Kanan varpaat

Olimme onnistuneet pääsemään osaksi meille aika merkittävän suuruista kauppaa. Asiakkaamme oli yksi Suomen valtion monopoliyhtiöitä. Koko kaupantekoprosessi oli meille uutta ja kohtuu hankala kaikkine kuponkeineen ja vakuuksineen. Muta mitäpä se Pohjalainen yrittäjä ei koittaisi? Siinä kohden kun taito ja järki loppuu, kattoo pohjalaanen peiliin ja toteaa, että ihmisiä ne muutkin on ja niin oot säkin. "Hoira kloppi homma kotia!"

Yksi kaupan erikoisia ehtoja oli, että asiakkaan edustajan täytyi käydä Kiinassa tehtaalla tarkistamassa tuote-erä ennen toimitusta. Viimein koitti se päivä kun istuimme Finnairin koneessa kohti Shanghaita pienellä porukalla, asiakkaan edustaja matkassa. 
Alkumatkasta aloin jo ihmetellä tätä järjestelyä, koska kyseessä oli teknisiä tuotteita, mutta asiakas oli laittanut matkaan tarkistajaksi jonkin merkonomin. 
Meidän matkan onnistumisen kannalta taas tämä merkonomi oli ihan ehdottoman tärkeä, se kuinka hän raportoi noiden teknisten tuotteiden laadun organisaatioonsa, olkoon hänen murheensa. 
Minä olen niitä matkailijoita, jotka eivät jaksa perehtyä etukäteen kohteeseen, kyllä se paikanpäällä selviää mitä siellä on. Merkonomit ovat ilmeisen erilaisia. Ei ollut Helsinki vielä jäänyt taaksemme, kun herra vetäisi salkustaan arviolta 100 sivua A4 tulosteita koskien kohdekaupunkiamme. Siinä oli listattu ravintoloita, nähtävyyksiä jne. Edessämme oli siis varsinaisesti Aurinkomatkojen kaupunkikohde, oppaanamme maailmalla ensikertaa oleva valtion merkonomi. 

Heti maahan saavuttuamme merkonomimme imoitti, että nyt olisi nälkä ja aamupalan aika. Kuinka ollakkaan A4 bumaskasta löytyi vinkki ja eikun taksilla 140 km/h kohti ravintolaa. 
Bumaska ei ollut väärässä ja ei myöskään aamupalan loppulasku. Se oli elämäni paras aamupala ainakin laskun mukaan, taisivat Kiinan pojat ottaa siitä paahtoleivän syönnistä rapiat 100€ / henk.

Merkonomimme sai todellisen haasteen vastaansa eräällä juhlaillallisella. Olihan hän kunniavieras ja nuo Kiinalaiset tuntuvat olevan aika täpinöissään, hyysätessään porukan tärkeintä poikaa. Itse olen sen verran matkoillani oppinut, että ruokapäydässä ei kannata olla se nälkäisin ja tärkeimmän oloinen heppu. Annan sen kunnian mielelläni muille, ihan puhtaasta itsesuojelusta. 
Niinpä siitä yhdestä kulhosta alettiin lappaa merkonomin lautaselle kamaa. Kiinalaisten ruokakulhojen kauhominen on täysin arpapeliä, sieltä voi kauhaan osua ihan mitä vain. Olen tullut siihen tulokseen, että kaikki muut paitsi kivet kiinalaiset nostavat lautaselle. 
Seuraavassa hetkessä näin Merkonomimme kasvoilta, että nyt tuli täyspotti. Siinähän hänen lautasellaan nätisti riisikasan vieressä kökötti kokonainen kanan jalka, nilkasta alaspäin. Jalassa olivat kaikki koppuraiset varpaat vielä tallella. 

Jotain eleganttia ystävässämme oli, ilmekään värähtämättä hän otti haarukan ja veitsen käteensä. Sitä en tiedä vielä tänäkään päivänä mistä hän ne sai? Minulle oli tarjolla laihduttajan välineet, syömäpuikot. Niillä syödessä loppuu tunnit päivästä ennenkuin saa itsensä ylensyötyä. 

Alkoi kuulua kolinaa veitsen livetessä tuosta luisevasta varvaskokoelmasta posliiniselle lautaselle. Hetken jo luulimme, että kanassa elämä pakkautuu sen varpaisiin. Jalkaterä teki kaikenlaisia liikkeitä pitkin lautasta sekä pöytää, kuitenkin aina löytäen tiensä takaisin merkonomimme riisikasan viereen. Alkoi melkoinen väsytystaisto. Jokainen hyökkäys veitsellä ja haarukalla päättyi jalkaterän hurjaan ja äänekkääseen kaarrokseen pöydän kautta riisin viereen. Punan ja hien noustessa hänen kasvoilleen, en välttynyt ajatukselta tulostiko hän sittenkin väärät 100 sivua materiaalia internetistä?

 Marcus Stone