaan edustaja matkassa. 
Alkumatkasta aloin jo ihmetellä tätä järjestelyä, koska kyseessä oli teknisiä tuotteita, mutta asiakas oli laittanut matkaan tarkistajaksi jonkin merkonomin. 
Meidän matkan onnistumisen kannalta taas tämä merkonomi oli ihan ehdottoman tärkeä, se kuinka hän raportoi noiden teknisten tuotteiden laadun organisaatioonsa, olkoon hänen murheensa. 
Minä olen niitä matkailijoita, jotka eivät jaksa perehtyä etukäteen kohteeseen, kyllä se paikanpäällä selviää mitä siellä on. Merkonomit ovat ilmeisen erilaisia. Ei ollut Helsinki vielä jäänyt taaksemme, kun herra vetäisi salkustaan arviolta 100 sivua A4 tulosteita koskien kohdekaupunkiamme. Siinä oli listattu ravintoloita, nähtävyyksiä jne. Edessämme oli siis varsinaisesti Aurinkomatkojen kaupunkikohde, oppaanamme maailmalla ensikertaa oleva valtion merkonomi. 

Heti maahan saavuttuamme merkonomimme imoitti, että nyt olisi nälkä ja aamupalan aika. Kuinka ollakkaan A4 bumaskasta löytyi vinkki ja eikun taksilla 140 km/h kohti ravintolaa. 
Bumaska ei ollut väärässä ja ei myöskään aamupalan loppulasku. Se oli elämäni paras aamupala ainakin laskun mukaan, taisivat Kiinan pojat ottaa siitä paahtoleivän syönnistä rapiat 100€ / henk.

Merkonomimme sai todellisen haasteen vastaansa eräällä juhlaillallisella. Olihan hän kunniavieras ja nuo Kiinalaiset tuntuvat olevan aika täpinöissään, hyysätessään porukan tärkeintä poikaa. Itse olen sen verran matkoillani oppinut, että ruokapäydässä ei kannata olla se nälkäisin ja tärkeimmän oloinen heppu. Annan sen kunnian mielelläni muille, ihan puhtaasta itsesuojelusta. 
Niinpä siitä yhdestä kulhosta alettiin lappaa merkonomin lautaselle kamaa. Kiinalaisten ruokakulhojen kauhominen on täysin arpapeliä, sieltä voi kauhaan osua ihan mitä vain. Olen tullut siihen tulokseen, että kaikki muut paitsi kivet kiinalaiset nostavat lautaselle. 
Seuraavassa hetkessä näin Merkonomimme kasvoilta, että nyt tuli täyspotti. Siinähän hänen lautasellaan nätisti riisikasan vieressä kökötti kokonainen kanan jalka, nilkasta alaspäin. Jalassa olivat kaikki koppuraiset varpaat vielä tallella. 

Jotain eleganttia ystävässämme oli, ilmekään värähtämättä hän otti haarukan ja veitsen käteensä. Sitä en tiedä vielä tänäkään päivänä mistä hän ne sai? Minulle oli tarjolla laihduttajan välineet, syömäpuikot. Niillä syödessä loppuu tunnit päivästä ennenkuin saa itsensä ylensyötyä. 

Alkoi kuulua kolinaa veitsen livetessä tuosta luisevasta varvaskokoelmasta posliiniselle lautaselle. Hetken jo luulimme, että kanassa elämä pakkautuu sen varpaisiin. Jalkaterä teki kaikenlaisia liikkeitä pitkin lautasta sekä pöytää, kuitenkin aina löytäen tiensä takaisin merkonomimme riisikasan viereen. Alkoi melkoinen väsytystaisto. Jokainen hyökkäys veitsellä ja haarukalla päättyi jalkaterän hurjaan ja äänekkääseen kaarrokseen pöydän kautta riisin viereen. Punan ja hien noustessa hänen kasvoilleen, en välttynyt ajatukselta tulostiko hän sittenkin väärät 100 sivua materiaalia internetistä?

 Marcus Stone

Häämatkalla, kohteessa

Maailmassa on monia hyvin romanttisia Honeymoon kohteita. Jos olet viemässä nuorikkoasi romanttiselle häämatkalle, miltä kuulostaisi Riad Saudi Arabia?
En vain tiennyt tätä reilut 20vuotta sitten kun Mrs. Mary Stonen vein Karstulaan korpeen mökille. Jäin asiaa harmittelemaan kirjautuessani tähän hotelliin sisään Riadissa, hotelli mainosti itseään isoin kirjaimin Honeymoon Destination. Hotellissa vieraillessani totesin kyllä, että olin osunut ilmeisen hiljaiseen hääsesongin aikaan hotelliin, koska aamupalalla ravintolassa ei näkynyt ainuttakaan nuorikkoa. Meitä karvaisia ukkoja sitäkin enemmän.

Vuosia sitten pääsin kumppanini kanssa Honeymoonille yhteen maailman romanttisimmista paikoista Malediiveille. Tuossa maassa turkoosi lämmin merivesi tervehtii tulijaansa. Näin lyhyellä käynnillä siellä sinut valtaa tunne täysin pysähtyneestä ja seesteisestä elämästä. Se on saari missä ei ole paineita.
No tietysti elämässä on murheensa kaikilla, kuten ystävällämme Audi A8:n kuskillakin oli.


Saavuimme maahan ja chekkasimme itsemme sisään kohtuuhintaiseen hotelliin. Hotelli oli ihan ok, paras mitä sillä nuukanmiehen budjetilla oli saatavissa. Mutta kyllä sänky löytyi sekä kaikki muu tarvittavat mukavuudet. Vessa antoi hieman kitkerän tuoksun tuohon Honeymoon sviittiimme.


Koska Malediiveilla on puutetta puhtaasta vedestä, mikä sinänsä on ironista, kun maan pinta-alasta lähes kaikki on merta,
niin säästääkseen noita vesivarantojaan hotelli puhdisti WCn huuhteluveden ja käytti saman uudestaan huuhteluun. Tämä sinänsä oli hieno idea, mutta kun nyt puhdistus rajoittui vain haravoimaan isoimmat kokkareet pois, oli huuhteluvedessä ehkä hieman äitelä tuoksu.

Harrastimme tuon lomamme aikana kaikkea mahdollista, mitä nyt kahdessa päivässä ehtii. Koska kumppanini on kova harrastamaan kaikenlaisia extreme lajeja, lentämisestä purjehdukseen täytyihän meidän käydä koittamassa snorklaustakin keskellä merta jollain riutalla.
Ensikertalaisena maski naamalle, räpylät jalkaan ja hyppy mereen. No sen tietää kuinka siinä kävi, maski oli otsalla nenän ja muiden ruumiin aukkojen ollessa täynnä suolavettä. Yskähän siinä meinasi tulla.
Tilannetta ei helpottanut yhtään merta edestakaisin vellovat mukavan kokoiset mainingit ja nuo täysin epäkäytännöliset räpylät jaloissa.
Onneksi olen saanut kehitettyä vuosien varrella melkoisen hyvän kelluttavan rasvakerroksen ympäri kehoani ja varsinkin keskivartaloon. Puhtaasti tämän rasvan ansiosta jäin kellumaan sinne Intian valtamereen kuin meripoiju. Hapenpuutteesta johtuen pääni oli varmasti riittävän punainen tomiakseni varoituspoijuna merenkulkijoille.
Eivät ne turisti oppaat valehtele, viimein kun olin saanut ruumiinaukot tyhjäksi suolavedestä ja maskin takaisin naamalle, niin löytyihän sieltä pinnan alta aivan upea ja värikäs maailma.

Kaikki lomat ja matkat loppuvat aikanaan, niinpä mekin päätimme antoisan honeymoonimme kumppanini kanssa sopien, että ensikerralla kun tulemme Malediiveille otamme myös vaimomme mukaan kokemaan tämän romanttisen paikan.

Mr. Ghetto onkin vienyt vaimonsa tuonne paratiisiin seilaamaan jahdillaan, ovat siellä olleet jo joitainkin vuosia viettämässä honeymoonia,
Keep sweet sailing Mr. & Mrs. Ghetto.
Rouva Stonen kanssa elämme vieläkin 20vuoden takaisissa muistoissa Karstulan metsissä kirmaten.

Marcus Stone

Mitä sinun ystäväsi käyttävät?

Olin saanut kunnian lähteä Mrs. Mary Stonelle autonkuljettajaksi sekä kauppakassien kantajaksi Moolille (Seinäjoen Torikeskuksen iso veli). Siinä aikaani kuluttaessa, rouvan valitessa uusia trikoita, eksyin kultaisten ovenkahvojen taakse VERTUN puhelin kauppaan.

Utelias kun perusluonteeltaan on, menin selvittämään olisiko tällä aivan uudella puhelin brandillä minulle mitään annettavaa. Ei ollut, puhelinten hinnat sen kertoivat, halvin karvalakkimalli taisi lähteä 10 000€ ylöspäin. 

Kun olin saanut kastikeläikät ja isoimmat reijät paidassani piiloon tuon mustapukuisen puhelinkauppiaan edessä. Päästin tyhmyyteni ulos suustani, aloin kysellä myyjältä kuka tämmösiä luureja tarvitsee, mikä ihme näissä maksaa?
Myyjä esitteli asiantuntevasti hiotun timattisen lasin ominaisuuksia sekä kuinka näppäimet sai erillaisina jalonkivennäisinä. Niinkuin en olisi ollut jo tarpeeksi maalaistollo siinä reikäisessä Halpa-Hallin paidassani tuossa elegantissa liikkeessä. Tivasin uudestaan 

”Kuka näitä oikein ostaa?” Johon myyjä hieman hymyillen esitti vastakysymyksen. 

”Mitäs puhelinta sinä käytät? Käyttävätkö ystäväsi samanlaisia?” 

Siinä vaiheessa tajusin lähteä kohti Carrefouria, missä muutkin etelä-aasian kasvatit olivat ostamassa ale T-paitoja. 

Meillä kaikilla on omat haasteemme elämässä. Meillä perheessä ei ole oikein koskaan onnistuttu hankkimaan - nykyaikaisia toimivia autoja. Ne ovat aina olleet, sanotaanko muiden jo jälkeensä jättämiä pirssejä.

Nykyisin meillä on palveluksessa iäkäs saksalainen rouva. Tällä yksilöllä on hyvin voimakas oma tahto ja oikukas käytös. Juuri kun olin sen ostanut ajoin sillä paikallisen Vehon huoltoon. Huoltopäällikkö istui autoon jolle aloin kuvailla ongelmia, tuo Hyderabadin kasvatti katsoi minua silmiin ja sitten varovasti koitti esittää. 

”Kannattaako tätä enään huoltaa, kun on jo niin vanhakin?”

Tässä joitakin viikkoja sitten olin tulossa kotia kohden moottoritiellä, kuinka ollakkaan autollemme tuli väsy ja se laski kaikki nesteensä ulos täydessä vauhdissa. Sain sen rullaamaan vaappuen ja yskien yhden huoltoaseman pihaan, jossa koitin saada pannua jäähtymään. Joka oli ehkä hieman hankalaa tässä +45C helteessä. 
Avonaisen konepellin alta nousi sankka höyrypatsas, kuin olisi savusaunan ovet lyöty auki tuuletukseen. 

Siinä kun odottelin hinausautoa meitä hakemaa, seurasin kuinka eräs paikallinen kaarsi huoltamon pihaan uudella Audi A8:lla, mutta meillä kaikilla on haasteemme. Hänen autossaan oli niin paljon hienoja lisälaitteita ja nappuloita, että koelaudasta ei löytynyt nappia millä saisi bensaluukun auki. Siinä hän ähelsi luukkua auki valkoisessa kaavussaan. Nousi siihen apuun takapenkiltä herran assarikin mustassa puvussaan. Jollain kultapossukerhon luottokortilla koittivat luukkua tiirikoida auki. 

Autoni pannusta nousevan höyryn hälvetessä saapui hinurikin sopivasti ja Audinkin kylkee saatiin reikä tankkausta varten. Minä jatkoin matkaani hinausauton kopissa hänen hurauttaessaan Audillaan moottoritien vilinään. 

Taitaa se isokirja olla oikeassa siinä, että meille on jokaiselle oma ristimme kannettavaksi.

Marcus Stone

  

Eillinen aamupala

Mr. Michael alkoi rajoetella maailmojen ruokakulttuureja. Me kumpikin Michaelin kanssa olemme ehkä erikoistuneet ruokailuihin. Siis olemme vain aika usein ruoka-aikaan paikalla. 

Olin ollut työmatkalla New Delhissä, työt olin saanut hoidettua edellisenä päivänä. Nukuttuani yön vakio hotellissani valmistauduin lähtemään kohti kotia. Ajamista olisi n. 700km etelään, koska keskinopeus ei edes Intian parhaimmilla moottoriteillä tuohon aikaan noussut paljoa yli 50km/h sai olla matkassa heti aamusta. 
Silloin kun tuo hotellini avasi ovensa n.5 vuotta sitten taisimme olla hotellin ihan ensimmäisiä asiakkaita. Nyt 5:n vuoden jälkeen siististä hotellista oli jäljellä vain tuo hotelli. 
Kokemuksesta tiesin, että tässä paikassa ei kannata aamupalaa odottaa saavansa ennen puoli kahdeksaa. 

Pöristelin aamuauringon noustessa kohti kotia, matka taittui mukavasti keskimääräistä nopeammin näin aamutuimaan.  

Siellä jossain matkanvarrella suolenmutkassa kurnaisi, nyt se oli nälkä ei se ikuinen märkäpieru, mikä on jokaisen Intiassa oleilevan jatkuva seuralainen.
Tarkalla matkailijan silmällä jarrutin sardiinipurkkia muistuttavan ja myös siltä tuntuvan autoni yhden ravintelin parkkipaikalle. 
Hiippailin kolkkoon kiviseen ravintolaan sisään, mutta oli tainut iltavuorolla jäädä tuuletus hoitamatta. Totesin, että minä en sovi samaan huoneeseen näiden kärpästen kanssa aamupalaani syömään. Onneksi ulkoa löytyi tuttut muoviset puutarha kalusteet pepsin aurinkovarjolla. Näitä koin syömiä ja auringon polttamia kalusteita löytyy tuosta maasta varmaan yksi jokaiselle maan asukkaalle. 

Aikani yskittyä ja huhuiltua, Kumar löntysti takahuoneesta. Sir, siihen loppui Kumarin englanti. No menu ei ollut kuitenkaan vielä niin likainen, että ihan kaikki teksti olisi tahmaisten sormenjälkien peitossa. Sieltä saimme valittua kuppin mustaa kaffia ja omelettin. 

Betonisessa keittiö syvennyksessä alkoi kuulua kattiloiden ja peltisten astioiden kolinaa johon sekoittui veden lorinaa, taisi katolla oleva vesitankki olla loppumassa, ei tuntunut kraanassa olevan enään painetta.
Yllättävän nopeasti Kumar lönti takaisin pöytäni luokse, roitaisi tahmaisen posliinikupin pöydän kulmalle. Kuppiin oli kuin olikin jäänyt jäljelle puolikuppia laihaa haaleaa Nessu-Kaffia. Omeletti löysi myös tiensä eteeni, jääkylmällä peltilautasella.
Ruokaa se on eikun ääntä kohden, haukkasin palan tuosta omeletista, mutta sehän oli myös ihan jääkylmä.
Kumarilta kun tätä ihmeellistä Omeletin valmistustekniikaa ihmettelin, koska missään muualla maailmassa, ei osata kananmunaa paistaa kylmänä. 
Kumar katsoi minua noilla ruskeilla silmillään, kuin ajokoira anteeksi pyytäen,
Sorry Sir, new… 
Lönti takaisin kohti keittiötä ja eikä aikaakaan kun edessäni oli lämmin omeletti. Tässä uudessa tuoreessa omeletissa oli myös erikoispiirteensä, siitä puuttui täsmälleen samanlainen pala, jonka olin haukannut siitä jääkylmästä omeletista. 

Puolikuppia haaleaa nessu-kaffia ja kohti seuraavia kulinariisia kokemuksia. 

Marcus Stone