Viikkoraportti

Mr. Barnin matkat sattuivat osumaan Dubain kohdalle viime viikonlopulla. Pidimme viihdeyhtiömme hallituksenkokouksen rannalla jakaen viimevuoden tuloksesta kertyneet voittovarat keskenämme. Eipä ihme, että Mr. Barn aikaisti kotimaahan paluutaan, vedoten kehoaan riivaavaan Kiinalaiseen lintuepidemiaan. Voittovarat ne siellä taskussa polttivat, eräässä Lapualaisessa autotallissa taitaa Fordi tehdä vaihtoa.

Viikko aloitettiin reippaasti Sunnuntaina retkipäivällä Qatarin. Olin saanut kutsun osallistua Saksalaisen konsulentin järjestämään asiantuntija ryhmään. Olimme kertomassa Qatarin ympäristöministeriölle kuinka maassa voisi järjestää kalanjalostus teollisuuden. Minullahan on tästäkin alasta vahvaa osaamista, juuri pariviikkoa sitten ostin paikallisesta supermarketista yhden lohifileen.
Päivän ohjelma oltiin luotu saksalaisella säntillisyydellä ja minuutti aikataululla. Oman haasteen päivän rytmitykseen toikin paikallisten isäntiemme käsitys ajankulusta. Nämä Arabit ovat mukavia kavereita, jokaiseen palaveriin he tulevat myöhässä ja jokaisesta palaverista he lähtevät etuajassa. Jos jotain tärkeää haluaa viestiä eteenpäin, täytyy pyrkiä löytämään palaverista se hetki milloin paikalla on paras osallistuja määrä.

Tiistaiaamuna olikin vuorossa taas retki kohden Saudeja, tällä erää Dammamiin. Aamulla kentällä oli vastassa uusin työntekijäni Syrialainen myyntimiehemme. Tarkoituksena oli antaa hänelle paripäivää myyntikoulutusta. Olin pyytänyt häntä järjestämään joitain asiakaskäyntejä, jotta voin näyttää malia kuinka ei toimia.

Aamu 8:00 kun koneeni pyörät tarrasivat Dammamin viileään asfalttiin kiinni, siitä alkoikin tehokoulutus. Reippaasti olimme sulloutuneet hänen -90 luvun Nissan Sunny sisälle. Tykkimme iski kolmos vaihteen silmään ja sillä me puhalsimme moottoritietä 120km/h Nissanin ulvoessa punaisella. Mutta juttua piisasi samalla kun kiepuimme zik zakkia moottoritien kolmea kaistaa eteenpäin.

Täällä Saudeissa joku löysi joitakin vuosia sitten hyvän busineksen. Onneton meni tekemään reiän maahan ja onnistui kuopanpohjalta pumpata tynnyriinsä öljyä. Tykkimme oli järjestänyt meille palaverin erääseen näistä nykyisistä pumppaus firmoista. Heillä on alkamassa kohtuullinen rakennusprojekti. Tekevät työntekijöilleen asuntoja uuden kuopan reunalle. Sinne on nousemassa 10,000 omakotitaloa työsuhdeasunnoiksi näille pumppareille.

Tuo firma on kohtuullinen yritys. Tuotanto on tänään 9,500,000 barrelia. Tänään barrel maksaa n.50$ vielä viimekesänä se oli 100$. Nopeasti kun laskeskellaan, niin tuon firman liikevaihto on 110:ssä päivässä sama kuin koko Suomen valtion budjetti 2015. Päivässä he tekevät 0,5 Miljardia eli minuutissa 350,000$. Mikä taitaa olla lähellä keskiverto PK-yrittäjän vuotuista liikevaihtoa? Kovasti koitin tarjota heidän laskutukselleen omaa tilinumeroani käytettäväksi heidän laskuissaan. Oli kuulemma SWIFT koodi väärin, ei kelvannut.

Seuraavana aamu tykkini tulikin minua taas iloisella ilmeellä hakemaan hotellista. Taas löysimme Nissanista kolmos vaihteen ja kiirehdimme tapaamaan erästä projekti konsulttia.
Tämän palaverin jälkeen laskimme Nissanin taas moottoritielle ja kohden läheistä teollisuuskaupunkia. Nissan huusi punaisella seuraavan 1,5 tuntia. Se että ei käytä isompaa vaihdetta kuin kolmonen on jo sinänsä tapa ajaa. Mutta kun siihen yhdistetään jatkuva pumppaaminen kaasulla, aletaan saavuttamaan jotain autoilusta. Kahdenpäivän aikana minulle ei selvinnyt myöskään miksi ajaessa pidetään suuntavilkkua kokoajan oikealle päällä? Mutta varmasti siihen on jokin syy.

Mielestäni siinä kohden voidaan alkaa puhumaan teollisuudesta kun ajat tehdasalueen läpi 30min ajan nelikaistaista moottoritietä pitkin 120km /h.
Täällä minulla oli palaveri / seminaari alueen hallinnon jätektöörien kanssa. Näillä jätektööreillä oli myös suurehko projekti meneillään, toki selvästi pienempi kuin noilla pumppareilla. Nyt oli kyseessä vain jätehuollon järjestäminen 8,500 omakotitalolle, mitkä ovat rakenteilla tuonne hietikolle.

Nopeatempoinen retkemme alkoikin olemaan lopuillaan, tämän pitkäksi venyneen palaverin päätteeksi. Tykkini oikaisikin minut takaisin lentokentälle, kiertäen 50km ylimääräisen lenkin. Siinä Nissanin etupenkillä istuessani mietinkin, että onko tässä historia toistamassa itseään. Mr. Barn heilutti horisonttiin lipuvalle lautalle Kiinanmerellä ja nytkö minä näen kuinka sivilisaatio häipyy horisonttiin FlyDubain siivillä.
Mutta onneksi huoleni oli täysin turha, mikään ei ole niin palkitsevaa kuin hikisenä juokset viime minuutilla portille ja huomaat koneen olevankin myöhässä määrättömän ajan.

Jos nyt vain jotenkin saisimme tuon lentohärvelin taivaalle, niin ehtisin huomenaamuksi kotiin ja töihin odottamaan iltaa ja viikonloppua.

Marcus Stone

Töpseli

Kirjoitan tätä Etelä Kiinan meren yllä lennolla Honkkarista Dubaihin. Ruhtinaallisen neljän tunnin yön jälkeen, sekä herra Stonen kirjoitusten jälkeen, luulen saaneeni hiukan etäisyyttä eilisiin tapahtumiin. Pikkumaisena ja itseäänkorostavana henkilönä kertaan nyt kuitenkin päivän keskeiset tapahtumat.

Edellinenkin yö meni neljän tunnin yöunilla, koska lento Guanzhouhun oli pari tuntia myöhässä. Aamulla yhteistyökumppanimme herra Liu tuli hakemaan hotellilta ja ajoimme kohteeseen. Palaverit oli pidetty parissa tunnissa, jonka jälkeen pyysin Liuta selvittämään tapaa siirtyä Kiinasta Hong Gongin puolelle. Keinoja on monia, on junaa, laivaa, bussia. Olin etukäteen selvittänyt, että katamaraanilla pääsisi perille hiukan yli tunnissa ja satamaan oli parin tunnin matka. Niinpä Liu tutki Kantonin kielistä webbisivua ja ilmoitti viimeisen lautan lähtevän viideltä.

Tämä vaikutti oudolta, koska muistaakseni olin katsonut hotellilla sen lähtevän jo neljältä. Varmistin asiaa kysymällä Liulta nousevalla intonaatiolla ”are you sure it is not four”. Tähän väliin pitää todeta jotain Liun englannin kielen taidosta. Jos kohta omanikin muistuttaa ralli-englantia, niin Liun puhe on erittäin nopeaa, kaikki ”R” kirjamet lausutaan ”L” ja joka neljäs sana on ”diffelent”. Niinpä Liu vastasi minulle, ”no foul, five”.

Meillä oli neljä tuntia tuohon viiteen ja päätimme käydä lounaalla. Kantonilainen ruoka ei ole niin pröystäilevää kuin esimerkiksi Shanghaissa, pöytään tuodaan vain 7-8 ruokalajia. Lihassa on luut ja nahka kiinni, tämä on hankalaa varsinkin kun syö puikoilla, siksi pyrin syömään Kiinassa yleensä kasviksia. Saimme lounaan syötyä tunnissa ja tiedustelin pitäisikö nyt jo mennä. Liu halusi kuitenkin esitellä minulle ravintolan yhteydessä olevaan puutarhaa, joka oli ”diffelent”. Kohteliaisuuttani kiertelimme siellä hetken. Sitten menimme autolle ja Liu alkoi näpytellä osoitetta uuden Geelynsä navigaattoriin. Kosketusnäytössä oli kuitenkin probleemaa ja se otti välillä kolmea klikkiä kerralla, välillä ei yhtään. Liun mukaan se ei ollut kuitenkaan rikki, ainoastaan ”diffelent”. Lopulta pääsimme lähtemään liikkeelle kahdelta.

Matka joutui sujuvasti ja näytti vievän juurikin sen kaksi tuntia. Kaarroimme sataman parkkipaikalle 16:02. Katsoin kun katamaraani irrotti viimeistä köyttään rannasta. Hyräilin hiljaa mielessäni, ”vain vana jäi kun laivasi lähti”. Tästä pahaenteisestä näystä huolimatta marssimme reippaasti check in tiskille, jossa Liu alkoi ostamaan minulle lippua. Kun keskustelu jatkui ja jatkui, aloin alitajuisesti jo ymmärtää mitä oli tapahtunut. Hetken kuluttua Liu tulikin sen vahvistamaan, ”diffelent five, foul”. Noh, siitä sitten selvittämään seuraavaa askelta. Liu soitti pari puhelua ja lähistöllä olisi hotelleja, mistä lähtisi busseja Hong Kongin lentokentälle. Lähdimme matkaan, mutta samalla oli alkanut ruuhka, viiden kilometrin matka otti tunnin. Liu oli valinnut kansainvälisten hotellien sijasta Hiyatt (melkein Hyatt) hotellin kaksi euroa halvemman hieman eväslaatikkoa suuremman minibussin. Viideltä lähtevä bussi oli jo ahdettu täyteen. Kuuden bussiinkin oli jonoa. Siihen Kiinalaiset kuitenkin alkoivat meitä kaikkia tunkemaan. Matkalaukkujen kanssa oli sijoitusongelmaa, niitä pakattiin autoon tunti. Lopulta jouduin ottamaan syliini kymmenen kilon käsimatkalaukkuni. Istumatilaa oli noin puolet lentokoneen penkistä.

Edessä oli sama ruuhka ja otti kolme tuntia päästä rajalle. Rajalla oli ruuhkaa, siinä otti tunnin. Hong Kongin puolella vierähti vielä tunti, ennenkuin olimme lentokentällä. Siitä sitten etsimään taksia ja hotellille. Respassa oli luonnollisesti jonoa, Kiinalaisia turisteja kyselemässä kuinka huoneen vedenkeitin toimii. Pääsin huoneeseen puoliltaöin. Taksi tulisi hakemaan aamulla viideltä. Olin istunut autossa yhteensä kymmenen tuntia.

Niin miten tuo töpseli tähän liittyy. No, tuntui olevan just se viimeinen tippa kun tajusin että honkkarissahan on Englantilaisten perintönä kolmereikäiset pistotulpat ja minulla ei tietenkään adapteria mukana ja puhelimen akku veteli viimeisiä..

Kunnioittavasti

Michael Barn

Doctor from Bolywood

Makasin odotusaulassa kylmällä peltilaverilla, kymmenien epäuskoisten silmäparien tuijottaessa uteliaani repaleista ruhoani. Aulan jokaisella seinällä olevat isot pariovet aukeilivat vuorotahtia ohitseni kulkevien ihmisten toimesta. Oviaukoista virtaava iltaansa viilenevä tropiikin ilma heilutteli kehoni jokaista karvatukkoa vallattomasti. Peltilaverini työntökahvoissa oli Sanjay, tuo sama mies joka oli hetki sitten leikellyt kaikki vaatteeni matonkuteiksi.

Sitten aukenivat leikkausalin ovet ja minut työnnetti sisään hulmuten. Nopeammin kuin ehdin reagoida mihinkään, oli piikki työnnetty selkärankani seuduille ja koko alaruumis oli puudutettu.
Sitten areenalla asteli Bolywood tohtorimme. Saliin lyötiin kivan letkeät Bolywood tassimusiikit soimaan ja leikuri otti akkuporakoneen käteensä, jolla survoi kymmenkunta reikää sääreeni.
Samalla tanssahdellen tuon mukaansa tempaavan musiinkin tahdissa. Valitettavasti koko alaruumiini oli puudutettu, joten en onnistunut ottaa osaa näihin koreografioihin.
Hikihän siinä tohtorille tuli työntouhussa, niinpä tohtori riisui musiikin tahdissa takkinsa pois ja heitti sen kaaressa mahani päälle. No tavallani olin tästä tyytyväinen, sain jotain housun korviketta.
Lopulta oli tohtori saanut ruuvattua kierretangot koipeeni ja siihen kötöstettiin TV-antennia muistuttava hässäkkä. Leikkaukseni ei ilmeisesti ollut ihan ruutini syylänpoisto leikkaus, koska Medical collegen opiskelijoita lappasi salin ovesta sisään ja ulos kuin olisin ollut maitokaupassa operoitavana. Kaikki tulivat ja menivät ihan normi ulkovaatteissaan. Tämä leikkaus huipentui siihen, kun tohtori levitteli sideharsorullan salin lattialle, siihen oven eteen. Leikkaili siinä sopivat palat tuotteesta ja kietoi ne sitten leikatun jalkani ympärille.

Yöllä pääsin osastolle tarkkailuun. Osastolla oli n. 50 henkeä samassa huoneessa. Keskellä osastoa nukkui yksi hoitaja meitä valvomassa. Myöhemmin kuulin, että Mary oli myös samanlaisessa tarkkailussa ollut koko yön. Olihan oletettavaa, että hän olisi saanut iskun päähänsä pikku kolarissamme.

Yöllä alkoi alaruumiini puudutus loppua. Niinpä pikkuhiljaa alkoi myös nestettä poistumaan kehostani. Koska minut oli paketoitu kiinteäksi paketiksi jalkani suhteen, liikkuminen oli täysin mahdotonta. Aikani huutelin ja sain hoitajan heräämään osastolla. Sieltä hän kömpi luokseni pahalla päällä, kun olin hänet herättänyt, sorry! 

Pyysin apua, että pitäisi johonkin saada laskea ”juoma uhri” kehostani. Ensin hän suositteli minulle WC:n jalkautumista, mutta en oikein hallinnut kävelyä ilman jalkoja. Joten viimein hän toi minulle 2dl mini ankan. Kiitollisena otin sen vastaan ja käyttööni. No se oli vain 2dl kuppi, joten se oli täynnä heti. Taas huutelin hoitsua paikalla, josko hän voisi käydä tyhjäämässä ankan. No sepä ei sopinutkaan hänen työnkuvaansa, oli kuulemma muiden kuin sairaanhoitajien tehtävä.
Sen verran olen ylpeä mies, että sänkyäni en viitsinyt kastella ja koska tyhjentäminen ei virallisen protokolan mukaan onnistunut. Hoidin astian tyhjennyksen seinänvierustalle sinne muiden roskien ja torakoiden sekaan.

Seuraavana aamuna ajattelin ilmoittaa Gary Hurrylle Bihariin, että emme taida ehtiä sovitulla junalla takaisin. Jälleen pikku dialogi nyt vuorossa olevan hoitajan kanssa ja viimein saimme järjestettyä minulle kyydityksen sairaalan ainoaan yleisöpuhelimeen. Jälleen minut kammettiin tuolle eilisestä tutulle peltilaverille. Nyt sain kahmittua mukaani sängystäni lakanan tuomaan vähän verhoa puuttuvien housujen kohdalle. Jälleen mentiin vauhdilla jalat edellä sairaalan täysiä käytäviä pitkin. Tuulenvirrasta tuo mukaan kahmitun lakanhelma nousi yhä korkeammalle. Hyvin nopeasti totesin, että minut on kuitenkin tunnettu paremmin kasvoista kuin muista ruumiini osista. Niinpä annoin helman olla ylhäällä ja peittää kasvoni kokonaan. Luulen, että tuon vuosikurssin opiskelijat muistavat miltä näytti se herra joka kävi puhelimessa silloin eräänä tammikuisena päivänä 1999.

Lopulta me Maryn kanssa pääsimme sairaalasta toiseen sairaalaan ja sieltä hotelliimme aina lopulta Finnairin koneeseen ja Helsinkiin, jossa meitä oli vastassa -25C pakkanen.
         

Sen jälkeen ei tapahtunut yhtään mitään kokonaiseen 18kk aikana, lukuunottamatta 3 uusintaleikkausta. Olimme kuin normaalit ihmiset Mary oli töissä ja söimme perunoita. 

Marcus Stone

Pimenee

Olkapääni oli työntynyt sisään auton tuulilasista repien siihen muutaman vekin.

Makasin auton konepellillä kyljelläni kuin mursu. Vaikka harjoittelin koko Goan tulomatkan

semi-sikiöasennossa makaamista, valitettavasti hitaat aivoni eivät ehtineet antaa käskyä oikealla jalalleni palautu sikiöasentoon. Niinpä sääreni törrötti autonnokalta kuin peitsi ritarin kourassa. 

Tämä meihin törmännyt autonkuljettaja ei tiennyt kumpi on jarru- ja kaasupoljin, joten piti varmuudenvuoksi kaasua pohjassa törmäyksestä huolimatta. Varmistaen näin maksimaalisen nopeuden betonimuuriin törmätessä. 

Myöhemmin kävi ilmi, että tämä huippu kuljettaja oli tienvarressa olevan autoliikkeen omistajan alaikäinen poika. Hän oli päättänyt vähän testata isän myymälän kalustoa. Saihan hän tästä kepposestaan selvän tuomion 2 vuoden jälkeen. Hänet tuomittiin maksamaan meille yhteensä 4€ korvauksia. 

Mary on sitkeää sorttia oleva nainen. Voltin jälkeen hän hetkenpäästä alkoi tehdä kadulla istumaan nousuharjoituksia vimmatulla temmolla, lopulta raahautuen minun viereeni kadulle maata. Oikeasta korvasta pulppusi verta kuin siitä kuuluisasta härän kurkusta. Teimme nopean diagnoosin, että tuo lähde ei ollut peräisin korvan sisältä, vaan selässä ollut reppu oli repinyt korvanlehden pitsiliinaksi. 

Tunne oli epätodellinen siinä maatessa. Vielä äsken olimme viettäneet huoletonta lomaa ja nyt olimme riekaleina maantiellä. Niin pitkään olimme jo maassa olleet, että tiesimme nyt olevan tosi kyseessä. Ei ollut mitenkään varmaa löytyykö mistään osaavaa apua tai riittäviä välineitä. 

Oikea sääreni oli tohjona, se oli leikkautunut pohjelihasta myöten auki. Kaikki säärenalueella olevat luut olivat tuhoutuneet säleiksi 5cm matkalta. Vaistomaisesti asettelin käsin jalkani oikeaan asentoon, vaikka kuinka hassun näköinen se olikin, kantapään olessa polveni vieressä. 

Kuin varmistaakseni diagnoosin luiden puuttumisesta säärestä, tein experiementaalisia kokeita. Nostin jakaani ilmaan reidellä ja kyllä koko jalkaterä jäi maahan. 

Ystävälliset paikalliset kadun asukkaat tahtoivat meitä auttaa, mutta eihän heillä ollut siihen mitään mahdollisuuksia ja osaamista. Jostain ojanpohjalta he hakivat meille pulloon sameaa vettä jota juotavaksi tarjosivat. Kuivuminen ei tuntunut siinä hetkessä suurimmalta riskiltämme, niinpä jätimme juomat juomatta.

Odotimme kokoajan, koska tien toiselle puolelle pysäköidystä ambulanssista meidän luokse syöksyy ensihoitajat. Jos tuossa tilanteessa voi vielä enemmän pettyä, oli siihen mahdollisuus. Kun tajusimme, että sieltä ei apua tule koskaan. Se oli vain pysäköitynä siihen, ties mistä syystä. 

Tässä kohtaa tuli se raja meille vastaan, kun huokaisimme Jumalalle avunpyynnön. Olimme varmasti aika erikoisen näköinen pari siinä kadulla selällämme. Rouvalta päästä pulppusi verta ja isännällä jalkatohjona. Käteemme laitoimme toistemme käsiin ja pyysimme Jumalaa lähettämään meille apua. 

Kun aamentamme sopersimme, kuulimme jalkopäästämme kysymyksen. I'm doctor can I help you? 

Ohi oli kulkemassa Lontoolainen ambulanssi lääkäri ja tuli tarjoamaan apuaan. 

Ilman tuota lääkäriä, ei minulla varmastikaan olisi tänäpäivänä oikeaa jalkaani. Lääkäri antoi meille tarvittavan ensiavun ja lähti mukanamme sairaalaan. Minut pakattiin pienen pakettiauton lattialle poikittain. Koska jalkani oli lastoitettu eihän se sopinut kokonaan auton sisälle. Niinpä jokaisessa jarrutuksessa auton liukuovi törmäsi osittain ulkona törröttämään jalkaani. No siinä ei enään siinävaiheessa ollut muutoinkaan pinnassa tuntoa, joten se ei paljoakaan haitannut. 

Ensiapuun saapuessamme tuo Lontoon tohtori tyhjäsi melkoisen litramäärän puhdistusaineita jalkaani. Siihen oli kadulta tarttunut hieman koiran ja muiden elukoiden jätöksiä. 

Sitten tohtori antoi minulle hyvin yksinkertaisen ohjeen. Vaikka kuinka ottaa kipeää, pidä itsesi paikallaan pöydällä. Sitten hän alkoi vetämään kaikin voimin jalkaani paikoilleen. Sivusilmällä näin kuinka Mary oli viereisellä pöydällä parsittavana. Jollain karhunlangalla paikallinen tohtori ompeli hänen korvansa kokoon. 

Kipu yltyi ja sitten pimeni, seuraava muistikuva on kun makasin sairaalan odotusaulassa. 

Joku leikkasi kaikki vaatteeni päältäni pois, siis ihan kaikki! Toimitusta oli seuraamassa arviolta 50 henkeä, he ilmeisesti olivat odottamassa lääkärin vastaanottoa. 

Tokkuroissani koitin ensin vastustaa tätä julkista strippausta, mutta sitten tulin siihen tulokseen, tuskin minä näitä enään koskaan näen. 

To be continue

Marcus Stone

Kauppamatkailua

Jah, töitähän tänne on tultu tekemään. Nyt on kierretty firmasta toiseen ja yritetty edistää Suomalaista vientiä ja tuontia. Hiukan vaikuttaa siltä, että kasvutahti olisi heikentymässä paikallisilla yrityksillä. Siitä kertoo myös viime vuoden bruttokansantuote, joka kasvoi ainoastaan 7,4%. Ennuste oli 7,5% joten joku tuli laskeneeksi pahasti pieleen.

Shanghai on kaupunki joka ei tunnu loppuvan mihinkään. Kun lähtee ajamaan niin saman näköistä kujaa ja katua jatkuu ja jatkuu. Tällä hetkellä olen Wujianissa, joka on vähän niinkuin Hellanmaa, sivukylä. Jotkut tahot laskevat että nämä sivukylät, mukaan lukien 10 miljoonan asukkaan Suzhou, kuuluvat suur Shanghain alueelle. Shanghaissa itsessään asuu ilmeisesti 18 miljoonaa ihmistä. Viime syksynä Kiinan valtio kuitenkin tiedotti, että tämän lisäksi kaupungista löytyy 10 miljoonaa ”muuta asukasta”, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan.

Pitkän tauon jälkeen tuli taas kokeiltua kuinka ruoka löytää suuhun tikuilla. Ravintolassa kaikki muut vaikuttivat olevan syntyperäisiä paikallisia ja meikäläinen laitettiin istumaan keskeiselle paikalle. Vähän oli puikkoneuroosia ilmassa kun yritti saalistaa liukkaita katkarapuja kulhosta. Ei täällä kyllä lihomaan pääse, sen verran joutuu ponnistella syömisessä ja viimeistään silloin kun käsi kramppaa joutuu lopettamaan.

Matka jatkuu illalla etelä Kiinaan Kantonin maakuntaan. Sieltä palaverin jälkeen Hong Kongiin yöksi ja lauantai aamuna kohti Dubaita. Stone, be ready.

Kunnioittavasti,

Michael Barn

Pullean pojan syndrooma

Aikamme Goan hotellien ovia kolkuteltuamme löysimme lähes ilmaisen hotellin.
Uskottelimme itsellemme, että siinä olisi hyvä viettää muutama lomapäivä. Olihan taas edessämme paluu 50 vuotta ajassa taaksepäin, Bihariin. Se tapahtuisi taas Intialaisella aikakoneella, liikkuvalla kerrossängyllä ja savustusmadolla.
 
Sinänsä elämä on muuttunut viimeisen 16,5 vuoden kuluessa. Nykyisin osaa jopa varata hotellin etukäteen netistä, vielä sellaisen jonne kauppalan taksikuskit löytävät kohtuullisilla ponnisteluilla.
Tuon aikaiseen Amish henkeemme ei sopinut mikään suunnittelu, asiat kuulemma hoituvat parhaiten ja edullisimmin paikanpäällä. Niinpä jokaisen retkipäivämme iltana, kun olimme vaihtaneet kaupunkia. Hortoilimme vuorokauden viimeiset tunnit, epämääräisten taksikuskien kyydissä katsastamassa heidän siskon kaiman kummin samassa sateessa olleiden kavereiden edullisia majoitus ratkaisuja.
 
No nyt kuitenkin olimme löytäneet paikan, joka täytti näidenkin urbaanien sparttalaisten asketismi vaatimukset. Mehän emme rouvan kanssa olleet oikeasti koskaan aikaisemmin missään lomailleet. Suurin lomaan verrattava kokemuksemme oli Keskisen Vesalla pizzalla käynti.
 
Lapsena en ollut koskaan oppinut liikkumaan. Isäni Remote on näyttänyt tässä hyvää esimerkkiä. Kaikki yli 20metrin matkat on syytä kulkea autolla tai muulla moottoroidulla voiman lähteellä. Tämä elämäntapa ei suinkaan johdu laiskuudesta vaan elämää vaivaavasta suunnattomasta kiireen tunteesta. Joskus lapsena ajattelin, että isä ei varmaan ehdi kuunnella papin siunauspuhetta loppuun, edes omissa hautajaisissaan. Valitettavasti tämä hätä-geeni on ollut perinnöllistä laatua. Lapsena jos jouduin jonnekin menemään jalkaisin, tuntui se niin toivottoman hitaalta menemiseltä.
Tämä geenin aiheuttama kiire, pakottaa sinut liikkumaan nopeammilla apuvälineillä. Liikkumattomuus kuten kaikki tiedämme, se aiheuttaa lihavuutta. Samainen geeni tuo vielä lisähaasteen painonhallintaan, koska tämä samainen kiire vaivaa myös syömistäsi, paljon nopeasti ja riittävän usein.
 
Biharin tomaatit ja pinaatit olivat toki saaneet sulatettua ylimääräisiä makkaraleipiä minustakin pois, mutta pullea poika kantoi kuitenkin geeniään mukaan.
Muutaman päivän kun olin koittanut tepsutella sitä hotellin ympäristöä jalkaisin. Tuntui, että sillä konstilla en millään ehtisi nähdä koko Goan rannikkoa seuraavien päivien aikana. Sehän oli selvä, että koko Goa täytyi nähdä kolmessa päivässä.

Jääräpää keksii aina ratkaisun. Päätimme vuokrata moottoripyörän, sillä ne muutkin turistit koikkelehtivat siellä liikenteessä. Mehän olimme kokeneita mopoilijoita maassa, olihan meillä kotipuolessa Biharissakin skootteri.
Mutta jälleen kerran, kun mikään ei saa maksaa mitään. Ne onnettomat viralliset vuokraamot, nehän ottivat ihan ryöstöhintoja. Otsa kurtussa kun hotellimme nurkkia potkin, niin löysin taas ratkaisun ongelmaan. Joku hotellin henkilökuntaan kuuluva kaveri tarjosi omaa moottoripyöräänsä meille vuokralle. Mitä parasta hinta oli todella edullinen.
Voi kunpa olisin jo silloin oppinut kävelemään!
 
Siitä alkoi meidän elämämme yksi merkillisimmistä seikkailuista.
Ajelimme ympäri Goaa tuolla prätkällämme, kävimme katsomassa kuinka -70 luvulle pysähtyneet hipit edelleen tössyttelevät siellä jossain rannalla. Näimme upeita auringonlaskuja, ne olivat upeita retkipäiviä. 

Äitini on aina muistuttanut kun lapsilla on hauskaa kikatusta ja naurua, että kohta se muuttuu itkuksi. 

Joskus oletin, että naurun ja ilon normaali jatkumo on itku ja suru?

No valitettavasti äidit ovat monesti oikeassa.
Lähdimme aamusta kohden osavaltion pääkaupunkia. Asiantuntevasti näytin rouvalle kaupungin historiallisia nähtävyyksiä. Kävimme syömässä pikku ravintoloissa. Me vain nautimme, olihan nyt elämämme ensimmäinen loma!
 
Rantakatua ajellessamme ohitimme hienoja puistoja ja erilaisia katua reunustavia liikkeitä ja myymälöitä. Siinä rauhallisen liikenne jonon keskellä oli mukava ajella.
Jossain kaukana kuului kuinka jonkun autosta otettiin kaikki kierrokset irti, se kuului kaiken liikenne melun ylitse. Samassa hetkessä huomasin sivusilmällä, kuinka tiensivussa syöksyi pieni Maruti auto holtittomasti eteenpäin. Samassa hetkessä kun me olimme tuon auton kohdalla, nappasi auton etupyörä asfalttiin kiinni ja repäisi tuon pienen sardiinipurkin tien yli suoraan meidän moottoripyöräämme kohden.
Auton nokka iskeytyi suoraan meidän eturenkaaseemme täydellä vauhdilla jatkaen matkaansa kohden edessä häämöttävää betonimuuria. Törmäyksen voimasta minä lensin auton konepellille hyvin olkapäästäni lukittuna auton tuulilasiin kiinni. Mrs. Mary heittäytyi kadulle volttien saattelemana. 

Kuului rysähdys kun auto törmäsi betonimuuria vasten. Tuota törmäystä muuriin onnettomasti jäi vaimentamaan minun oikea sääreni, josta tuli hetkessä perunamuusia. 

 
Sitten oli hiljaista, ei ollut enää mitään nähtävää. Elämä teki äkkipysäyksen.
Mielessä vain pyöri, kuinka meidät kursitaan vielä tästä kasaan? 

Rakas Mary makasi kadulla liikkumattomana ja oikea kantapääni oli polven vieressä. 

To be continued…..

Marcus Stone

Olisi ehkä sittenkin pitänyt polttaa ne tötsyt?

Siinä kun olimme rinkkojemme päällä aikamme valkoisia silmäluomiamme räpytelleet, alkoi verikin kiertää aivoissani. Kai eteenpäin pääsee muutenkin kuin junalla?

Lentäminen oli täysin poissa laskuista, se ei olisi sopinut mitenkään tuon hetkiseen Amish henkiseen maailman kuvaamme. Mutta linja-autohan on vielä edullisempi kuin juna. Järjestelyt onnistuivat nopeasti ystävällisen paikkalisen nuorenmiehen toimesta.
Vielä kun olin tehnyt nopean kilpailija kartoituksen ja saanut kultakin vertailuhinnan tästä matkastamme, oli tämä ystävällinen kaverimme lyönyt kaikki laudalta tässä hintakilpailussa.
Olisi ehkä pitänyt ennen kaupan lukkoon lyöntiä tehdä pieni verifiointi myös toimittajan taustoista sekä heidän yrityksensä palvelu standarteista. Ehkä ensimmäisessä vaiheessa olisi ollut hyvä arvioida tämän projektipäällikkömme työkyky versus hänen keltaisena verestävät vetiset silmänsä seisovan katseensa kanssa.

Saimme siis Mumbain ehdottomasti edullisimman kuljetuksen kohden Goaa. Tyytyväisinä aloimme nostella rinkkojamme linja-auton katolle. Taas olisi ollut syytä arvioida tätä palvelun tarjoajaa. Mutta kun on halpa hinta se sokaisee niin helposti.
Bussiin kavutessamme kaikki terveellä järjellä varustetut matkalaiset olisivat kääntyneet ja kaivaneet rinkkansa katolta takaisin selkäänsä. Mutta halpa hinta yhdessä periaatteen kanssa, että me emme koskaan peräänny. Se johdatti meidät nyt linja-autoon kahden hengen maakuu soppeen. Niin se kuulostaa ensin hyvin kivalta ja romanttiseltakin. Mutta odotas kun kuulet!

Siinä oli joku peruskoulun alaluokka saanut toteuttaa luokan innovaatiopäivän projektin. Keksi uusi matkustusmuoto. Pikku Sanjay oli sitten keksinyt makuuBussin.
Linjurista oli revitty kaikki penkit pois ja niiden tilalle oli ihan omin pikkukätösin nikkaroitu vanerista koko linjurin mittaiset kerrossängyt kahta puolen käytävää. Kuhunkin sänkyyn laitettiin pari vierekkäin maate. Tämä kuljetus ei todellakaan sovellu matkapahoinvoinnista ja ahtaanpaikan kammosta kärsiville matkalaisille.
Laverin mitoituksen oli hoitanut pikku Sanjay. Hänen maailman katsomuksessaan 175cm pitkä henkilö on jättiläinen, jonka ei tarvitsekaan sopia minnekään. 

Vaikka kuinka koitin oikoa itseäni tai asetella sikiöasentoon tuntui aina jokin ruumiin osa olla jossain jumissa. Mutta niin se vain matkamme alkoi. Semi-Sikiö asennossa seljällään, jalat edellä kohden Goaa.
Ei ollut kerrossänkymme vielä päässyt Mumbaista ulos, kun tämä ystävällinen markkinointi päällikkömme tuli tarjoamaan virvokkeita ostettavaksi, kuten jokaisessa halpalento yhtiössä tuleekin olla. Hänen tuotevalikoimansa oli vain kovin vieras minulle, kun hän olisi kahvin sijasta meille myynyt mieltämme stimuloivia jauhopusseja.

Loppumatkasta kun 8 tunnin jälkeen edelleen tein matkaa siinä semi-sikiö asennossa, mikä osoittautui ainoaksi tähän koppiin sopivaksi asennoksi. Mietin jo siinä, olisiko ne jauhopussit kuitenkin auttaneet minua sopimaan tähän ruuheen?

Lopulta Goakin kuitenkin tuli sieltä vastaan, rinkat saatiin bussin katolta ja löysimme tuurilla itsemme hotellista. Loma voi siis alkaa….

Voi kumpa olisin jäänyt jumiin siihen bussin yläpuoliseen makuu ruuheen!

To be continued…..

Marcus Stone