Pullean pojan syndrooma

Aikamme Goan hotellien ovia kolkuteltuamme löysimme lähes ilmaisen hotellin.
Uskottelimme itsellemme, että siinä olisi hyvä viettää muutama lomapäivä. Olihan taas edessämme paluu 50 vuotta ajassa taaksepäin, Bihariin. Se tapahtuisi taas Intialaisella aikakoneella, liikkuvalla kerrossängyllä ja savustusmadolla.
 
Sinänsä elämä on muuttunut viimeisen 16,5 vuoden kuluessa. Nykyisin osaa jopa varata hotellin etukäteen netistä, vielä sellaisen jonne kauppalan taksikuskit löytävät kohtuullisilla ponnisteluilla.
Tuon aikaiseen Amish henkeemme ei sopinut mikään suunnittelu, asiat kuulemma hoituvat parhaiten ja edullisimmin paikanpäällä. Niinpä jokaisen retkipäivämme iltana, kun olimme vaihtaneet kaupunkia. Hortoilimme vuorokauden viimeiset tunnit, epämääräisten taksikuskien kyydissä katsastamassa heidän siskon kaiman kummin samassa sateessa olleiden kavereiden edullisia majoitus ratkaisuja.
 
No nyt kuitenkin olimme löytäneet paikan, joka täytti näidenkin urbaanien sparttalaisten asketismi vaatimukset. Mehän emme rouvan kanssa olleet oikeasti koskaan aikaisemmin missään lomailleet. Suurin lomaan verrattava kokemuksemme oli Keskisen Vesalla pizzalla käynti.
 
Lapsena en ollut koskaan oppinut liikkumaan. Isäni Remote on näyttänyt tässä hyvää esimerkkiä. Kaikki yli 20metrin matkat on syytä kulkea autolla tai muulla moottoroidulla voiman lähteellä. Tämä elämäntapa ei suinkaan johdu laiskuudesta vaan elämää vaivaavasta suunnattomasta kiireen tunteesta. Joskus lapsena ajattelin, että isä ei varmaan ehdi kuunnella papin siunauspuhetta loppuun, edes omissa hautajaisissaan. Valitettavasti tämä hätä-geeni on ollut perinnöllistä laatua. Lapsena jos jouduin jonnekin menemään jalkaisin, tuntui se niin toivottoman hitaalta menemiseltä.
Tämä geenin aiheuttama kiire, pakottaa sinut liikkumaan nopeammilla apuvälineillä. Liikkumattomuus kuten kaikki tiedämme, se aiheuttaa lihavuutta. Samainen geeni tuo vielä lisähaasteen painonhallintaan, koska tämä samainen kiire vaivaa myös syömistäsi, paljon nopeasti ja riittävän usein.
 
Biharin tomaatit ja pinaatit olivat toki saaneet sulatettua ylimääräisiä makkaraleipiä minustakin pois, mutta pullea poika kantoi kuitenkin geeniään mukaan.
Muutaman päivän kun olin koittanut tepsutella sitä hotellin ympäristöä jalkaisin. Tuntui, että sillä konstilla en millään ehtisi nähdä koko Goan rannikkoa seuraavien päivien aikana. Sehän oli selvä, että koko Goa täytyi nähdä kolmessa päivässä.

Jääräpää keksii aina ratkaisun. Päätimme vuokrata moottoripyörän, sillä ne muutkin turistit koikkelehtivat siellä liikenteessä. Mehän olimme kokeneita mopoilijoita maassa, olihan meillä kotipuolessa Biharissakin skootteri.
Mutta jälleen kerran, kun mikään ei saa maksaa mitään. Ne onnettomat viralliset vuokraamot, nehän ottivat ihan ryöstöhintoja. Otsa kurtussa kun hotellimme nurkkia potkin, niin löysin taas ratkaisun ongelmaan. Joku hotellin henkilökuntaan kuuluva kaveri tarjosi omaa moottoripyöräänsä meille vuokralle. Mitä parasta hinta oli todella edullinen.
Voi kunpa olisin jo silloin oppinut kävelemään!
 
Siitä alkoi meidän elämämme yksi merkillisimmistä seikkailuista.
Ajelimme ympäri Goaa tuolla prätkällämme, kävimme katsomassa kuinka -70 luvulle pysähtyneet hipit edelleen tössyttelevät siellä jossain rannalla. Näimme upeita auringonlaskuja, ne olivat upeita retkipäiviä. 

Äitini on aina muistuttanut kun lapsilla on hauskaa kikatusta ja naurua, että kohta se muuttuu itkuksi. 

Joskus oletin, että naurun ja ilon normaali jatkumo on itku ja suru?

No valitettavasti äidit ovat monesti oikeassa.
Lähdimme aamusta kohden osavaltion pääkaupunkia. Asiantuntevasti näytin rouvalle kaupungin historiallisia nähtävyyksiä. Kävimme syömässä pikku ravintoloissa. Me vain nautimme, olihan nyt elämämme ensimmäinen loma!
 
Rantakatua ajellessamme ohitimme hienoja puistoja ja erilaisia katua reunustavia liikkeitä ja myymälöitä. Siinä rauhallisen liikenne jonon keskellä oli mukava ajella.
Jossain kaukana kuului kuinka jonkun autosta otettiin kaikki kierrokset irti, se kuului kaiken liikenne melun ylitse. Samassa hetkessä huomasin sivusilmällä, kuinka tiensivussa syöksyi pieni Maruti auto holtittomasti eteenpäin. Samassa hetkessä kun me olimme tuon auton kohdalla, nappasi auton etupyörä asfalttiin kiinni ja repäisi tuon pienen sardiinipurkin tien yli suoraan meidän moottoripyöräämme kohden.
Auton nokka iskeytyi suoraan meidän eturenkaaseemme täydellä vauhdilla jatkaen matkaansa kohden edessä häämöttävää betonimuuria. Törmäyksen voimasta minä lensin auton konepellille hyvin olkapäästäni lukittuna auton tuulilasiin kiinni. Mrs. Mary heittäytyi kadulle volttien saattelemana. 

Kuului rysähdys kun auto törmäsi betonimuuria vasten. Tuota törmäystä muuriin onnettomasti jäi vaimentamaan minun oikea sääreni, josta tuli hetkessä perunamuusia. 

 
Sitten oli hiljaista, ei ollut enää mitään nähtävää. Elämä teki äkkipysäyksen.
Mielessä vain pyöri, kuinka meidät kursitaan vielä tästä kasaan? 

Rakas Mary makasi kadulla liikkumattomana ja oikea kantapääni oli polven vieressä. 

To be continued…..

Marcus Stone