Vakavoituminen

Laitetaanpas hymy hetkeksi taskuun ja otetaan kantaa. Viimekeväänä ja kesällä suomessa käydessäni pisti silmään keskustelu suomessa aiheesta Suvivirsi.
Minun on hyvin hankala ymmärtää sitä suomalaista ajatuksen juoksua, että jos maahamme on tullut muutama maahanmuuttaja joka uskoo eritavalla kuin me. Niin jotta emme loukkaisi heitä, romutamme koko meidän arvomaailmamme. Mitä tapahtui selkärangalle?

Vähän syvyyttä tuon tähän kysymykseen täältä pallonkolkasta missä me olemme se vähemmistö. Ei ole puhettakaan täällä, että yhteiskuntaa oltaisiin muuttamassa siihen suuntaa, jotta meitä ei loukattaisi tai meille ei tulisi paha mieli. Asetelma on, että täällä eletään näin ja jos ei kelpaa, rajalla viranomaiset leimaa sinun passisi ulos oikein mielellään.

Muutamia esimerkkejä mitä se tarkoittaa. Nykyisin vähän aurinkoa saanut nahkani, leikkaamaton parta poskessa hämää aika-ajoin ihmisiä luulemaan minua alueen asukkaaksi. Vielä kun vanhempani onnistuivat Ylistaron kauppalassa arpomaan minulle täysin arabialaisen kutsuma nimen, sekaannukset ovat valmiita.

Täällä käydään oikeudessa vähän väliä leimaamassa jotain kuponkeja liittyen lähinnä yrityksen papereihin. Aina välissä sinne itsekin sitten ahdistuu menemään vaikka työväki ne yleensä tekee. Jokaiseen paperiin tarvitaan tuomarin allekirjoitus omien lisäksi. Nämä omat allekirjoitukset sitten pitää jonkun kolmannen osapuolen todistaa. Siellä oikeustalon käytävillä sitten kirjoitellaan nimiä ristiin rastiin miesten kanssa.
Mutta minunpa nimeni ei kelpaakaan siellä todistajaksi. Syy on hyvin yksinkertainen, minä edustan väärää uskomista ja siksi nimeni on epäluotettava.

Projekti mitä vedän, sijaitsee alueella, minne pääsevät vain oikein uskovat ihmiset, siksi en ole koskaan työmaalla käynyt vaikka siitä projektista vastuussa olenkin. 

Tänään saavuin tapaamaan asiakasta yhden uuden projektin tiimoilta kaupunkiin missä on tärkeä rakennus keskellä kylää. Rakennuksen ympärillä on 8km säteellä ns. suoja-alue minne eivät saa tulla ketkään toisin uskovat. Pitkin kaupungin katuja ja aavikon kukkuloita on isoja betonisia tauluja, missä kerrotaan alueen rajat.
Niinpä nytkin istun alueen rajalla sijaitsevassa hotellissa, odottamassa asiakkaan projektipäällikköä palaveriin.

Mielestäni me suomalaisetkin voitaisiin kasvattaa takaisin selkärankamme. Se joka ei halua suvivirttämme laulaa, hyräilköön omia joikujaan hiljaa nurkassa sen aikaa. Niin lapsenikin tekevät paikallisessa koulussa kun siellä on omat joikunsa menossa. Ei 9 vuotiaalta tytöltämme kysytä loukkaako tämä sinun kotikasvatustasi. Jos meinaat oppia lukemaan, joka aamu joikut kuuntelet.

Loppujenlopuksi onko se suvaitsevaisuutta, että kumartaa joka suuntaan?
Ainakin nämä ihmiset täälläpäin maailmaa arvostavat selkäraisuutta, vaikka se ranka olisi heidän näkökulmastaan kiertynyt väärään suuntaan.

Sinulla on arvot joiden mukaan sinä muodostat maailman kuvasi ja mihin he voivat peilata omaa maailman kuvaansa.  

Marcus Stone

 

 

Sukellus

Riippumatta kulttuurista, uskonnosta tai oikeastaan mistään muustakaan, lomat tuntuvat olevan ympärimaailmaa aikoja jolloin ystävät ja perheet kokoontuvat yhteen. Monikulttuurisissa tai varsinkin moniuskontoisissa yhteiskunnissa näitä juhlapyhiä piisaa. 

Joskus Intiassa mietin, että saadaanko vuodessa edes yhtä viikkoa kasaan, jotta ei jollain hiippakunnalla olisi jotain juhlapyhää. Siellä kun on edustettuna kaikki maailman uskonnot ja vielä niiden kaikki alagenret, hippaloita siis piisaa. 

Meillä täällä nykyisessä Hiippakunnassa, Dubai on muuten hiippakunta! Oli hiljattain yksi juhlapyhä, ehkä sen innoittamana mieleeni alkoi nousta yksi ehkä mieleenpainuvimpia juhlapyhämuistojani.   

Meille oli kokoontunut erinäinen joukko ihmisiä viettämään Joulua. Näin ulkosuomalaisena sen lähiperheen ollessa kotimaassa, juhlapyhiksi tuntuu kokoontumaan yhteen hyvin risainen joukko ihmisiä, joita tuntuu yhdistävän jokin sama kalvava tunne. 
”Ei piisannut tänäkäänvuonna rahat kotimaahan lomalle”

Olimme siis Joulun vietossa vuosia sitten Intian perukoilla Biharissa. Bihar on hyvin köyhä alue Intiassa. Siis taloudellisesti köyhä kun taas väestömäärältään hyvin rikas. Jouluaterian loihtiminen ei sielä ollut ihan yksinkertainen prosessi, mutta niin olivat emännät sen siellä loihtineet. Tanskalaisesta säilykepurkkista oli plumpsautettu ulos vetisen-limainen kinkku, nötköt oli pöydässä.

Juuri kun keittiöstä kantautui painekattiloiden viimeisiä vihellyksiä totesin, että asunnossamme ei ole nyt ihan kaikki kunnossa. Vaikka Mrs. Stone oli kuinka nuohostanut hajustekynttilöiden kanssa. Asunnossa leijaili hyvin voimakas lemu. No sinänsä näihin voimakkaisiin metaanikaasujen hajuihin ei tuossa maassa juurikaan tullut reakoitua se on osa sitä kansallista aromirakennetta. 
Mutta jotenkin tämä lemu nyt tuli liian voimakkaana ja tuntui, että asuntomme on nyt lähde tähän saastepilveen.

WCn oven avatessani henkeni salpaantui, ei pelkästään hajusta vaan myös siitä näystä mikä siellä minua vastassa oli. Tilannetta hetken arvioituani ei siinä auttanut muu kuin laittaa tonttulakki syrjään. 

Meillä oli tuohon aikaan perinteinen aasialainen WC istuin tai siis se istuin osaa ylhäällä pitävä pöntönrunko oli jäänyt tehtaalle. Näinollen latiassa oli posliiniset jalankuvat ja reikä. 
Tilanne oli päässyt jo pahaksi olihan talo täynnä vieraita joita syötettiin kovalla vauhdilla, kun tämä ihmisen keno nyt vain toimii niin, että mitä laitat ylhäältä sisään se tapaa tulla jalostettuna alhaalta pois. 
Ainoastaan WCn putki ei ollut tukossa ja täynnä vaan myös koko lattia lainehti. Aikani siellä laineiden keskellä sukelleltuani alkoi ongelmakin löytyä. Kainaloani myöten kun oli putkeen kurotellut sain sieltä kaivettua erinäisiä tavararoita ylös. 

Täytyy sanoa, että sinä Jouluna Tanskalaisessa nötköt siivussani oli hyvin erikoinen tuoksu. Se tuoksu tuntui kulkevan mukanani useamman viikon, vaikka pesin ja kuorin ihoni melkoisilla myrkyillä.  

Jälkeenpäin joku vieraistamme avautui, että sinnehän voi epähuomiossa tippua ihan mitä vain, juu niin voi!

Marcus Stone

Liikkuva leivänpaahdin

Kuten aikaisemmin jo avauduin, meidän perheessä ei ole koskaan autojen kanssa päästy pröystäilemään. Isäni Remote Stone on tästä jo viitoittanut tietä meille jälkipolville. Lapsuuden kaikki kesät jouduttiin viettämään siskoni Mary Hen os. Stonen kanssa junaksi kutsutun Patroolin perällä, me olimme karavaanareita. Patrooli oli toki suuri parannus kalustoomme vaikka lokasuojassa olikin ammottava reikä, koska varhaislapsuus kului häkäpöntön takapenkillä, yskien häkää, taisi volkkarin pakoputkessa olla joitain vuotoja?

Todellinen nousukausi nähtiin Remoten kalustossa, kun hän ovimattojen piirimyyjänä meni hankkimaan seinäjokisen taksikuskin loppuun ajaman ja hylkäämän MB 200 dieselin. Siinä oli auto missä kuski ainoastaan kiihtyi, autosta oli unohtunut mersun tehtaalla moottori pois.
Siitä hetkestä alkoi perheemme lähipiirin keskellä veikkaukset käydä kuumana ajaako Remote autolla hautaan saakka? Kestäväthän nuo 200:set miljooneja kilometreja. Pahaksi onnekseen sai MB aivoverenvuodon jäähdyttimen kylkeen, kun ystävämme Matt Buddy oli sillä menossa kohti etelää. Sieltä Riihimäen ABCn pihasta lähti MB viimeiselle matkalleen lavetilla kohti Suvilahden autopurkaamoa, jatkaen sieltä matkaansa aina Kiinalaiseen sulattamoon saakka. Siellä Kiinalaisessa sulattamossa MB sai uuden elämän teräsputkena palaten taas takaisin suomen talveen liikennemerkkipylvääksi. Hienoa tämä globalisaatio!

Intiassa ostimme rouvan kanssa ensimmäisen automme Maruti Vanin, se oli sellainen pieni taskuun laitettava pakettiauto. Sinne pikkuriikkiseen lasitettuun peräkoppiin oli pultattu takaistuimeksi rahi. Autossa oli 0,8 litrainen 3 sylinterinen pikkuriikkinen moottori. Järkevät Intialaiset insinöörit olivat luonnollisesti jättäneet autosta tehoja vievän ilmastointikojeen pois, mutta Pohojalaaselle tuli siinä akvaariossa todella kuuma. Koitimme rouvan kanssa ajella sillä ensin ikkunat auki, mutta kun jokaisen matkan jälkeen oli naama musta kuin nuohoojalla päätin toiminnan miehenä tehdä asialle jotain.
Aikani kun olin asiaan perehtynyt. Sain tietää, että 350km päässä kaupungissa olisi jollain myynnissä kylmäkone, joka sopisi tuohon liikkuvaan leivänpaahtimeen.
Muutaman päivän kuluttua oli tuo haaveiltu kylmäkone asennettu leivänpaahtimeen. 

Puhalsihan se kylmää niin vimmatusti, että kojelaudassa olevat kolme puhallusritilää olivat jo muutamassa minuutissa ihan umpijäässä. Ikkunaa vähän auki niin luonto hoiti sulattamisen, toki auto vähän siinä taas lämpeni.

Tämä asennukseni toi taas joitain muita odottamattomia ongelmia, joita en ollut osannut ottaa huomioon.
Ensinnäkin kylmäkone vei moottorista ne vähäisetkin tehot niin, että kun 50km/h vauhdista halusi lähteä ohittamaan liikennettä, oli syytä kytkeä ilmastointi pois päältä. Muuten se rassukka ei vain jaksanut kiihtyä edes sitä vähää. Suuremmissa nopeuksissa tuolla autolla oli muutoinkin ihan turha yrittää ohituksia. 

Mutta todellisen haasteen toi tuo leivänpaahtimemme anatomia. Tässä mallissa oli moottori etupenkkien alla, kuskin erotti punaisena hehkuvasta moottorista vain istuimen 5cm vaahtomuovia ja korin ohut pelti. Tuo pikkuinen moottori lämpeni uskomattoman paljon tuossa +40C helteessä. Siinä sitä istuit kiukaan päällä takamus hiestä märkänä.
Ilmastointilaitteen tehot eivät olleet mitkään huikeat ja koska automme oli muodoltaan pakastearkun muotoinen ohjautui tuo kaikki jäähdytetty ilma auton perälle sinne missä ketään eikä mitään ollut, seikoittuen siellä kuumaan ilmaan.
Siis lopputulos oli, että kylmäkoneen asennus vei moottorista ne vähäisetkin voiman rippeet. Kiukaan päällä istuen Maryn kanssa kiersimme Intiaa n. 30 000km verran. Lukuisat hengen vievät vaaratilanteet toivat matkustamiseen toivotun vaihtelun, muuten olo kuin kevätauringossa sulavalla lumiukolla.  
Nähkääs kiuas istuimen alla aiheutti hyvin vetisen hikoilun ahteriin, kun taas koelaudasta puhaltava jäätävä ilma jäähdytti navanseudun muistuttamaan pohjoisnapaa. Olotilan kruunasi norona hikoileva pää, koska auton katonrajaan ei piisannut minkäänlaista ilmaa, siellä oli vain kuuma.

Marcus Stone

Junior Stapler

Palloa kiertäessä on tullut vastaan hyvin monia eri ammatin edustajia. Olen saanut etuoikeuden tutustua lähes kaikkiin yhteiskunnanluokkiin Kerjäläisestä – Maailman parantajan kautta – Joidenkin pienten maiden johtajiin. Sen olen oppinut, että olipa ihmisen taustat ja asema mikä tahansa siteeraten sukumme teollisuusneuovosta Sir. John Leatheriä, ”kaikki ne ovat samaa paskaa!”

Ammateista puheenollen etelä-pohjanmaan ammattioppilaitoksessa ollaan mielestäni hieman rajoittuneita uravalintojen suhteen kirves- tai sähkömies, pyh sanon minä, laittakaa mielikuvitus valloilleen.      

Intiasta löytyy joukko miehiä, jotka kirjoittavat verokorttiinsa ammatiksi kuorma-auton vasensuuntamerkki, eli vilkku. On täysin turhaa asentaa kuorma-autoon suuntavaloja, koska saman asian tekee Mr. Raj ja onhan hänestä seuraa kuljettajalle pitkillä matkoilla. Siellä Rajin käsi huitoo vimmatusti avoimesta ikkunasta käännyttäessä vasemmalle.   

PK-Yrityspuolella onkin sitä innovatiivisuutta vaikka kuinka. On sateenvarjon tai sandaalin korjaajia, jos taas hampaat suussa kaipaavat korjausta löytyy apu eräältä Delhin sivukadulta. Siellä on Mr. Kumar myynyt valmiita tekohammasproteeseja jo useita vuosia. Hänellä on pöydällään siinä kadunvarressa keko proteeseja, mistä voit sovittaa suuhusi sopivat.

Tänne Persianlahdelle tulee päivittäin uusia siirtotyöläisiä vuolemaan rahaa perheelleen. Projektimme toimistolla Saudeissa on vastaan tullut kaksi ehkä turhauttavinta ammattiryhmää mitä olen koskaan tavannut, vai miltä kuulostaa pakistanilaisen kaverin ammatti Junior stapler, eli junior tason nitoja? Kyllä ihan oikein ymmärsit, ammatti on papereiden nitoja!

Hän on tullut siirtotyöläiseksi Saudi Arabiaan, tienaamaan rahaa perheelleen Pakistaniin. Hänellä on kyllä oma työpöytä toimiston yhdessä nurkassa, pöytä ei ole ihan normaali toimiston työpöytä, siinä ei ole tietokonetta. Pöydällä on siististi rivissä yksi nitoja ja paperin reitin. Hän istuu siinä pöytänsä ääressä katsellen youtube videoita kännykästään. Aina välissä joku tuo pöydälle nipun papereita, jotka hän sitten rei’ittää ja nitoo yhteen. Siinä hän istuu ja elättää perhettään Pakistanissa, saahan hän tästäkin työstä jonkun satasen palkkaa, saman verran kuin peruskoulun opettaja kotimaassaan. Hänellä toki ei ole kouluja käytynä pyhäkoulua enempää. Tulevaisuudessa siintää uralla eteneminen Senior Stapleriksi, olen nähnyt, että heillä onkin jo sähköinen nitoja pöydällään.

Toinen hyvin pitkästyttävä ammatti olisi Fax Operator. Näitä Fax koneen käyttäjiä on asiakkaamme toimistolla kaksin kappalein. Siellä he istuvat omassa toimistossaan, vieressään kaksi fax-laitetta.
Tuo työ on varmaan joskus ollut kiireistäkin, mutta tänä päivänä kun kaikki tieto liikkuu cyber avaruudessa tulee heille kuulemma maximissaan kaksi / kolme faksia päivässä. Mitäs sillä vaikka paperi ei faxissa liiku, kunhan palkka vain juoksee.
Sinne toimistoonsa nämä operaattorit tulevat aamulla 8:30, iltapäivällä 14:30 lähdetään kotia ulkoiluttamaan vaimoja. Toimistolle palataan takaisin 17:30 vartioimaan fax-laitteita. Valot sammutetaan toimistolla 21:00.

Tuo työaika on muuten maailman idioottimaisin aikataulu, mitä toimistotyössä voi pitää. Tuolla konstilla saa tuhrattua ihan kokopäivän töihinsä, mutta kun vaimot eivät voi poistua kotoa ilman miestään, täytyy heitä käydä ulkoiluttamassa. 

Marcus Stone

Almost

Olen monesti ihmetellyt kuinka vähän sitä on tullut sairastettua ulkomailla. Pientä nuhakuumetta lukuun ottamatta on ainoastaan kerran iskenyt oikein kunnon ruikuli, sekin niin eksoottisessa kohteessa kuin Ruotsissa. Oli tainnut husmanskostista mennä päiväys pari pykälää pitkäksi. Siitä selvittiin yön yli kestäneellä tyhjennysharjoituksella ja seuraavana päivänä pääsi jo töihin. Ruikulitarinat kuitenkin vetoavat minuun, koska ne eivät tee eroa yhteiskuntaluokkien välillä. Vahinko voi tapahtua yhtä hyvin herralle kuin narrille. Seuraava tarina kertoo tuttavastani Joesta, joka toimii erään Amerikkalaisen yrityksen markkinointijohtajana.

Joe oli matkustanut Intiaan suurille konemessuille. Päivät olivat sujuneet verkkaisesti mutta raskaasti, kaikki messuilla seisoskelleet tietävät tunteen. Tällä matkalla ei ollut tarkoitus nähdä Intiaa sen tarkemmin, ainoastaan hoitaa messut huolella ja sitten kotiin. Oli vihdoin viimeinen päivä ja myöhään illalla lähtisi lento Delhistä Frankfurtiin. Viimeinen messupäivä oli kuitenkin kaikista kiireisin ja Joe ei ehtinyt syömään päivän aikana ollenkaan. No parempi näin, hän ajatteli, säästyy ainakin viime hetken mahataudilta.

Lentokentälle matkustaessaan Joe tunsi kuitenkin olevansa todella nälkäinen mutta aikaa oli vähän ja oli vielä pysähdyttävä ostamaan vaimolle tuliaisiksi silkkihuivi. Hän pysähtyi tuntemansa silkkikauppiaan kadulle ja haki huivin. Takaisin taksiin kävellessään hän haistoi kun kujalla kauppias paistoi herkullisen tuoksuista samosaa. Hetken mielijohteesta hän osti kauppiaalta mukaansa pikku annoksen Intian herkkuja. Taksissa ne syötyään hän oli tyytyväinen tähän päätökseensä, nyt olisi paljon mukavampi jatkaa matkaa.

Lentokentällä oli edessä tavalliset jonotukset, joista Joe pääsi joustavasti eteenpäin business lippunsa ja kultapossu korttinsa turvin. Kuumahan siinä silti tuli, huonosti ilmastoidulla lentokentällä. Onneksi pääsi loungeen odottamaan, mutta sielläkin tuntui olevan tosi kuuma. Joe hikoili ja avasi kravattiaan löysemmälle. Katsoessaan ympärilleen hän ihmetteli, koska muut ihmiset eivät tuntuneet piittaavan tästä kosteasta kuumuudesta. Joe ei nähkääs vielä sitä tiennyt, mutta hänen kehonsa oli alkanut valmistautumaan hetken kuluttua seuraavaan kehonsisäiseen särkänniemeen, jossa kaikki laitteet käytäisiin läpi samalla kertaa.

Ensimmäinen aavistus tulevasta Joelle tuli kun hän jonotti koneeseen pääsyä. Vatsassa alkoi kuulua vaimeaa lurinaa, aivan kuin astianpesukone poistaisi vettä koneesta. No, varmasti vaan tämä kuumuus tekee tepposia, kunhan nyt pääsisi koneeseen istumaan, Joe ajatteli. Vaimea lurina kuitenkin jatkui istuallaankin ja Joe alkoi jo huolestua. Kun kone alkoi rullaamaan kiitotietä kohti Joe tunsi sen ensimmäisen kerran. Ferrari oli tulossa tallista ulos, mutta tallin ovi oli kiinni. Pahimman väännön mentyä ohi, Joe yritti nousta ylös, mutta lähellä istuva Saksalainen stuertti komensi hänet takaisin istumaan. Joe yritti viittoa kaikki kyseiseen tilanteeseen sopivat viittomat, mutta stuertti puisteli päätään, oli odotettava kunnes kone olisi ilmassa.

Tästä alkoi Joen kiirastuli. Varpusparvi kävi koputtelemassa luukulla aaltomaisesti ja Joe hikoili ja istui välillä kaksinkerroin, välillä mahdollisimman suorana. Tätä ei onneksi jatkunut kuin viitisen minuuttia ja kone pääsi ongelmitta lentokorkeuteen ja stuertti vinkkasi Joelle nyt olevan sopiva hetki vierailla hotelli helpotuksessa. Ylös noustessaan Joe tunsi sisällään tulivuoren purkauksen ja tsunamin yhdistelmää muistuttavan tunteen. Hiki silmissä kirvellen hän harppoi vessaa kohti. Kun hän kurkotti kätensä ovenkahvaa kohti, hän tunsi kuinka kaikki kipu ja paine ja kuumuus helpotti silmän räpäyksessä. Joe huokaisi helpotuksesta hymy huulillaan, samalla kun ruskeat virrat valuivat Bossin housujen lahkeita pitkin hänen Guccin kenkiinsä ja lentokoneen käytävälle.

Niin lähellä, mutta silti niin kovin kaukana. Onneksi edessä oli ainoastaan kahdeksan tunnin lento.

kunnioittavasti

Michael Barn

Työhaastattelu

Jatketaampa aiheesta, ensivaikutelman voit tehdä vain kerran!
Minun työhöni on kuulunut jo pitkänaikaa hyvin olennaisena osana työntekijöiden töihin otto ja uusien henkilöiden haastattelut. Tänäänkin on parit haastattelut tullut otettua. Näitä haastatteluja olen viimeisten vuosien aikana pitänyt paljon, se onkin sellainen jatkuva työ.

Ensinnäkin se kun saat hakijan hakemuksen, siitä jo piisaa hupia jos jonkin verran. Tässä muutama;

Sain kaksi peräkkäistä hakemusta Nigeriasta. Näissä oli kaverien nimet hieman erilaiset, mutta työkokemus ja koulutus hyvin samanlaiset, sitten oli tullut pikku moka. Kummasakin hakemuksessa oli sama kuva – kyllä ja kysymyksessä ei ollut sukulaiset tai kaksoset. Meinasin pyytää hakijat haastatteluun peräkäin tai yhtaikaa.

Eräs rakas Nepalimies lähetti hakemuksen. Lähetti postia liittyen avoinna olevaan projekti-insinöörin paikaan. Posti meni kutakuinkin näin.
Olen Nepalista, haluaisin teille töihin. Voisitko lähettää tiedot mihin töihin minut haluatte, niin voin lähettää työ- ja koulutodistukset sen mukaiset.
Hänelle lähti seuraava vastaus, valitettavasti meillä on nyt täytettynä jokainen kaikkien alojen ammattilaisten paikoistamme, otamme teihin yhteyttä jos vapautuu paikkoja.

Sain tässä kerran hakemuksen 24 vuotiaalta projekti-insinööriltä. Tulin siihen tulokseen, että hän oli käynyt koulunsa ja luonut uransa nopeammin kuin Sheldon Cooper.
Hänellä oli nimittäin vastaavista projekteista projektin johtamisesta kokemusta jo reilut 13 vuotta. Vaikka kuinka laskin ja ynnäsin hänen syntymäaikojansa sekä ilmoitettuja työkokemuksia oli hän aloittanut työuransa 11 vuotiaana, silloinkin suoraan projektipäällikkönä. Onnea vaan niille Manilan asukkaille, jotka siinä pilvenpiirtäjässä odottavat seuraavaa maanjäristystä.

Ehdottomasti paras hakemus on tullut Pakistanista. Keväällä insinööriksi valmistunut Mustafa haki meille jälleen projekti-insinöörin paikkaa. Kun hän oli vasta valmistunut, eihän sitä kokemusta nyt silloin voi olla, mutta kun sitä nyt vaaditaan. Mustafa osoitti selvää luovuutta, ilmoitti hakemuksessaan työkokemukseksi seuraavaa.
Koulun projektissa suunnitellut ja valmistanut paperilennokin A4 paperista, joka lensi 6,2sekuntia.
Hänenkin luovuuden jouduin sydän itkien torjumaan seuraavalla viestillä.
Valitettavasti meillä ei ole yhtään paperilennokki insinöörinpaikkaa avoinna, mutta otamme teihin yhteyttä kun sellainen vapautuu.

Työhaastattelut ovatkin sitten se toinen komiikan osa. Tässä muutama;

Vanhempi n. 60 vuotias Egypti tuli haastatteluun, kaivoi ensimmäisenä laukustaan valehtelematta n. 30cm paksun nipun papereita. Iski sen pöytään ja lähti esittelemään saavutuksiaan ja ideoitaan maailman parantamiseksi.  Se haastattelu meni monologin kuunteluksi.

Jordanialainen mies tuli Jeddassa haastatteluun. Istuessaan alas avasi hän keskustelun entisestä työnantajastaan kehuakseen sen pahuutta. Siinä hän haukkui kyseisen yrityksen ja kaikki henkilöt siitä putiikista ennekuin ehdin korjata kurkkuani tai saamaan puheenvuoroa. Kun hän viiden minuutin kohdalla veti ensimmäisen kerran henkeä, ehdin siinä hänelle varovasti sanomaan, että kyseinen yritys on meidän suurin ja tärkein asiakkaamme sekä yrityksemme partneri Saudi Arabiassa. Millään emme enää saaneet tunnelmaa nousemaan loppu haastatteluun.

Ehdottomasti muistorikkaimman haastattelu hetken järjesti Intialainen Razza, jälleen Saudi Arabiassa. Hän oli itse hyvin pro-aktiivinen tämän haastattelun suhteen. Sillä hetkellä ei oikein ollut edes lisähenkilöstön tarvetta siksi en ollut itse oikein kiinnostunut hänestä.  
Hän lähetteli kovasti posteja ja omia papereitaan minulle, koska paperit olivat erinomaiset ja kiinnostavat pyysin häntä hotelliini haastatteluun yhtenä iltana töiden jo päätyttyä. Ajattelin, että eipä sitä nyt illalla muutenkaan minulla mitään tekemistä ole, niin kuluupa aika paremmin. Toden totta ajankulua tämä Razza järjesti. 

Hotelli missä vietän paljon aikaani aina joskus sisään kirjautuessa laittaa minut isompaan huoneeseen. Haluavat tietysti hapannaaman pois maksavien asiakkaiden silmistä. Nyt oli käynyt taas tällainen tilanne ja pyysin Razzan suoraan huoneeseeni haastatteluun.

Ovelle koputettaessa menin sitä avaamaan, siellä ovella seiso lyhyenläntä Intialainen mies voimakkaasti elehtien kuin olisi sähköiskun saanut. Tekstiä tuli heti oviaukossa sellaisella tempolla, että minun hitaat aivosoluni eivät siihen kyytiin ehtineet. Kovasti hän lykkäsi pitkiä kengänkärkiään huoneeseeni, mutta en tiennyt kuka ja mikä tämä mies oli?

Odotin kyllä Intialaista insinööriä haastatteluun, mutta tämä mies vaikutti sokerihumalaiselta kukkalähetiltä väärällä ovella. Tätä vaikutelmaa lisäsi tuo iso kukka-asetelma mitä hän piti juhlallisesti kaksin käsin ojentaen sitä minua kohden.
Siinä vaiheessa, kun hitaat soluni olivat ehtineet tilanteeseen mukaan. Tajusin, että ovellani seisoo odottamani Razza ja tuo kukkapuska on minulle.

Ei auennut Razzalla ura meidän firmassa vaikka etelä-pohjalaaselle äijälle rehupuskankin toi.

Marcus Stone

Rajalla

Ensivaikutelman voi tehdä vain kerran. Sama viisaus taitaa päteä myös valtioiden rajoihin? Harvan maan rajalta löydät hymyilevän tai edes kommunikoivan viranomaisen. Yksi poikkeus on matkoilla tullut vastaan Istanbulin rajalla, olimme stop ouveria tekemässä koko perheen voimalla, ystämme Matt Buddyn perheen luokse. Rajalla virkailija hymyily ja tarjosi meidän Irmalle tikkakarin, siinä pienen tytön sydän rakastui Turkkiin välittömästi.

On sitten niitä toisia rajoa, voih… Pelkät muistot aiheuttavat ahdistusta. Intian ja Nepalin rajanylitys maitse on aivan oman novellin paikka. Hevoskyytejä, nukkuvia rajavirkailijoita ja niiden etsimistä, puhumattakaan passikuvista jne…

Valkovenäjän rajalla taas vastaavasti virkailija koki tarvetta herättää minut rajamuodollisuuksiin AK-47:n piipulla tökkimällä, heräsihän siihen.

Kuitenkin kaikista maailman rajanylityspaikoista maailman hitain, huonoin ja epämukavin löytyy ihan jokaiselta Saudi Arabian rajalta, ihan niiltä kaikilta. Tunteja noilla rajoilla seisseenä olen miettinyt mikä on se pedagoginen opetus rajavirkailija yliopistossa, mikä muovaa noista kaikista maailman hitaimpia, laiskimpia ja tympeimpiä virkailijoita?
Virkailijat ovat ihan omaa luokkaansa, toiminnan puuroutumisen varmistavat nuo rajalla jonossa seisovat tuhannet Etelä-Aasialaiset työläiset tai pyyhiinvaeltajat. Siinä he odottavat iho-ihoa vasten jonotuksella maahanpääsyä.

Tänään se sitten selvisi mikä tässä hommassa on ideana.
Jeddaan saapuminen aloitetaan jo lähtömaassa, varaamalla lentokoneesta mahdollisimman eturivin paikka. Näin varmistetaan ensimmäisten joukossa pääseminen ensimmäiseen lentokenttä bussiin Jeddassa.
Bussissa taas asetutaan oikeanpuoleisen keskioven pieleen, vaikka bussi olisi täysin tyhjä, se tulee ihan täyteen kuitenkin. Tämä oikeanpuoleinen keskiovi aukeaa suoraan ja ensimmäisenä terminaalin tuloaulan oviaukkoon, näin olet ensimmäisenä hallissa sisällä.
Mutta sitten tulee se varman väärin valinnan paikka, kuten tänään. Puolijuoksussa pitää osata arvioida nanosekunnissa kenellä noista virkailijoista on tänään se ”työpäivä”. Tänään ei osunut kenellekään!  

Valitsin ensimmäisen lyhimmän jonon juostessani, VÄÄRIN. Jonossa oli edelläni vain kolme kaveria, mutta mitä rakas virkailija teit?
Yhden maahantulijan passi pöydällä leimasimen alla, lähdit juttelemaan kavereidesi kanssa nurkalle ja kun sieltä palasit laitoit leimasimesi lukolliseen kaappiin ja lähdit jonnekin, Ahmed minulla oli palaveri 45min päästä!
Nopea vaihto seuraavaan jonoon, siinä olikin vain kaksi kaveria edelläni. Siinä samassa viereinen karsina täyttyi n. 50:llä Pakistanilla, heidän pahaksi onnekseen karsina oli sama missä äsken itse olin. Ahmed oli hyljännyt meidät, hän oli mennyt pois ja leimasin oli lukkojen takana. Mutta siinä pojat jonottivat iho-ihoa vasten ihan rauhassa.
Terminaalin Intialaiset ja Pakistanilaiset siivoojat näkivät tässä heidän tilaisuutensa. Hiljaa supattaen kuin heroiinin katukauppiaat he lähtivät myymään kavereille tiskinalta puhelimen SIM kortteja. Sieltä housunkauluksesta salaa kaivoivat lisää tarvitsijoille - kauppa se on mikä rikastuttaa.

Tänään oli se päivä kun tulee tehtyä paljon vääriä valintoja. Tässä jonossa oli virkailijalla käytössään ilmeisesti Commadore 64. Se tietokone ei vain jaksanut toimia. Nyt jaksoin jonottaa vuoroani 40min. Olihan edelläni vain kaksi kaveria, mutta sitten kamelinselkä katkesi kun joku superintendentti kävelytti tylysti eteeni 3 uutta kaveria näiden kahden edellisen lisäksi. Laskin äkkiä, että jos tänään meinaan töihinkin ehtiä, niin pitää tehdä jotain muuta.

Kolmas jono toden sanoo, epäröiden arvioin nopeitten etenevää jonoa.
Onnekseni tämä kolmas valintani osui lähes nappiin, siinä oli nimittäin kaksi palvelutiskiä. Tosin toiselle tiskille saapunut henkilö oli ilmeisesti unohtanut passinsa pyhähousujen taskuun ja se hidasti hieman maahantuloa.
Kun viimein pääsin Hussamin palveltavaksi alkoivat pitkään mieltäni askarruttaneet kysymykset saada vastauksia. Siinä kaikessa työntouhussaan, Hussamilla oli jokunen chat auki ja puheluitakin siinä ehti hoitaa. Samalla räiskäistiin muutama valokuva maahantulijasta ja otettiin sormenjäljet jos vaikka maahantulija innostuisi rikollisille poluille.

Kuva on täysin todellinen, salaa otettu tänä aamuna. Jos Hussam olisi nähnyt kuvaukseni, olisin todennäköisesti ollut jonottamassa vielä toiset 2 tuntia.

Joku viikko sitten erehdyin puhumaan puhelimessa samaisessa jonossa. Kun pääsin tiskille, sai poika tiskillä huippu idean, ohjasi minut jonon perälle. Olin kuulemma rikkonut selvää sääntöä, ei saa puhua puhelimessa. En ole varma koskeeko sääntö vain toista meistä?

Marcus Stone