O tempora, O mores

Moni asia on muuttunut näiden liki kahdenkymmenen vuoden aikana kun olen matkaa työkseni taittanut. Joku jopa parempaan suuntaan. Esimerkiksi, vielä yhdeksänkymmentä luvun lopulla Belfastissa kuului laukauksia ja räjähdyksiä kaupungilla ja lentokentällä sai metallinpaljastimen lisäksi ilmaisen kokovartalohieronnan mennessä ja tullessa. Nykyään sielläkin meno on kuten muuallakin, ihmiset ahtautuu apaattisena lentokoneeseen ilman ylimääräisiä harjoitteita.

Turvallisuuden tunnetta lisää kuitenkin pysyvyys. Tätä pysyvyyttä parhaimmillaan edustaa rajavartiolaitos. Rajavartijan tunnusmerkit Suomessa ovat sataprosenttinen takakireys otsasta kantapäähän, huumorintajuttomuus ja maksimissaan kahdenkymmenen sanan sanavarasto. Joitain vuosia sitten tätä ammattikuntaa koeteltiin median toimesta televisiosarjalla ”Passi ja hammasharja”. Ei ollut ihan yksi eikä kaksi kertaa kun kuulin jonossa sanottavan; ”tässä on passi, hammasharja on laukussa”. Siinä kohtaa rajavartijan ammattitaidon kauneus tulee esille; hitaasti pöydästä nouseva katse ja äänetön jäätävä tuijotus vilkasti kummasti asiakkaan suolen toimintaa ja anteeksi pyyntöjä mutistiin lasin taakse.

Mutta ilmeisesti tämän ammattikunnan koulutuksessa on myös globaaliutta, sillä samaa toimintatapaa esiintyy muuallakin. Viime kesänä matkustin Amerikan Yhdysvaltoihin. Olen tottunut siihen, että siellä maahantulossa sattuu ja tapahtuu, monesti on saanut kaivaa jos jonkinlaista paperia esille todistaakseen etten ole tulossa syömään pysyvästi heidän hampurilaisiaan vaan kyseessä on vaan ihan pikavisiitti. Lentokoneessa tapasin Pasi ja Viivi nimisen nuoren pariskunnan. Pasi ja Viivi olivat ensi kertaa matkalla Amerikkaan ja odotukset olivat korkealla. Kahden viikon aikana piti nähdä monenmoista ja saada unohtumattomia elämyksiä. Ainoa ongelma oli se, että aikataulu oli tiukka ja itse asiassa heti maahantulotarkastuksesta piti kiirehtiä maan sisäiselle jatkolennolle. Lento oli hieman myöhässä ja kentällä passintarkastuksen jono oli pitkä ja eteni tuskallisen hitaasti. Yritin rauhoitella Pasia, joka vilkuili kelloaan ja liikehti hermostuneesti, jatkolento lähtisi jo pian.

Jono kiemurteli ja eteni kunnes olimme lähellä tarkastuspisteitä. Näitä on vierekkäin useampi ja yksi rajavartija ennakko järjestelee ihmiset jonoon omien pisteidensä taakse. Minut järjestettiin pisteelle 15 ja Pasi ja Viivi viereiseen 16 jonoon. Huomasin välittömästi että kyseisen 16 jonon kärjessä oli herra Ahmed Ahmed Pakistanista kaksitoista päisine perheineen. Hetken kuluttua myös Pasi sen huomasi, 16 jono ei liikkunut, ilmeisesti herra Ahmedin maahantuloaikeissa oli löytynyt arveluttavia piirteitä. Toiminnan miehenä Pasi kysyi virkailijalta kohteliaasti voisivatko he vaihtaa jonoa, koska kiire jatkolennolle oli jo kova. Virkailija ammensi sanavarastostaan arvatenkin vakiovastauksen, ”Sir, nobody changes the line”.

Uskon Pasinkin jälkikäteen ymmärtäneen, että tuo olisi ollut se niin sanottu kriittinen piste, mihin asia olisi pitänyt jättää. Mutta sillä hetkellä Pasin impulsiivisuus vei voiton, hän astui askeleen eteenpäin ja kysyi uudelleen, emmekö tosiaan voi vaihtaa jonoa. Näin virkailija katseessa välähtävän, kun hän valitsi tilanteeseen sopivan vastauksen ”Step back now, Sir!” samalla hamuten lonkallaan olevaa pippurisumutetta. Yritin viittoilla Pasille, mutta turhaan. Pasi pysyi paikallaan ja aloitti argumentoimaan ”But…”. Seuraavien hetkien tapahtumista minulla ei ole selvää kuvaa, kaikki tapahtui niin nopeasti. Näin vaan, kun jostain taustalta ilmestyneet rajavartijat olivat silmän räpäyksessä tainnuttaneet Pasi paran, laittaneet hänet käsirautoihin ja nyt pohjan poikaa vietiin takahuoneeseen sandaalit maata viistäen.

Se oli viimeinen kerta kun näin Pasin ja Viivin. Uskoisin että heidän jatkolennollaan oli kaksi tyhjää paikkaa, mutta samalla arvaan, että se heidän kaipaamansa unohtumaton elämys, se saavutettiin.

Kun on vähän valtaa, käytä se tarkasti.

Kunnioittavasti,

Michael Barn