maanantai 19. tammikuuta 2015

Chai, ek rupia - ek gilash

Kun olimme rouvan kanssa päässeet  junailun tunnelmaan, eihän sitä voinut lopettaa.
Tämähän pätee kaikkeen harrastamiseen, täytyy harrastaa säännöllisesti. 
Ystäväni Mark Lapualta onkin omien sanojensa mukaan noudattanut tätä omassa kuntoilussaan. Säännöllinen liikunta on kuulema terveydelle hyväksi, siksi hän käy pyörälenkillä säännöllisesti kerran vuodessa. 

Kun olimme saapuneet viimein tuonne Biharin perukoille reilusti myöhäisellä junavuorollamme. 
Opimme pian, että tuossa maailman kolkassa aikaa ei mitata viisarikellolla vaan elämän rytmittää auringon valo. Jos on valoisaa juodaan teetä ja syödään aamulla ostettuja tomaatteja. Kun on pimiää silloin saa mennä koppaan maata ja nukkua. 

Nuori ja aktiivinen mielemme kuitenkin kaipasi jotain toimintaa. Piti nähdä ja kokea tätä uutta maailmaa. 
Oman kokemisen riemun elämään toi ihan jokapäiväiset askareet. Tuohon aikaan vielä oli puhelimella soittaminen hyvin kallista, varsinkin ulkomaille ja kun rahat olivat hyvin pienet millä elimme tuntui se vieläkin kalliimmalta.  
Taisi asuntomme 2mh vuokra olla luokkaa 30€/kk ja sen tuntui hyvin suurelta meidän rahoissamme. 

Niin yhteydenpitoa koti-Suomeen jääneisiin perheisiin hoidettiin FAXilla. Kaupungista löytyi yksi FAX laite, sinne onnistui pääsemään meiltä pienellä ponnistelulla. Kunhan oli puikkelehtinut n. 30min henkensä kaupalla lehmien, riksojen ja rekkojen välissä. 
Olin käynyt lähettämässä isälleni Remotelle jonkin faksin joitakin aikoja aikaisemmin. Nyt sain soiton fax-toimistosta, että minulle olisi tullut fax. Kun olin suoriutunut kunnialla skootterillani perille toimiston rähjäiselle ovelle. Kai silläkin matkalla muutama osuma otettiin riksan ja lehmän kanssa, hyvin pienestä oli jälleen kiinni se, että tulevat lapseni olisivat jääneet vaille isää jo ennen syntymäänsä. 
Toimistoon astuessani virkailija ojensi minulle virallisesti saapuneet faksin, jossa komeile haalealla tekstillä isäni Remotin sydämellinen viesti pojalleen tuonne eksoottiseen kaukomaan kohteeseen. 
" Ei näkynyt kunnolla, laita uudestaan" 
Tunnekuohustani kun aloin selvitä, pystyin identifioimaan mihin suurten linjojen mies, isäni viittasi. 
Ilmeisesti aikaisemmin lähettämästäni faksista oli jokin alkukirjain ollut hieman hankalasti luettava ja halusi varmistua tervehdinkö häntä Hei vai Vei sanalla?
Puikkelehtiessani takaisin kotiin lehmien, riksojen, ihmisten, pyörien, rekkojen ja ihan kaiken ja minkä tahansa välissä. Eittämättä meinasi nousta mieleeni ajatus, että olisihan siihen A4 sivuun sopinut vähän muutakin tekstiä! 

Koska olimme päässeet junailusta hyvään makuun jo heti maahan saavuttuamme. Reissasimme tulevien vuosien kuluessa tuolla hitaasti etenevällä teräsmadolla ympäri maata melkoisen määrän. 

Näissä lentokoneissa, missä nytkin istun. Näissä on totutusti kohtu hyvä palvelu tarjoilun suhteen. Varsinkin nämä halpalentoyhtiöt, hyvin mielellään ovat myymässä kaikkea meille matkailijoille. Toki kotimainen Finnair tekee tässä poikkeuksen. Viimevuoden 60:nestä lennostani tuli yksi lennettyä Finnairilla, täytyy sanoa, että ymmärrän nyt miksi sen yhtiön tähdet ovat kaartumassa horisonttiin. Siellä juuri käytävälle sopivat ylikokoiset eläkevöityvät stuertit koittavat myydä vesipulloa 2€ hintaan matkalaisille. Ei ihme, että siinä alkaa stuertillakin rypistyneen kauluspaidan helma lepattaa housunkauluksesta. Nämä Reinot ovat olleet joskus aallon harjalla ratsastavia aikansa city hipstereitä, mutta valitettavasti tänäpäivänä heidän kohdallaan on kalenterissa jo käännetty liian monta kertaa Tammikuu näkyviin. 



Niin olimme Maryn kanssa matkalla tuolla teräsmadolla Delhistä kohden Rajesthania, silloiseen kotiimme Udaipuriin. Tuolla välillä kunhan juna pääsee ulos Delhin kaupungista, loppumatka onkin melkein vain hiekkaista tasankoa. Aina siellä täällä juna ohittaa komeasti viheltäen pieniä hyvin alkeellisia kyliä. Noista kylistä löydät jotain sellaista tunnelmaa, mitä ei edes Lapuan Raamatun kylä voi lakeuksien kasvatille tarjota. Siellä pysähtyy kaikki. Noissa kylissä kaikki on pysähtynyt jo 50vuotta sitten, myös kehitys. 
Matkaa olimme jo tehneet useita tunteja, kun konduktööri tuli kyselemään meiltä, että maistuisiko tee? 
Aina on hyvä hetki laittaa jotain pientä suuhunsa, joten ilmanmuuta olimme valmiita teelle. Konduktööri poistui paikaltamme jonnekin. Samassa hetkessä juna alkoi jarruttamaan pysähtyäkseen keskelle ihan tyhjää maailmaan. Siellä ei ollut sitten yhtään mitään, kuin juna olisi ohjastettu kuun pinnalle. 
Kuitenkin vaunumme ovi osui sopivasti pienen mökin edustalle ja sieltä junaan kapusi 10vuotias poika mukanaan muutama kertakäyttökuppi ja tee pannu. Reippaasti ja kuuluvasti poika kailotti
CHAI, EK RUPIA EK GILASH..... CHAI... CHAI (teetä, yksi rupia kuppi... Teetä ... Teetä) 
Teemme ostimme tuolta reippaalta pojalta, kun hän oli palvellut meitä kahta asiakastaan hyppäsi hän vaunumme ovesta ulos ja junamme nytkähti liikkeelle. 

Puhvelin rasvaiseen maitoon tehtyä teettämme hörppiessämme totesimme, että koko pitkä juna oli pysäytetty meitä varten tuon pojan teekojulle. Olisko tästä reseptiksi Finnairin uudelleen nousulle? 

Marcus Stone

tiistai 13. tammikuuta 2015

The Big Bang

Taiteilijan luovuus vaatii oikeaa hetkeä ja tilaa. Olen pitänyt hiljaisuutta ja etsinyt kynääni oikean väristä mustetta. Nyt luulen sen löytäneeni, vien teidät matkalle alkuun seuraavien viikkojen kuluessa.
Taiteilijat pitävät kiertueita aina tasavuosina, niin mikseipä mekin muisteltaisi sitä mitä tasan 16 ja puolivuotta sitten tapahtui. Sitä miten me Mrs. Maryn kanssa jäimme maailmalle ja siitä maailmasta tuli meidän kotimme. Jotta pääsette mukaan elämämme juoneen. Johdattelen teidät Mr. Barnin kirjoitus oppien mukaisilla pienillä jutuilla matkallemme mukaan.


Pyöritetään kalenteria taaksepäin muutamia vuosia ja palata aina sinne lähes alkuun. Kun olimme Maryn kanssa lähteneet ensimmäiselle muuttomatkallemme toiseen maahan.
Olimme saapuneet Intiaan New Delhiin suoraan Lapualta. Shokki ja järkytys on varmaan ne oikeat sanat mitkä siihen hetkeen sopivat. Johtuen päivämäärä sekoiluista kontaktimme kanssa Intiassa, meitä ei ollutkaan ketään vastassa lentokentällä. Päädyimme sitten taksin kyytiin ja lopulta kontaktimme ovelle koputtelemaan, siinä silmät pyöriällä toivottelimme toisillemme hyvää huomenta. Täysin vieraiden ihmisten ovella, määrätietoisesti ylisuuria rinkkojamme heidän kotiinsa työntäen.
Seuraavana päivänä nousimme junaan Delhin rautatieasemalla, minne raahauduimme rinkkoinemme. Aseman väkimassat olivat vähintäänkin järkytys Lapuan kauppakadun jälkeen. Ei ole Kosolan ristillä nähty vielä koskaan sitä väkimäärää, mikä siellä oli pyrkimässä juniin.
Tunnetilaa vahvisti huomattavasti yhdellä asemalaitureista yltynyt ottelu, johon paikalliset poliisit ottivat osaa hyvin tarmokkaasi omilla bambu seipäillään.   


Päädyimme viimein luultavasti oikeaan junaan, siitä ei oikein ollut varmuutta. Junissa ja laiturilla oli kyllä kylttejä ja opasteita, mutta ehkä ne olivat palvelleet jo Brittejä silloin joskus?
Silloin vielä suomen VR liikennöinti aikataulu toimi kellon eikä kalenterin mukaan. Johtuen tästä painolastistamme, kiirehdimme junaamme ajoissa. Siinä vaiheessa vaunussamme tuntui vielä olevan mukavasti väljyyttä ja tilaa. Mutta hei, ei se juna lähtenytkään viisarin naksahtaessa koloonsa. Matkatoverimme rahtasivat vielä pitkään sukunsa omaisuutta vaunuumme ja saatiinhan se täyteen, kun monen miehen voimin sitä aikansa täytettiin.
Junamme lähti iltahämärissä kolkuttamaan kohti itää, lapulle olin saanut paikkakunnan nimen. Siellä meidän pitäisi hypätä junasta pois. Ohjeen mukaan matkamme kestää kuulemma vajaat 20 tuntia. Koska matkaa olisi edessä yö ja osa seuraavaa päivää, olimme varanneet evästä mukaan kohtu niukasti. Ja täytyyhän junassa olla ravintola vaunu. Vähän suolenmutka jo huusi kun juna vielä teki matkaansa 30 tunninkin kuluttua.


Vaunumme oli jaettu 6 sängyn looseihin, jotka oli erotettu toisistaan Brittien hylkäämillä vanhoilla verhoilla. Onneksi vaunussa oli sentään AC jäähdyttämässä vaunua sekä tuomassa sinne edes oletettua raitista ilmaa.
Me kaksi valkonaamaa osuimme ihan jokaisen silmiin siinä vaunussa. Siinä koitimme sopeutua simpanssin rooliin eläintarhassa. ”Apinan tuntee kaikki, apina ei ketään” Kuulumiset kun oli vaihdettu jes ja nou sanoilla, oli aika vetäytyä nukkumaan tekonahkaiselle laverille sinne yläilmoihin katonrajaan.  



Aamun sarastaessa aloimme tähystää asemalaitureita, missä olisi saman näköisiä koukeroita, kuin yönaikana ruttaantuneessa paperin palassamme. Laverilla nukuttu yö ei täyttänyt mitään niistä kriteereistä mitä levollinen yöuni tarkoittaa. Siitä piti huolen petiämme jakaneet torakat yms. ei pohjanmaalta kotoisin olevat elukat.


Aamuauringon valossa näimme lukemattoman määrän hahmoja Vladimir Putinin tapaisessa syvässä slaavi kyykyssä. Heitä oli lähes joka kohdassa ja suunnassa minne vain silmä kantoi. Nopeat kun hoksottimeni ovat, ei vain aina niin tarkat. Tein nopean päätelmän asian suhteen ja valistin Mrs. Marya.
”Nämä Intialaisethan ovat tunnetusti hyvin syvästi uskonnollista kansaa. Heillä on tapana tehdä rituaalejaan näille erilaisille savannin kasveille näin aamutuimaan.”



Joskus oikeastaan aika pian tämä syvällisyys minulle selvisi, kun muutaman päivän päästä astuin sandaalini tievarteen jääneeseen slaavikyykyn jäänteeseen. Se haisi ja tursusi kamalasti varpaideni välistä.


Marcus Stone

 

sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Superstition

Aloitetaan uusi vuosi oikein jymy paljastuksella; minä olen taikauskoinen. Itse en pidä näitä asioita kuitenkaan minään taikoina, vaan omaan elämääni kuuluvina rajoituksina. Koska ne tuntuvat toimivan 100%:lla tarkkuudella, antavat ne myös elämääni tiettyä turvallisuuden tunnetta ja jatkuvuutta. Käyn tässä läpi tärkeimmät.

1.       Aurinkolasit
En ota aurinkolaseja mukaan rantalomalle. Miksi? No jos otan, niin pilaan sillä samalla muidenkin loman kun aurinko pysyy pilvessä ja parhaimmillaan istumme hotellissa trooppisen hurrikaanin riehuessa ulkona. Työmatkoille otan yleensä aurinkolasit mukaan, tällöin on mukava katsella neukkarin lasista ulos kun porukka säntäilee sateenvarjot väärinpäin kaduilla.
2.       Aikavyöhyke
En käännä kelloa seuraavalle aikavyöhykkeelle ennen kuin lentokone on laskeutunut kohde maan kentälle. Tämä sääntö on kulkenut mukanani jo pitkään. Viimeksi uhmasin tätä sääntöä vastaan noin vuosi sitten, kun olimme menneet koneeseen Arlandassa. Ovet pantiin kiinni ja konetta alettiin työntämään portilta platalle. Tässä vaiheessa minä hullu menin siirtämään kelloa. Kuten arvata saattaa, konetta työntänyt puskutraktori jumiutui koneeseen kiinni. Seuraava koneenvaihto Saksassa oli vain 45min joten tiesin heti missaavani jatkon. Verenpaineeni nousi, kun kuvittelin Ruotsalaisen hienomekaanikkoryhmän järjestävän parhaillaan möteä asian tiimoilta. Noin puolen tunnin odottelun jälkeen paikalle saapui esimies. Noin puoli tuntia tästä esimies lähti. Vihdoin vartti siitä näin jo alussa odottamani ratkaisumallin. Paikalle laahusti Shrekin näköinen (ilman väriä) ilmiselvästi Suomalais sukuinen maatalon poika kolmen kilon pajavasaran kanssa. Kuului KLONK ja pian olimme jo matkalla kohti Muncheniä.
3.       Auton pesu
En pese autoa muutakuin porkkanoiden istutuksen jälkeen. Ja ehkä joskus kun on ollut oikein pitkään satamatta ja nurmikko meinaa palaa. Auton pesun jälkeen näes on 6-12 tunnin aikaikkuna, jolloin pilvet alkavat kertyä taivaalle Pekka Poudan ennustuksista huolimatta ja pian alkaa kaatosade.
4.       Makkarakeitto
Tässä säännössä ovat mukana vahvasti lapseni Ruusulinda, Arthur ja Snowywind. Uskon jopa heidän keskenään sopivan asioita. Ehkä ovat jopa kehittäneet pokeri pöydistä tuttuja merkkejä, yksi nostaa kulmakarvaa, toinen koskettaa nenää yms. En ole kuitenkaan päässyt vielä perille kuinka se tapahtuu, mutta jos keitän pienen kattilan keittoa kaikilla on kiljuva nälkä, ”eiks oo lisää” ”missä keittoo on” ”mä kuolen nälkään”. Jos taas keitän sen isomman padallisen niin reaktio on päinvastainen, ”mullei oo nälkä” ”yäk onko täs sipulia” ”mä söin justiin leivän”. Tähän sääntöön ei ole vielä löytynyt ratkaisua.
5.       Lumikola
Viime vuosina olemme saaneet vastaanottaa Suomessa aika poikkeuksellisia talvia. Sukset ja pulkat on saaneet pysyä varastoissa kun lumen tilalta on satanut vettä. Innokkaimmat ovat ehtineet jo tuomita maapallon loppuräjähdyksen olevan kulman takana. Tänä vuonna aloin katselemaan lapsieni kaihoisia ilmeitä; eikö vieläkään päästä pulkkamäkeen. Kun lisäksi herra Stone perheineen oli tulossa lumilomalle Suomeen päätin tehdä sen. Jätin Talkkari 3000 lumikolan välikatolle mahdollisimman hankalaan paikkaan. Nostin alas ainoastaan tyttöjen noin 3dl kokoisen sievän keltaisen lumilipparin. Lopputuloksen näette kuvasta.

Kunnioittavasti

Michael Barn

tiistai 16. joulukuuta 2014

Tarinan kerronta

Meiltä on usein kysytty kuinka paljon tarinoissamme on faktaa ja kuinka paljon fiktiota. Lukija Hellanmaasta kysyy ”mitä nämä teidän jutut oikein on, meillä suurin tapahtuma on puimurista puhkee rengas”. Tämä on erittäin hyvä kysymys ja lähdenkin pohdiskelemaan sitä tässä teidän kanssanne.

Olemme kaikki olleet tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa. Hyvä suustansa, karismaattinen, sanavalmis, tuppisuu, hyssykkä, keskipiste, seinäruusu, hölöttäjä, harmaa varpunen. Näitähän piisaa. Kaikki ihmiset elävät omaa elämäänsä. Väitän tässä nyt; keskimäärin elämän tapahtumat ovat kaikilla kuitenkin yhtä mielenkiintoisia. On tietenkin ääripäitä, joku asuu erakkona lapissa ja on rampa ja sokea ja kuuro. Toinen kiipeilee torneihin ja kuvaa itseänsä roikkumassa yhdellä kädellä ja tippuu mutta sillä onkin base varjo. Mutta suurin osa on meitä John Doe tyyppejä jotka käy töissä, viettää vapaa-ajan perheen kanssa, harrastaa jotain typerää kuten melonta (anteeksi Marcus, mutta miksei vesiskootteri?). Miksi sitten toisille tuntuu sattuvan ja tapahtuvan? Istukaa tukevasti alas, kerron teille salaisuuden. Ei niillekkään mitään erikoista tapahdu. Kyse on vaan siitä kuinka asia esitetään.

Tarinan kertomisella on Suomessakin pitkät perinteet. Miettikää nyt vaikka Lönnrotia joka lähti keräämään Kalevalan tarinoita 1828. Lukekaapa muuten Kalevalaa, eihän tuollaista potaskaa voi kukaan selvin päin keksiä. Ja luuletteko että nuo tarinat on tulleet sanasta sanaan Lönnrotille noin. Ei-hän-nyt-toki. Siellä on sanottu ”meällä perkkas ukko havven, pyyssi keitemmän sithä keiton”. Elias poika sen sitten kirjoitti ylös ”Vaka vanha Väinämöinen veti veitsen huotrastansa, kyleltänsä kylmän rauan, jolla hauin halkaisevi, pahkovi kalan paloiksi. Itse tuon sanoiksi virkki: "Ken on nuorin neitosista, sepä hauki keittämähän murkinaisiksi muruiksi, kalaisiksi lounahiksi!" (Kalevala, runo 20)

Kaikki siis kiteytyy tähän. Täytyy osata liioitella sopivasti, kuitenkaan jäämättä siitä kiinni. Tarina pitää osata kertoa niin, että se on lukijalle kiinnostava. Sen pitää olla sopivan mittainen (terveisiä Waltarille – eikö sitä Sinuhea olisi saanut millään tiivistettyä?). Tarinan pitää rakentua jotain päämäärää kohti. Ja kun tämä päämäärä saavutetaan, lukijan pitää olla tyydytetty. Mutta samalla kylläinen ja nälkäinen, että haluaa lukea aina vaan enemmän tarinoita. Niin, tämä on se taito, joka joillain on ja toisilla ei. Lönnrotilla tämä taito oli ja yhdistettynä sopivaan määrään kärpässienen syöntiä, syntyi Kalevala. Ja teillä monella on varmasti lempikirjailija, häneltä tätä taitoa myöskin löytyy.

Mutta siis vielä vastaus tuohon lukijan kysymykseen faktan ja fiktion suhteesta. Minulla ja Marcuksella ei tätä taitoa ole, niinpä nämä meidän tarinat ovat kaikki totta.

Kunnioittavasti

Michael Barn

torstai 11. joulukuuta 2014

Lukijapostia

Hyvät blogin lukijat ja fanit. Olemme saaneet teiltä toimitukseen runsaasti postia ja kysymyksiä. Täytyy myöntää, että suuri suosiomme pääsi hiukan yllättämään meidät ja kohtasimme tyypillisen nopeasti kasvavan yrityksen ongelman, organistaatio ei tahtonut pysyä kasvun mukana. Olemmekin viime viikkoina suorittaneet rekrytointeja vahvistamaan joukkoamme, että lopulta pystyisimme parantamaan palveluamme Teille rakkaat lukijamme.


Esittelen tässä lyhyesti uusimmat jäsenemme. Professori Gary Hamel London Business Schoolista on nimitetty Hiekkaa Kengässä Ltd. Strategiseksi johtajaksi (VP Business Strategy). Hän kuuluu johtoryhmään ja raportoi CEO Marcus Stonelle. Tohtori Pentti Kouri Cayman saarilta on puolestaan nimitetty Hiekkaa Kengässä Ltd. Talousjohtajaksi (CFO). Hän kuuluu myös johtoryhmään ja raportoi yrityksen Taiteelliselle johtajalle Michael Barnille sekä hyväksyy tämän edustuskulut. Tässä yhteydessä haluan vielä kerran ilmoittaa Professori S. Hawkinsille; kiitos hakemuksista, älkää soittako meille, me soitamme teille.

Sitten sitä lukijapostia. M. Grönholm Inkoosta kysyy: ”Olen ajellut Citikalla ja Fordilla, mutta nopeus ei tunnu riittävän. Olisiko Morriksella vapaita tallipaikkoja?”. Hyvä M. Grönholm. Morriksen tallipaikkoihin on erittäin korkeat kriteerit ja Englannin parlamentin ylähuone käsittelee hakemukset kerran kymmenessä vuodessa. Seuraavana jonossa näyttää olevan joku Ranskalainen Loeb, never heard.

G. Ramsay Lontoosta puolestaan kysyy: ”Kirjoititte taannoin molemmat meduusasta. Oliko kyseessä kenties sama meduusa?” Vastaan tähän lukemalla otteen Hiekkaa Kengässä Ltd. laatukäsikirjasta. ”Mikäli joku tahi jotkut puree jotakuta johtoryhmän jäsentä tulee tämä kyseinen purija keittää ja syödä jonkun johtoryhmän jäsenen toimesta.”

H. Harkimo Helsingistä kysyy: ”Olen lähtemässä uudelleen maailmanympärys purjehdukselle. Ehdin jo hankkia purjeveneen, mutta ihastuin Marcuksen kanoottiin. Onko se myynnissä ja mitä luulette pohjaako se Suezin kanavalla?”. Jätän tähän vastaamisen CEO Stonen huoleksi.

Lapuan yläasteen opettajat ovat lähettäneet yhteisen kysymyksen: ”Ilmeisesti puhutte useita kieliä koska tulette hyvin toimeen paikassa jos toisessa. Voisitteko kertoa nykyisille opiskelijoillemme että on erittäin tärkeää opiskella kieliä!”. Hyvät opettajat. Puhumme maailmalla pääsääntöisesti Suomea. Olemme huomanneet että sillä pärjää yllättävän hyvin kunhan vaan muistaa vaihdella äänen painoa (huutaa). Lisäksi haluan huomauttaa, että peruskoulun oppilaita kutsutaan koululaisiksi eikä ”opiskelijoiksi”, joudun tästä valitettavasti vähentämään yhden pisteen.

Lopuksi haluan kiittää kaikkia Teitä lukijamme. Blogia lukemallahan olette hyväksyneet toimitusehtomme ja muodollisen kymmenentuhannen USD vuosimaksun. Organisaatiomuutosten myötä kulumme valitettavasti hieman nousivat, joten ettehän ihmettele seuraavassa laskussa olevaa uutta ensimmäistä numeroa.

Kunnioittavasti

Michael Barn

tiistai 9. joulukuuta 2014

Egg can!

Tämä menee nyt vähän vanhojen muisteluksi, mutta onpa sitten valmiina materiaalia elämänkertaa varten. Kuten todettua asuimme rouva Barnin kanssa 90-luvun lopulla Englannissa. Tuolta ajalta on monia mieleenpainuvia muistoja, tässä niistä eräs.

Yrityksellämme oli eräs merkittävä asiakas Pohjois-Irlannin puolella ja vietinkin Belfastin seudulla suurin piirtein joka toisen viikon. Aika tuolloin oli jännittävää, Falls roadilla kuului vielä laukauksia ja tietyillä alueilla Springvalessa ei ollut turvallista liikkua. Englannista tullessa ja takaisin mennessä sai aina erityisen tarkastuksen lentokentällä, kummankin osapuolen ollessa hieman varautuneita toistensa kansalaisista. Työkalupakin kanssa matkustaessa oli aina sama rutiini, pakki auki, yleismittari päälle, taskulamppu päälle, meriselitys vatupassin toiminnasta ja sitten kaikki taas pakkiin. Joka viikko.

Tulin tutuksi erään Nelson nimisen vanhemman miehen kanssa. Nelson oli Man saaren ajot moneen kertaan kisannut mies. Muistona tästä oli vasemman jalan puuttuva polvilumpio. Hän kertoi ajaneensa pitkässä mutkassa noin satasta polvi maata lähellä kantaten. Muuten hyvä, mutta mutkan apex pointissa oli ollut kivinen rajapyykki. Auts.


No sinänsä onni matkassa kun ei käynyt pahemmin. Tuossa maailman vanhimmassa, yhä vuosittain ajettavassa kilpailussa, on tähän mennessä kuollut 240 ihmistä.

Olin taas kerran tällä asiakkaalla ja istuimme kahvilla koneenkäyttäjien kanssa. Heitä oli ollut viiden miehen ryhmä Suomessa koulutuksessa. Suurimmalle osalle Brittejä Suomi on hyvin eksoottinen ja kaukainen kohde, moni ei edes tiedä missä Suomi on. Kerrankin minulle tultiin esittelemään ihminen joka oli Hollannista, ilmeisesti minun olisi pitänyt tuntea yhteenkuuluvuutta toisen mannereurooppalaisen kanssa?

No, kyselin siinä miehiltä miten matka Suomeen oli sujunut. Kaikki oli kuulemma ollut vallan mainiota. Olivat nähneet luntakin, mikä oli mieleenpainuvaa. Ihmiset olivat olleet ystävällisiä ja puhuneet hyvää englantia. Vaistosin kuitenkin että tarinassa oli jotain mitä minulle ei haluttu kertoa. Lähdin tenttaamaan lisää mitä olivat pitäneet ruuasta kun aloin huomaamaan että sieltä löytyisi nyt joku puoli mistä ei oltu pidetty. Kukaan ei halunnut aluksi puhua, mutta viimein eräs kaveri takarivistä sanoi, että aamupalalla hotellissa kaikki oli muuten hyvää, mutta scrambled eggs (munakokkeli) oli hyvin erikoista. Kohteliaana miehenä Nelson tuli pelastamaan tilannetta kertoneensa pitäneensä munakokkelia juuri parhaana osana koko aamupalaa. Itse asiassa hän oli popsinut joka aamu noin kahden litran vetoisen vadin tuota mainiota herkkua, vaikkakin se tarjoiltiin kylmänä. Ihmettelin suuresti, koska mielestäni kokkeli piti olla kyllä hyvin samanlaista paikalliseen verrattuna. Lisää asiaa selvitettyäni se lopulta minulle valkeni. Nelsonin munakokkeli löytyy alla olevasta kuvasta!


kunnioittavasti

Michael Barn

tiistai 25. marraskuuta 2014

Sintu

Urani alkuvaiheessa, yhdeksänkymmentä luvun lopulla, vietin kahden kuukauden unohtumattoman jakson talvisessa Espanjassa. Asuin suurimman aikaa Barcelonan eteläpuolella kauniissa uimaranta bungalowissa. Kaikki muuten hyvin, mutta kämpässä ei ollut muuta lämmitystä, kuin yksi pyörillä kulkeva öljypatteri. Kun yhdistetään kivitalo, yksinkertaiset ikkunat ja mereltä puhaltava hyinen tuuli nolla-asteiseen ilmaan, oli etelän loma fiilis kaukana. Lämpöpatteri sängyn vieressä kun nukkui, ja käänsi kylkeä puolen tunnin välein niin pysyi suht tasalämpöisenä koko yön. Vessaan piti mennä patteria mukana taluttaen kuten potilas sairaalassa tippapullotelineen kanssa.

Tuon jakson ollessa viimeisellä viikolla, tuli vielä komennus ”erittäin tärkeälle” asiakkaalle. Koneessa oli klappia ja supermies Suomesta oli saatava paikalle. Homma piti saada kuntoon ennen Suomeen lähtöä. Kaveriksi minulle tulisi senor Sintu, tuo parrakas viisikymppinen kaveri, joka oli juuri aloittanut firmassa. Jo automatkalla tajusin, että reissusta tulisi raskas. Sintu oli näes ollut joka paikassa ja tehnyt kaikki asiat vähän paremmin, enemmän, isommin jne. kuin minä. Tiedätte ihmistyypin, jos sanot käyneesi kuussa, hän on ollut siellä valukökässä Elviksen kanssa. Nämä konehommat Sintu myös osasi jo ennestään, eikä koulutuksia kuulemma tarvinnut. Puhetta tuli, ei tarvinnut kuin olla ja yrittää ajatella muita asioita.

Saavuimme asiakkaalle ja aloimme tutkia tilannetta. Koneistossa oli toden totta klappia. Totesin että välys oli todennäköisesti planeettavaihteessa. Koska oli jo perjantai-iltapäivä, tiesin että varaosa ei lähtisi Suomesta ennen kuin seuraavana maanantaina ja saisin sen tiistaina paikalle. Asennuksen jälkeen kotiinlähtö myöhästyisi siis melkein viikolla. Aloin kuitenkin olla aika täynnä Iberian niemimaata ja perässä vedettävää lämpöpatteria, joten päätin kokeilla onneani ja katsoa olisiko vaihteen akselin kiila kenties murtunut. Pieni todennäköisyys, mutta jos näin olisi niin sen saisi teetettyä paikallisesti ja pääsisin huomenissa kotiin suunnitelman mukaan. Homma olisi myös aika helppo toteuttaa, pari pulttia irti ja vaihde ylös kokonaisena. Sintu papatti tulemaan omia ideoitaan, jotka päästin samoin tein toisesta korvasta ulos.


Ystäväni Sintu pyöri innokkaasti ympärilläni ja yritti availla ruuveja sieltä täältä. Pyysin häntä laittamaan avaimet pois ja kädet taskuun, nyt ei ollut varaa virheisiin ja oli parempi oppia ensin ja tehdä vasta sitten. Ennen kuin pääsin kunnolla aloittamaan hommaa, tehtaan sihteeri kipitti sanomaan että minulle oli puhelu. Tuohon aikaan kännykät ei olleet vielä yleisiä, saati sitten verkkoa ollut joka paikassa. Menin puhelimeen ja siellä olikin pomoni Suomesta, joka halusi raportin tilanteesta tärkeällä asiakkaalla. Selostin asian hänelle ja spekuloimme mahdollisuuksilla ja arvioimme yhdessä että tämä paras tapa edetä. Puhelu kesti yhteensä varmaan kymmenen minuuttia.

Lähdin kävelemään takaisin koneelle. Mielessä pyöri jo kotimatka, mikäli kaikki natsaisi kohdalleen. Kaukana hallin toisella laidalla näin, kun trukki yritti nostaa jotain painavaa ylös haarukat alaspäin taittuen. Ei näytä kovin hyvältä, naureskelin, mutta kävellessäni lähemmäksi aloin ymmärtää että tapahtuma oli lähellä omaa työmaatani. Todella lähellä. Laitoin juoksuksi ja pääsin juuri näköetäisyydelle sen tapahtuessa. Sintu oli irrottanut planeettavaihteen kannen pultit ja kangotti trukilla vaihdetta auki. Pjojooiinggg kuului kun trukin piikit vapautuivat kuormasta. Sadat rattaat ja akselitapit lensivät ilmassa kuin hidastetussa filmissä. Suustani purkautuva huuto Nooooo takertui kurkkuun, kun tajusin sen olevan liian myöhäistä.

Aika pysähtyi. Kiire oli loppu. Pihalla puhalsi tuuli. Sintu oli vaiennut.

Kunnioittavasti

Michael Barn