Almost

Olen monesti ihmetellyt kuinka vähän sitä on tullut sairastettua ulkomailla. Pientä nuhakuumetta lukuun ottamatta on ainoastaan kerran iskenyt oikein kunnon ruikuli, sekin niin eksoottisessa kohteessa kuin Ruotsissa. Oli tainnut husmanskostista mennä päiväys pari pykälää pitkäksi. Siitä selvittiin yön yli kestäneellä tyhjennysharjoituksella ja seuraavana päivänä pääsi jo töihin. Ruikulitarinat kuitenkin vetoavat minuun, koska ne eivät tee eroa yhteiskuntaluokkien välillä. Vahinko voi tapahtua yhtä hyvin herralle kuin narrille. Seuraava tarina kertoo tuttavastani Joesta, joka toimii erään Amerikkalaisen yrityksen markkinointijohtajana.

Joe oli matkustanut Intiaan suurille konemessuille. Päivät olivat sujuneet verkkaisesti mutta raskaasti, kaikki messuilla seisoskelleet tietävät tunteen. Tällä matkalla ei ollut tarkoitus nähdä Intiaa sen tarkemmin, ainoastaan hoitaa messut huolella ja sitten kotiin. Oli vihdoin viimeinen päivä ja myöhään illalla lähtisi lento Delhistä Frankfurtiin. Viimeinen messupäivä oli kuitenkin kaikista kiireisin ja Joe ei ehtinyt syömään päivän aikana ollenkaan. No parempi näin, hän ajatteli, säästyy ainakin viime hetken mahataudilta.

Lentokentälle matkustaessaan Joe tunsi kuitenkin olevansa todella nälkäinen mutta aikaa oli vähän ja oli vielä pysähdyttävä ostamaan vaimolle tuliaisiksi silkkihuivi. Hän pysähtyi tuntemansa silkkikauppiaan kadulle ja haki huivin. Takaisin taksiin kävellessään hän haistoi kun kujalla kauppias paistoi herkullisen tuoksuista samosaa. Hetken mielijohteesta hän osti kauppiaalta mukaansa pikku annoksen Intian herkkuja. Taksissa ne syötyään hän oli tyytyväinen tähän päätökseensä, nyt olisi paljon mukavampi jatkaa matkaa.

Lentokentällä oli edessä tavalliset jonotukset, joista Joe pääsi joustavasti eteenpäin business lippunsa ja kultapossu korttinsa turvin. Kuumahan siinä silti tuli, huonosti ilmastoidulla lentokentällä. Onneksi pääsi loungeen odottamaan, mutta sielläkin tuntui olevan tosi kuuma. Joe hikoili ja avasi kravattiaan löysemmälle. Katsoessaan ympärilleen hän ihmetteli, koska muut ihmiset eivät tuntuneet piittaavan tästä kosteasta kuumuudesta. Joe ei nähkääs vielä sitä tiennyt, mutta hänen kehonsa oli alkanut valmistautumaan hetken kuluttua seuraavaan kehonsisäiseen särkänniemeen, jossa kaikki laitteet käytäisiin läpi samalla kertaa.

Ensimmäinen aavistus tulevasta Joelle tuli kun hän jonotti koneeseen pääsyä. Vatsassa alkoi kuulua vaimeaa lurinaa, aivan kuin astianpesukone poistaisi vettä koneesta. No, varmasti vaan tämä kuumuus tekee tepposia, kunhan nyt pääsisi koneeseen istumaan, Joe ajatteli. Vaimea lurina kuitenkin jatkui istuallaankin ja Joe alkoi jo huolestua. Kun kone alkoi rullaamaan kiitotietä kohti Joe tunsi sen ensimmäisen kerran. Ferrari oli tulossa tallista ulos, mutta tallin ovi oli kiinni. Pahimman väännön mentyä ohi, Joe yritti nousta ylös, mutta lähellä istuva Saksalainen stuertti komensi hänet takaisin istumaan. Joe yritti viittoa kaikki kyseiseen tilanteeseen sopivat viittomat, mutta stuertti puisteli päätään, oli odotettava kunnes kone olisi ilmassa.

Tästä alkoi Joen kiirastuli. Varpusparvi kävi koputtelemassa luukulla aaltomaisesti ja Joe hikoili ja istui välillä kaksinkerroin, välillä mahdollisimman suorana. Tätä ei onneksi jatkunut kuin viitisen minuuttia ja kone pääsi ongelmitta lentokorkeuteen ja stuertti vinkkasi Joelle nyt olevan sopiva hetki vierailla hotelli helpotuksessa. Ylös noustessaan Joe tunsi sisällään tulivuoren purkauksen ja tsunamin yhdistelmää muistuttavan tunteen. Hiki silmissä kirvellen hän harppoi vessaa kohti. Kun hän kurkotti kätensä ovenkahvaa kohti, hän tunsi kuinka kaikki kipu ja paine ja kuumuus helpotti silmän räpäyksessä. Joe huokaisi helpotuksesta hymy huulillaan, samalla kun ruskeat virrat valuivat Bossin housujen lahkeita pitkin hänen Guccin kenkiinsä ja lentokoneen käytävälle.

Niin lähellä, mutta silti niin kovin kaukana. Onneksi edessä oli ainoastaan kahdeksan tunnin lento.

kunnioittavasti

Michael Barn