Silmänreijät jäi valkoiseksi

Michael seikkailee paraillaan puolimaapalloa kierroksellaan, tuodaksemme syvyyttä tähän tarinan kerrontaan. Pyrin minä kuljettamaan meitä taas menneisyydessä.

Bihar on varmaan yksi maailman köyhimmistä maailman kolkista. Tai ei siellä ainakaan tuolloin vuonna miekka ja kirves ollut juuri muuta kuin tomaatteja ja pinaatteja. Siis ruokaa ja hyvää sellaista oli paljon tarjolla. Jos mielesi alkoi kaivata jotain niinkin eksoottista kuin WC paperia. Puhumattakaan muista länsimaisista luksus tuotteista oli silloin otetta ensiksi suunta osavaltion pääkaupunkiin, 70km päähän ja kun sieltä ei löytynyt seuraava osoite olikin Delhi 1500km päässä.

Jälleen kerran rouvan kanssa päästimme himomme ja tahtomme hallinnastamme vapauteen. Aloimme kaivata läntistä maailmaa. Pihassamme huojuvien palmujen humina alkoi kuulostaa raastavalta pirun viulun soinnilta. Ehkä tähän tunteeseen vaikutti jonkin verran viikkoja kestäneet jatkuvat sähkökatkot ja asuntoamme valloittavat rotat.

Kun sivukorvalla kuulimme, että olisi mahdollisuus lähteä käymään Mumbaissa ja jopa Goalla. Ei siinä Lapuan poika miettinyt 5:ttä minuuttia kun alkoi jo rinkan pakkaaminen.
Näin jälkeenpäin ajatellen, silloin jos joskus olisi ollut syytä antaa sen rinkan pakkaamisen olla. Muutaman päivän päästä olet sinäkin samaa mieltä, kunhan saan meidät kuljetettua näiden historian lehtien läpi.

Rinkka oli pakattu ennätysvauhdilla ja se oli Uncle Gary Hurryn auton peräkontissa ja me matkalla osavaltion pääkaupunkiin napataksemme jälleen junan. Tällä kertaa edessä olisi n. 2000km matka. Nepalin rajalta aina keskelle maata Intian valtameren rannalle.
Britit olivat ystävällisesti jättäneet joitakin kymmeniä vuosia sitten lähtiessään myös tähänkin junanvaunuun verhot hoitamaan makuuloosien jakoa. Niitä oli tässä ajassa hiplannut muutama miljoonaa sormea. Nimittäin päivittäin Intian rautateillä on liikkeellä 14 000 junavuoroa, joissa matkustaa päivittäin reilut 5milj ihmistä. Tässä väkimassassa ei Lapuan mies saa paljoakaan erikoiskohtelua. Siinä ollaan vain kappale, osa isompaa exodusta.

Taisimme kolkutella tuota väliä reilut pari vuorokautta. Se on jäänyt mieleen, kuinka lähdimme pohjoisesta kohden etelää. Lähtiessämme oli päällä villapaidat ja kaikki muutkin lämpimät vaatteet. Niitä sitten heittelimme pois päältämme etelän lähestyessä.

Nuo junat eivät osaa vielä kulkea sähköllä, vaan vahvat diesel veturit vetävät paksun mustan savun voimalla näitä luonnottoman pitkiä teräsmatoja eteenpäin.
Tämänkin matka organisoinnista vastasi Stonen halpamatkat Oy. Niinpä lippumme oli buukattu junan 3:sta luokasta. Koska ilmastoitu vaunu olisi ilmeisesti maksanut 2€ enemmän, oli hankintaosastomme hankkinut meille liput ilman ilmastointia. Sinänsä ilmastointihan on täyttä ylellisyyttä ja koska vielä tuolloin elämämme korosti sparttalaisen buritaanista askeettisuutta. Oli täysin selvää, että matkustamme jos emme jalan niin ainakin pyrimme pääsemään aasi kyydillä.

Kaksi vuorokautta kun junamme veturi oli vetänyt meitä tuon mustan savun voimalla eteenpäin. Ja meidän ikkunaton vaunumme oli niellyt tuon kaiken veturin tuottaman savun sisäänsä. Siis lasin reijät vaunussa oli, lasit olivat vain vielä tehtaalla.
Tämän kahden vuorokauden savustuksen jälkeen aloimme jo muistuttaa kylmäsavu kinkkuja. Silmäluomet ovat sinänsä mielenkiintoiset, ne kun räpsyvät ihan itsekseen. Ne jättävät sellaisen kivan valkoisen reunuksen silmien ympärille kun muu naama on täysin musta. Mrs. Marykin alkoi jo muistuttaa Zorron negatiivia.

Mumbai viimein saavutettiin, se olikin jopa Lapuaa isompi kauppala.
Näiden äkkilähtöjen ongelma on useimmiten se, että matkajärjestelyt eivät millään ehdi pysyä samassa vauhdissa. Niinpä sitä nytkin pariskunta Stone istui hämillään rinkkojensa päällä Mumbain rautatieasemalla, toteamassa, että ei ole saatavissa lippuja junaan Goaan seuraavaan 20pv. Mustat olivat naamamme ja muutenkin rähjäinen olemuksemme kahden vuorokauden matkustamisen jäljiltä. Siellä asemalaiturilla vilkkuivat vain meidät valkoisiksi jääneet silmäluomemme.

Milläs nyt pääsemme Goaan?
Voi kumpa emme olisi koskaan sinne päässeetkään, mutta valitettavasti jääräpää aina keksii jonkun onnettoman ratkaisun.

To be continued…..

Marcus Stone