Liikkuva leivänpaahdin

Kuten aikaisemmin jo avauduin, meidän perheessä ei ole koskaan autojen kanssa päästy pröystäilemään. Isäni Remote Stone on tästä jo viitoittanut tietä meille jälkipolville. Lapsuuden kaikki kesät jouduttiin viettämään siskoni Mary Hen os. Stonen kanssa junaksi kutsutun Patroolin perällä, me olimme karavaanareita. Patrooli oli toki suuri parannus kalustoomme vaikka lokasuojassa olikin ammottava reikä, koska varhaislapsuus kului häkäpöntön takapenkillä, yskien häkää, taisi volkkarin pakoputkessa olla joitain vuotoja?

Todellinen nousukausi nähtiin Remoten kalustossa, kun hän ovimattojen piirimyyjänä meni hankkimaan seinäjokisen taksikuskin loppuun ajaman ja hylkäämän MB 200 dieselin. Siinä oli auto missä kuski ainoastaan kiihtyi, autosta oli unohtunut mersun tehtaalla moottori pois.
Siitä hetkestä alkoi perheemme lähipiirin keskellä veikkaukset käydä kuumana ajaako Remote autolla hautaan saakka? Kestäväthän nuo 200:set miljooneja kilometreja. Pahaksi onnekseen sai MB aivoverenvuodon jäähdyttimen kylkeen, kun ystävämme Matt Buddy oli sillä menossa kohti etelää. Sieltä Riihimäen ABCn pihasta lähti MB viimeiselle matkalleen lavetilla kohti Suvilahden autopurkaamoa, jatkaen sieltä matkaansa aina Kiinalaiseen sulattamoon saakka. Siellä Kiinalaisessa sulattamossa MB sai uuden elämän teräsputkena palaten taas takaisin suomen talveen liikennemerkkipylvääksi. Hienoa tämä globalisaatio!

Intiassa ostimme rouvan kanssa ensimmäisen automme Maruti Vanin, se oli sellainen pieni taskuun laitettava pakettiauto. Sinne pikkuriikkiseen lasitettuun peräkoppiin oli pultattu takaistuimeksi rahi. Autossa oli 0,8 litrainen 3 sylinterinen pikkuriikkinen moottori. Järkevät Intialaiset insinöörit olivat luonnollisesti jättäneet autosta tehoja vievän ilmastointikojeen pois, mutta Pohojalaaselle tuli siinä akvaariossa todella kuuma. Koitimme rouvan kanssa ajella sillä ensin ikkunat auki, mutta kun jokaisen matkan jälkeen oli naama musta kuin nuohoojalla päätin toiminnan miehenä tehdä asialle jotain.
Aikani kun olin asiaan perehtynyt. Sain tietää, että 350km päässä kaupungissa olisi jollain myynnissä kylmäkone, joka sopisi tuohon liikkuvaan leivänpaahtimeen.
Muutaman päivän kuluttua oli tuo haaveiltu kylmäkone asennettu leivänpaahtimeen. 

Puhalsihan se kylmää niin vimmatusti, että kojelaudassa olevat kolme puhallusritilää olivat jo muutamassa minuutissa ihan umpijäässä. Ikkunaa vähän auki niin luonto hoiti sulattamisen, toki auto vähän siinä taas lämpeni.

Tämä asennukseni toi taas joitain muita odottamattomia ongelmia, joita en ollut osannut ottaa huomioon.
Ensinnäkin kylmäkone vei moottorista ne vähäisetkin tehot niin, että kun 50km/h vauhdista halusi lähteä ohittamaan liikennettä, oli syytä kytkeä ilmastointi pois päältä. Muuten se rassukka ei vain jaksanut kiihtyä edes sitä vähää. Suuremmissa nopeuksissa tuolla autolla oli muutoinkin ihan turha yrittää ohituksia. 

Mutta todellisen haasteen toi tuo leivänpaahtimemme anatomia. Tässä mallissa oli moottori etupenkkien alla, kuskin erotti punaisena hehkuvasta moottorista vain istuimen 5cm vaahtomuovia ja korin ohut pelti. Tuo pikkuinen moottori lämpeni uskomattoman paljon tuossa +40C helteessä. Siinä sitä istuit kiukaan päällä takamus hiestä märkänä.
Ilmastointilaitteen tehot eivät olleet mitkään huikeat ja koska automme oli muodoltaan pakastearkun muotoinen ohjautui tuo kaikki jäähdytetty ilma auton perälle sinne missä ketään eikä mitään ollut, seikoittuen siellä kuumaan ilmaan.
Siis lopputulos oli, että kylmäkoneen asennus vei moottorista ne vähäisetkin voiman rippeet. Kiukaan päällä istuen Maryn kanssa kiersimme Intiaa n. 30 000km verran. Lukuisat hengen vievät vaaratilanteet toivat matkustamiseen toivotun vaihtelun, muuten olo kuin kevätauringossa sulavalla lumiukolla.  
Nähkääs kiuas istuimen alla aiheutti hyvin vetisen hikoilun ahteriin, kun taas koelaudasta puhaltava jäätävä ilma jäähdytti navanseudun muistuttamaan pohjoisnapaa. Olotilan kruunasi norona hikoileva pää, koska auton katonrajaan ei piisannut minkäänlaista ilmaa, siellä oli vain kuuma.

Marcus Stone